Maalari maalasi taloa

 sinistä ja punaista

Kesän uurastus ei päättynyt siihen, että sain talon toisenkin päätykolmion laudoitettua. Sitten alkoi maalaus.

Talon yläosan alkuperäinen sävy on ollut sininen, vihreä tai sinivihreä. Lähetin laudanpalan analyysiin, mutta niin pigmenteistä kuin sideaineestakaan ei tullut varmoja tuloksia. Näin ollen ei voi tietää, mikä sävy tai maalityyppi on alun perin ollut. Vanhaa sävyä kuulsi kauhtuneen punamullan läpi räystään alla olevissa osissa. 

Joissakin kohdissa on pensseli osunut kattoon ja pystyin vertailemaan, että valitsemani sävy on aika lähellä. Jos tuo maaliläntti nyt on pysynyt saman värisenä! Se on luultavasti 150 vuotta vanha, kuten talokin.

Sain kuin sainkin seinän ylimmänkin huipun maalattua, vaikka minua hirvittää olla noin korkealla. Moneen kertaan jouduin tulemaan alas hengittelemään ja ottamaan vauhtia ennen kuin pystyin olemaan tuolla kauemmin. Kun jalat tutisevat, tutisevat koko tikkaat. Siinä on tosissaan psyykattava itseään. Hoin: sinistä seinään, kaksi metriä maahan, maalia seinään, hyvin menee, kaksi metriä maahan...

Ransu päivysti tikkaiden läheisyydessä tassu valmiina painamaan 112.

Sitten siirryin etuseinälle, jonka ajattelin sujuvan nopeammin, kun laudat ovat lyhyempiä.

Koska seinän yläosa on ollut niin hyvin räystään alla suojassa, ovat laudat sen verran hyviä, että tältä seinältä uusittiin vain alemman osan laudoitus ja yläosan lounaisnurkka. Yläosan lautojen alapäissä on kuitenkin halkeamia, jotka on hidasta täyttää maalilla. Lisäksi tuo kärkikolmion valkoisen yhtymäkohta on tarkkuutta vaativaa, että ei jää maalitonta kohtaa tai halkeamaa. Onneksi tällä seinällä ei tarvitse olla niin hirmuisen korkealla!

Puretun kuistin kohtaan en ole laittanut rimoja tai maalannut enempää kuin yhden kerroksen punamultaa, sillä se jää aikanaan sisäseinäksi, kun tulee uusi kuisti (sitten, kun voitan lotossa).

Kun laho lasikuisti purettiin, alkuperäinen väritys ensi kertaa selvisi. Kuistin sisäpuolella ei ollut sudittu punamultaa päälle, vaan alkuperäinen sininen väri valkoisine kärkineen oli tallella. Sitten älysin alkaa katsoa ja saatoin huomata sinisen ja valkoisten kärkien rippeitä muissakin kohdissa jäljellä.

Tässä uusi sininen maali näyttää huomattavasti tummemmalta, mutta voi olettaa, että alkuperäinen sävy on kauhtunut ajan saatossa, onhan se kauhtunut myös tässä 15 vuoden kuistittomuuden aikana. Siinä on myös niin paljon sävyjä, että oikean värin määrittely on mahdotonta. Joitakin suunnilleen tämän maalin värisiäkin kohtia siinä näkyy.

Maalina käytän Allbäckin pellavaöljymaalia, sillä se on loistavan laatuista. Olen maalannut sillä rintamamiestaloni, joka on 15 vuotta maalauksen jälkeen edelleen kuin vastamaalattu.

Tällä etuseinällä värityksen näkee paremmin kuin päädyssä, jossa seinän alaosan rimat ovat vielä vailla punamultaa. On ihanaa nähdä vision toteutuvan. Siitä on hyvin monta vuotta, kun päätin, että haluan talosta tummanpunaisen sinisin yläosin ja musta huopakatto päälle. Siihen lisäksi valkoiset yksityiskohdat (sävy on mantelinvalkoinen eli ei ihan puhtaanvalkoinen). Tämä on kaunista minun silmääni. Punamullan sävy on Uulan Falunpunainen.

Oven maalasin Uulan petrooliöljymaalilla ja se on rapistunut hirveän äkkiä, ihan parissa vuodessa jo näytti siltä, että täytyy maalata uudestaan. Nyt alkaa olla kohta jo kiire pelastaa tuo ovi, joka ei ole varsinaisesti edes ulko-ovi.

