Syyskuun kalenteripoika

Lohduttaa suruissa 

Tämä on ollut surullisten uutisten viikko. Rakkaiden ystävieni poika on menehtynyt äkillisesti ja odottamatta.

Toinen ystävä kertoi, että heidän kissansa jouduttiin lopettamaan pitkälle edenneen sairauden takia. Eilen rakas naapuri saapui saarelle ilman koiraansa. 

Musertavia suruja, itkua ystävien kanssa ja yksin, isoa tuskaa, jota itsekin tunnen, niin kuolleita kaivaten kuin ystävien menetysten takia. 

Ja meni se Elisabettikin vielä kuolemaan. Haikeutta ja surua sekin aiheuttaa, vaikka tuntuu siltä, että koko maailman pitäisi ennemmin surra hienon nuoren miehen poismenoa ja poikansa menettäneitä vanhempia kuin lähes satavuotiasta kuningatarta, niin merkittävä ja ainutlaatuinen ihminen kuin olikin.

Kaikilla surevilla pitäisi olla oma Musti. Musti on kiltti, uskollinen ja huomaavainen. Pehmeän ja lämpimän kissan silittäminen, sylissä pitäminen, puskujen ja kehräyksen vastaanottaminen lohduttaa valtavasti. Musti osaa myös halata.

Voisin tarjota lohdutuspalveluja sureville.

Niin voisitkin, Musti, ja kerran olit pitämässä seuraa naapurille, kun hän oli joskus aiemminkin täällä ilman koiraa, vaikka silloin syy ei ollutkaan näin surullinen. Mutta olen taas lähdössä mantereelle enkä voi Mustia jättää. Olen itse aivan toispuoleinen ilman jo 16 vuotta elämän iloissa ja suruissa mukana kulkenutta pantteriani. Keskivaikeasta masennuksestakin selvittiin yhdessä.

Syksyn saapuminen on haikeaa, mutta siinä on puolensa. Olen saanut Mustipantterin taas öiksi kainaloon. 

Kesällä se on lähes 24 h ulkoilmapantteri, näen Mustia vain muutaman kerran päivässä, kun se käy syömässä. Jos kutsun sitä pihalla, kyllä se jostakin aina pian tulee, onneksi se pysyy kumminkin pihapiirissä.

Ransustakaan ei ole juuri nyt huolta, sillä vaikka nenän sienipatti ei ole vielä lähtenyt pienenemään, on poika todella reipas; säät ovat viilenneet sen makuun juuri sopiviksi. Ruokahalu ja käytös ovat ennallaan, joten en osaa olla siitä kauhean huolissani juuri nyt. 

Ihan hyvä, kun on muita suruja sydämellä.

Universumin kosto

 Tänään oli vähän erikoisempi päivä. Valkohäntäpeura tuli pihalleni kuolemaan.

Kun iltapäivän alkajaisiksi avasin oven mennäkseni pihatöihin, huomasin ensin nuoren valkohäntäpeuran naapurin puolella, kiviaidan takana. Sitten huomasin sen kaverin omalla puolellani, ruskopenkin tuntumassa pupeltamassa epäilemättä lumikelloja tms. 

Hitsin pirhana. Ongelmana on, että jos peura pelästyy ja lähtee säntäämään, tulee siinä paljon vääntynyttä ja korjattavaa riista-aitaa. Nuo otukset säntäävät aivan päättömästi päin mitä vain.

Lähestyin siis hitaasti. Peura kääntyi, mutta sen jalat pettivät ja se meni mukkelis maahan. Pari kertaa se yritti nousta, ei onnistunut. 

Ikävä juttu, mystinenkin. Mietin, oliko se loukannut jalkansa tullessaan riista-aitani yli/läpi/ali. Joka tapauksessa eläin varmasti kärsi. 

Niin paljon kuin peuroja vihaankin, en sentään voisi elää sen kanssa, että sellainen kituu kohti hidasta kuolemaa, jos voin asialle jotain tehdä.

Soitto ystävälle, joka onneksi oli saarella, ja hän saapui kiväärin ja tainnutuspistoolin kanssa. Peuraparka pääsi kärsimyksistään nopeasti.

Sitten pääsimme tutkimaan. Jaloissa ei ollut mitään vikaa. Selässä joitakin verisiä naarmuja, jotka ovat voineet tulla ruususta. Piikkilankaa ei aidoissani sentään ole. Laiha tuo oli, ja ystävän arvio on, että se ei ollut syönyt tarpeeksi ennen talven tuloa. Pakkanen oli kova ja lumi peitti ruuan. Ymmärtääkseni valkohäntä ei osaa kaivaa ruokaa lumen alta, kuten porot.