En ollut kuvannut laudoittamaani talon toista päätyä valmiina, kun tein siitä jutun tämän kuun alussa. Tässä se nyt on kaikkine aaltoiluineen. Seuraavaksi siirryn maalaamaan tätä seinää, odottelen tässä vain, että aamun korkea ilmankosteus (100 %!) laskee.

Tällä seinällä tulikin mielenkiintoinen väri vastaan, kun poistin vintin ikkunan viereisen listan. Sen alta paljastui lähes tummanvihreää! Taas tuli uusi sävy. Tuon voisi museoida eli jättää maalaamatta, sillä siihen tulee uusi ikkunalista tietysti päälle. 

Tämä projekti ei nimittäin pääty vielä siihenkään, että saan kaikki siniset maalattua. Sitten on vielä ikkunalistat, sillä niitäkin tilasin vanhojen mittojen ja profiilin mukaan samalla, kun tuota vanhan kokoista helmiponttipaneeliakin. Ja sitten kaikki valkoiset kärkikolmiot! Saatan olla valmis joskus vuodenvaihteen tienoilla...

Tänä kesänä on puutarhan ylläpitohoito ollut äärimmäisessä minimissä. Mutta kovin pitkiä päiviä ei tikkailla pysty tekemään, siinä väsyvät jalat, kädet ja selkä. Henkinen pelkokuormitus on suurta, kun joutuu olemaan epämukavan korkealla, se kuluttaa vielä enemmän kuin kaikki fyysinen.

Tässä muuten vinkki, jolla jalat sietävät tikkailla seisomista paljon paremmin: turvakengät. Niiden metallipohjan läpi ei tikkaan puola paina jalkapohjaa ollenkaan niin pahasti. Eikä satu varpaaseen, jos putoaa tikkailta!

Jotain muuta on välillä ollut tehtävä ja toissapäivänä pesin viimein matot, jotka olivatkin odottaneet pesua pari kuukautta. Matossakin on väriteemana sini-punainen.

Maalauspuserossa näkyy, mitä on tullut tehtyä. Tällä samalla puserolla olen maalannut myös vaaleankeltaista taloani. Naapurini sanoo, että hänen puserostaan voi nähdä viikon ruokalistan, minulla puolestaan talojen värit.

Uutta paneelia ja uutisia vuodelta 1905

 Kun siippa tuli apuun, rykäisimme lautoja seinään.

Onneksi minun ei tarvinnut keikkua tikkailla! Kuvasta näkee ehkä, kuinka tämä länsipään päätykolmion panelointi oli jo huonona. Ikkunasta vasemmalle alareuna hapsottaa, kun laudat ovat vääntyneet. Ikkunan alta lautoja suorastaan putoili, naulasin niitä silloin takaisin tai sahasin muun korvaavan laudan tilalle.

Minä olin vastuussa sahaamisesta. Koska en omista jiirisahaa, tein sen käsipelillä vanhalla listasahalla, jolla tulee siisti reuna, joka ei hapsota.

Kun naapuri kauhisteli, että sahaan jokaisen laudan itse, totesin, että sahaan vaikka kaksi viikkoa putkeen, kunhan ei tarvitse mennä tikkaille.

Tilasin uuden lautatavaran tismalleen vanhan paneelin kaltaisena, mikä on toki kallista, mutta näin saan yhtä paksua lautaa talon seinään kuin ennenkin ja vanhan talon ulkonäkö säilyy yksityiskohtineen. Puu on lisäksi laadukasta, tiheäsyistä.

Ensimmäisen parin päivän urakoinnin jälkeen olimme edenneet ikkunaan asti. Jokaisessa laudassa on alapäässä kärki. Syreeni peittää armollisesti alun mittausvirheemme eli aaltoilevan alareunan, kunnes opimme hyvän metodin.

Seinän alaosa on raidallinen, koska en ole vielä ehtinyt maalata sitä loppuun. Sain tähän päätyyn viimeinkin kaikki saumarimat paikoilleen tänä kesänä (aloitin niiden laiton noin kymmenen vuotta sitten, heh).

Sitten työmaa seisoi reilun viikon, mikä on hyvä, sillä vanhan saunan purkamisesta kipeytynyt ranteeni oli entistä kipeämpi. Taapelissa on paneelit toiseenkin päätykolmioon, mutta se ei toteudu tänä kesänä tai ehkä syksylläkään, saa nähdä.