Sairaus voi myös tulla kyseeseen, sillä meillä on näitä elukoita aivan liikaa näin pienellä saarella. Joka päivä niitä voi nähdä kymmenen laumoina saaren eri osien niityillä, ja siinä ovat vain ne, jotka näkyvät. Päälle vielä metsäkauriit.

Tuntuu hassulta, että niin moneen kertaan olen sanonut: saisivat kuolla kaikki, eivät kuulu tänne luontoomme – en sentään odottanut, että yksi tulee dramaattisesti kuolemaan pihalleni.

Musti veteli sikeitä aivan koko päivän sulatellen aamun varhaisina tunteina metsästämiään myyriä, mutta Ransu tuli ulos pian peuran lopettamisen jälkeen. Se marssi kohti ruskopenkkiä ja kissanminttuaan, kunnes jähmettyi.

Piti kiertää penkin toiselta puolelta ja turvallisesti mamman lähellä.

Manuli jännän äärellä.

Selvisi, että manulit eivät ole suurriistanmetsästäjiä. Ransu ei mennyt kahta metriä lähemmäs saalista.

Musti, viimein jo päivän hämärtyessä herättyään, lähti ulos. Houkuttelin sen katsomaan peuraa. Reippaasti Musti lähestyi nuuhkimaan sorkkia, mutta ei ainakaan heti alkanut pistellä saalista poskeensa. Peura kyllä on Mustin herkkua, mutta ehkä yleensä vähän pienempinä paloina.

Jännä nähdä, onko joku käynyt syömässä ruhoa aamuun mennessä. Merikotkien luulisi, päivän valjettua, sen vähitellen huomaavan. Tänään kyläniityn yllä liidellyt merikotka ei vielä laskeutunut saaliille, mutta se taitaakin olla vähän liian urbaanissa paikassa aivan rakennusten tuntumassa. Huomenna ruho viedään rantaan tms. paikkaan, josta kotkat voivat sen syödä.

Laitetaan loppuun lumikellokuva, jos joku järkyttyi peura-asiasta. Tässä ovat kostean kevätniityn kerrotut 'Flore Pleno' -puistolumikellot, nyt jo auki!

Puistolumikello – Galanthus nivalis

Ystävälle

Tänä aamuna kuulimme, että ystävämme Ana alias Anna on kuollut myöhään eilen illalla. Ei tarvinnut kauaa miettiä, miten Annaa muistamme. Anna oli omien sanojensa mukaan "Mustin isoin fani (muutenkin kuin fyysisesti)", ja kerroinkin uutiset ensin Mustille. Hän suhtautui niihin lohdullisen tyynesti. Mustilta on kuollut lapsuuden bestis, Vanni-koira, ja myös velipoika Viljo, jonka kanssa olivat kuin paita ja peppu. Annan kanssa Musti oli myös hyvä ystävä.
Anna ei yhtään sietäisi mitään enkelijuttuja (ymmärrän – en minäkään), eikä edes ajatuksia, onko mitään kuolemanjälkeistä tajuntaa. Siitä en itse osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä kaikki, keiltä voisi kysyä, ovat kuolleet. Mutta jos Anna on vielä jossakin paikassa, niin se on varma, että siellä on kissoja – etenkin mustia.

Teimme Mustin kanssa pihakierroksen Anna mielessämme. Toki hän on ollut mielessä jo pitkään näin intensiivisesti, mutta silti. Sävy on muuttunut. Mustin kopin edessä Musti esittelee turkintalventähdet, ne eivät suostu avaamaan vielä nuppujaan, näkyvät vain keltaisina pisteinä.

Tiellä meni mönkkäri ohi. Musti painui epäluuloisena vasten puksiaitaa. Taustalla näkyy Viljon hautalyhty.

Menin mäntyjen alle tutkimaan lumikellotilannetta ja ilokseni huomasin, että syötyjen tähtilumikellojen viereen on ilmestynyt vielä yksi kukkavarsi. Ihanaa.

Yksi persiansinililja löytyi nupulla, tämän suojasin heti. Eipä silti, näitä on paljon ja monessa paikassa, pakostakin joku säästyy hampailta, mutta on silti kiva nähdä kukkia pian.

Sitten Musti innostui kipuamaan vaahteraan. Minkä se huomasi näillä puuskilla olevan huono idea.