Viime viikolla urakka jatkui. Olen joskus kai esitellyt tässä päädyssä ikkunan ääreen rakennetun jännän sorvin, jonka väkipyörä on kiinnitetty kattoon. En nyt kylläkään löydä sitä blogijuttua sitten millään, joten ehkä teen niin, että esittelen sen tässä joku päivä uudemman kerran.

Kun seinää puuttui, näki hienot leveät kattolaudat alhaalta käsin.

Vintillä on kaikenlaista kiinnostavaa mujun seassa. Tiukkaan kääritty paketti papereita enteili joitakin visusti talteen laitettuja kirjeitä, mutta ne olivatkin tarkasti säilöttyjä paperipusseja. Ihan liikuttavaa, kuinka kaikki on pistetty säästöön. 

Tuossa on historian havinaa: Osuusliike Tarmolassa Turussa on käyty usein, ja joskus myös Kotileipomo Koskella sekä P.E. Aschanin leipomo-konditoriassa. Mitähän herkkuja noissa pusseissa on tuotu?

Myös vanha lehti löytyi vintiltä paneelin ja seinän välisestä raosta. Tuossa Espanjan kuningas Alfonso saa kuninkaallisen vastaanoton Lontoossa Victorian juna-asemalla.

Keskiaukeamalla on julisteen tyyppinen piirros ajan muodista. Neitokainen on debytantti astumassa vaunuista seuraelämään eli esittelyyn kuninkaan eteen.

Ajan muoti on kesäkuulta 1905. Lehti on The Graphic.

Koska taloni on ollut merimiehen koti, löytyy kaikenlaisia ulkomaisia lehtiä. Tapettikerrosten alta löytyi aikanaan myös ranskalainen talouslehti L'Economiste.

Pari valokuvaakin löytyy: Englannin kruununprinssi vastaanottamassa Espanjan kuningasta satamassa sekä kuninkaallinen kulkue, jota seuraamassa on tuhansia ihmisiä huonosta säästä huolimatta (tulee myös Charlesin kruunajaiset mieleen – näillä asioilla on Britanniassa pitkät perinteet).

Yllä on vastikään virastaan eronnut ranskan ulkoministeri M. Delcassé; tärkeä hahmo Britanniassa: entente cordialen eli Iso-Britannian ja Ranskan välisen ystävyyssopimuksen seppä. 

Nyt vintin tästä päädystä ei enää tuule ja sada raoista sisään, eikä toivottavasti lautojakaan enää putoile. Ikkunan yläpuolinen osuus oli niin hyvässä kunnossa räystään alla säänsuojassa, että sitä ei tarvinnut uusia. Mielellään jätän niin paljon vanhaa talteen kuin pystyn, mutta ponttilautojen osittainen vaihtaminen on kyllä hankalaa.

Vintin ikkuna on uudelleenmaalauksessa. Kittausten korjaaminen ja maalaus on paljon mukavampi tehdä pöydän ääressä kuin tikkailla ja työ tulee tehtyä huolellisemminkin. Yhdesta asiasta vain reklamoisin.

Ostin uudet hanskat, niissä on söpö susikuosi. Muutaman päivän käytön jälkeen oli oikean käden etusormen sauma ratkennut.

Nyt kangas on jo peukaloista hiutunut puhki. Onpa surkeaa laatua! Kyllä sitä olettaisi hanskojen käyttöiän olevan vähän pidemmän kuin pari viikkoa.

Seuraavaksi mietin paneloinnin väriä, tai oikeastaan päätös on jo tehty. Räystään alla säänsuojassa on hyvin näkyvissä alkuperäistä sinistä väriä, jota kajastaa punamultamaalin alta. Ymmärrettävää kyllä, että talo oli helpompi sutia yhdellä ja samalla maalilla, eikä monia värejä enää myöhemmin jaksettu maalata. Paneloinnin alakärjet ovat alun perin olleet valkoiset, sekin tieto oli nähtävissä esimerkiksi kuistin sisällä säänsuojassa säilyneissä paneeleissa. Aion palauttaa alkuperäisen värityksen.

Maalasin viime vuonna kuistin lattian Allbäckin pellavaöljymaalin sävyllä Vanha sininen katsoakseni vähän sen sopivuutta. Lautojen vanha maalipigmentti sekä ehkä maalityyppikin on erilainen kuin nykypäivän maalit, mutta tuossa näyttäisi olevan sävy aika lähellä.