Ehkä sittenkin alemmas...

Pyykit kuivuivat hyvin. Ja olivat kiinni tavallistakin useammalla pyykkipojalla.

Siirryimme saniaistarhaan. Musti huomautti, että talventähtiä on täällä kahdessa paikassa...

Toden totta! Vuosi sitten siirtelin italiantalventähdet uusitun katon räystään alle tulevan sadevesitynnyrin tieltä. En ole tajunnut katsoa kuin yhtä tupasta, mutta olinkin jakanut tähdet kahdeksi. Kukkia ei näy, mutta olen iloinen, että tyypit ovat selvästi elossa – kahdessa kohdassa.

Osa saniaisista on pysynyt vihreänä läpi talven. Tämä on ruska-alvejuuri 'Prolifica'.

Sitten Musti siirtyi aivan tontin ylälaidalle kyttäämään. Mammaa, ilmeisesti. Mamma huomasi, että yhden kirsikkapuun suojaverkko oli kaatunut, se piti pystyttää. Onneksi maa ei ole jäässä.

Sitten ihastelin mutapuutarhan vesitilannetta.

Mutapuutarhaan johtavassa ojassa suorastaan solisee. Ihanaa.

Musti tuli ojan reunalle syksyllä istuttamieni palmusarojen tykö. Osa keltakurjenmiekoista on tuolla ojan pohjalla aivan pulisevassa purossa, versoamassa vihreinä. Niin kaunista!
Katselin hetken, mitä ihmettä Musti puuhaa. Se nuoli saraa ja sitten pyyhki kohtaan naamaansa. Ehkä tämä oli keino pestä naama? Musti on tunnetusti kekseliäs, onhan se käynyt juomassa vesipisaroita vaahteran kuivista siemenhöttäröistäkin.

Kauniit värit. Kuvan nimi on Ystävä on poissa.

Asetuin ottamaan päivän kuvaa 'Hippolyta' -lumikellosta, kun kuulin kovaäänistä soimausta.

Mustilla oli sanansa sanottavana siitä, että häivyin noin vain toiseen suuntaan enkä sanonut mitään.
Kyllä pastorin seurassa ei saa käyttäytyä ihan miten tahansa. Ja kas, puksiaidankin olisi voinut leikata suorempaan.

Sanottavansa ilmaistuaan Musti asettui kyttäyspaikalleen vanhan talon kivijalan päälle, joka on sopivan piilossa syreenien sisällä.

Jatkoin matkaa (Mustille siitä ensin kerrottuani) katsomaan, onko portti pystyssä. Tolpanjalan hitsaus petti lopullisesti edellisessä myrskyssä ja nyt se pysyy pystyssä tyhjillä tynnyreillä (lisää vesitynnyreitä, jee), tuolilla ja pyhällä hengellä. Irrotin viirinauhan ennen myrskyä, sillä jos tolppa olisi kaatunut, olisi se voinut vetää toisen tolpan mennessään. Täytyy kaivaa vanha jalka pois ja paukuttaa uusi tilalle.
Mikä siinä muuten onkin, että harvoin pääsee uusiin projekteihin käsiksi, kun on aina korjailtava vanhoja. Tänään ruuvasin kiinni viime yön myrskyssä irronneita portin säleitä (toisessa päässä tonttia) ja uusin yhden kiviportaan, johon en ollut tyytyväinen.

Toinen asia, jota mietiskelin, oli se, että mistä tätä vettä tulee. Kenties tontin yläkulmalla olevan kallion jostakin kolosesta tai lähteestä. Tässä rinteessä on paikkoja, jotka eivät ole kuivia kesälläkään, ja näin keväisin on todella vetistä joka vuosi. Voisin ottaa sen paremmin huomioon valitessani kasveja näille sijoille.
Kuvassa se ei erotu, mutta tämä on rinnettä ja silti tuossa seisoo vesi ihan lätäköinä. Mielenkiintoista.
Viikonlopun megasateiden jälkeen vettä onkin oikein rutkasti. Tänään huomasin koivikossani yhden lätäkön, ja se on sentään hyvin kuivaa seutua ja rinnettä sekin. Mutta eiköhän tällä tuulella kosteus pian haihdu. Toukokuussa (ehkä jo huhtikuussa) on luultavasti taas niin kuivaa, että olemme helisemässä, niinpä otan kaiken märkyyden ilolla vastaan.

Musti seurasi minua ja siirtyi rajaojalle kyttäämään välipalaa.

Minä taas jatkoin versojen kyttäilyä. Löysin krookusten nuppuja ja yhden uuden jouluruusun siementaimen, johon näyttäisi tulevan punainen kukka! Ihanaa, kun siementaimet alkavat olla siinä iässä, että ryhtyvät kukkimaankin.
Ihan joka versosta ja nupusta ei nyt mahdu tähän kuvaa, kun tästä tulee maratooni muutenkin, mutta laitetaan tämä ihana köynnöskuusaman vihreä oksa keväisen näkymän kanssa. Mikä valo!

Musti löysi välipalaa, söi siitä puolet ja sitten siirryimme sisälle.

Keittiössä Ransu tuli heti huomauttamaan, että manuleiden ruokakippo kumisee tyhjyyttään.

Tehtävän suoritettuani nautimme Mustin kanssa iltapäiväteen.

Sitten se asettui tuolille patterin viereen lataamaan pantteripattereita.

Betweeniltä tuli kaunis ystävänpäiväkortti, joka ilahduttaa surussa kovasti. Kiitos ♥
Keittiössä talvehtiva verenpisara alkaa sopivasti kukkia aivaan korttiin sointuvin nuppusin.

Makuuhuoneessa talvehtiva 'Whiteknight's Pearl' on ryhtymässä myös kukkimaan. Ihanan toiveikkaat nuput (ja tämä valo!).
Tiedän, että Annan poismeno koskettaa montaa blogiystävää, niinpä lämpimät ajatukset kaikille teille ♥ Anna varmasti eniten haluaisi, että eläimet voisivat paremmin, niinpä antakaamme pusut lemmikeillemme, hoitakaamme ne hyvin ja jos tulee aika hankkia uusi lemmikki, katsokaamme ensin, jos löytöeläinkodista löytyisi se oikea.


Italiantalventähti – Eranthis hyemalis
Palmusara – Carex muskingumensis
Persiansinililja – Scilla mischtschenkoana
Puksipuu – Buxus
Ruska-alvejuuri – Dryopteris erythrosora
Turkintalventähti – Eranthis cilicica
Tähtilumikello – Galanthus elwesii
Verenpisara – Fuchsia

Kauneimmat narsissit

Tänään rakkaan ystäväni rakas Helmi-kissa nukkui ikiuneen.

♥

Hyvää tilannetajua osoittaen puutarhani kauneimmat narssisit 'White Ladyt' avasivat tänä aamuna ensimmäiset kukkansa. Tämä on vanha lajike, joka kukkii hyvin pitkään ja tuoksuu ihanammalta kuin mikään muu narsissi.
Suloisen herkkiä kukkia suloisen kissan muistolle.

Kostealla kevätniitylläkin kukkii. Kirjopikarililjat valmistautuvat kukintaan. Taustalla näkyy eilen avautuneita narsisseja.

Narcissus moschatus on muuttunut viimevuotisesta selvästi kellertävämmäksi. Jotkut lähteet katsovat sen olevan keltanarsissin alalaji, mutta kansainvälisessä narsissirekisterissä se on toistaiseksi omana lajinaan.

Vuokko-esikkopuutarhassa kukkivat kauluskukkaiset 'Orangerie'-narsissit.

Viime syksynä ystävältä saatu syklaaminarsissi 'Peeping Jenny' on suloinen. Nämä ovat elämäni ensimmäiset syklaaminarsissit.
Onneksi tämä on vasta narsissikauden alkua, paljon on vielä tulossa!

Sain ystävältä eilen hienon lahjan: itse tehdyn kranssin matkoilta kerätyistä simpukankuorista. Se sopii kuin valettu eteisen isoon vatiin, jossa pidän kynttilää. Sytytin sen Helmin muistolle, simpukoissakin on helmiäistä.

Vadin vieressä on isäni aarteistosta löytynyt vanha kalaverkon kohonaru, vaikka yritänkin muutoin välttää "Hej, olemme saaristossa!" -teemaa.

Lopuksi Mustin terveiset Helmille, tietenkin helmililjojen kanssa.

Taivaassa on varmasti tosi hyvät piehtarointipaikat. Mukavia piehtarointeja ja terveiset Viljolle!


'Peeping Jenny' on tilattu Peter C. Nijsseniltä.
'White Lady' ja Narcissus moschatus on tilattu Villi niitystä.
'Orangerie' on tilattu Ruotsista, mutta en enää muista mistä!

Helmililja – Muscari
Kirjopikarililja – Fritillaria meleagris
Syklaaminarsissi – Narcissus Cyclamineus-Ryhmä