Kaikki projektit päällä

 ...samaan aikaan. Niin se kyllä tuntuu aina menevän, eli asia ei kai ylitä uutiskynnystä.

Pari viikkoa sitten tuskastuin lopullisesti siihen, että taloni maalaus on kesken. Se jotenkin tyssäsi tähän itäseinään ehkä kymmenen vuotta sitten. Olin saanut maalattua uudelleen laudoitetut etelä- ja länsiseinän, mutta tämä oli paremmassa kunnossa eikä tarvinnut laudoittaa. Maalarin kantilta se tarkoittaa kuitenkin sitä, että pitää skrapata ennen kuin voi maalata. 

Siihen päälle sekin, että blandaan maalin itse ja tuossa on sekä tummemman että vaaleamman keltaista satsia, kun en ollut vaivautunut tekemään pientä koepurkkia sävystäni, jonka avulla oikean värin sekoittaminen on helpompaa. 

Seinä on siis ollut osaksi skrapattu, osaksi alkuperäisessä lateksissa (jonka kouriutuvien palojen alta näkyy punamultaa), osaksi maalattu tummemman, osaksi vaaleamman keltaisella.  

Sitten meni hermo. Vihaan ja pelkään tikkailla olemista, siksi näitä projekteja lykkäänkin. 

Olen saanut sen verran aikaan, että kolmasosa seinän yläosasta on nyt oikeanvärisessä maalissa. Alaosahan on tietysti ollut hyvässä maalissa jo vuosikaudet, kun sen maalaamisessa ei ole mitään kamalaa. Karmein kohta on tietysti aivan ylhäällä. Sinne päästäkseen pitää jatkaa tikkaita tikkailla seisten, sillä muuten sitäkään ei yletä tekemään. Hermojaraastavaa touhua. 

Sen verran olen saanut itseäni nyt siedätettyä viime viikkoina, että vielä vintin ikkunan alapuolella eivät jalat tutise (kovin pahasti). Sain jopa vaihdettua yhden vinkuraksi menneen riman, vaikka voimankäyttö sorkkaraudan kanssa tikkailla seisten olikin pois mukavuusalueelta.

Olen ihastellut Hiidenkiven Minnan tekemää mahtavan hienoa puutarhaessua. Mutta minullahan on oma essu, joka tuli talon mukana!

Se on kylläkin aika kankea, jäykkää jotakin vanhaa veneen pressua ja lisäksi ajan jäykistämä. Nauha on proosallisesti juuttinarua, mutta se toimii. Se ei kylläkään ole puutarhaessu, vaan naulausessu. Naulojakin oli taskuissa valmiina, kun essun vintiltä löysin.

Se on oikeasti loistava, sillä kun tikkaille pitää kiivetä riman, vasaran ja erinäisten naulojen kanssa, on mukavaa, että ainakin osa tavaroista on jossakin muualla kuin käsissä. Lisäksi nauloja saattaa pudota, on hyvä, että on varalla vähän ylimääräisiä siellä ylhäällä. Näissä hommissa tulee muutenkin kuljettua tikkaita ylös, alas, ylös, alas. Säästyy edes pari kertaa.

Laiska töitään luettelee. Sain tehtyä paremman etuseinän levennettyyn kompostiini. 

Tuli nimittäin puutavarakuorma, jonka alla oli sopiva kehikko.

Tässä on nimittäin varsinainen "tämän kesän" projekti. Olen viimein saamassa vanhemman talon länsipäädyn rimoitettua loppuun, se on hidasta hommaa ja projekti numero 749. Sitten siirryn yläosaan. 

Tilasin talvella mittojen mukaan höylättyä helmiponttipaneelia, jotta saan laudoitettua nuo päätyseinien yläosat. Ne ovat jo todella huonossa hapessa. Kuvassa ei näy, mutta ikkunan alta niitä putoilee ja olen korvannutkin osan tavallisella laudalla, lisäksi osan alareuna hapsottaa niin, että vintille sataa. 

Koska vuoden 1870 (tai niillä main) vanha paneeli on vielä tallella seinissä, ei voinut mennä vain ostamaan uutta kaupasta, nykypaneeli on ohuempaa ja muutenkin profiililtaan hieman toisenlaista. Täytyy yrittää saada pidettyä rakennuksen yksityiskohdat niin alkuperäisinä kuin mahdollista.

Samalla tilasin ikkunalistaa vanhan profiilin mukaisesti tehtynä. Nekin kun olivat 1800-luvulta ja suurin osa liian huonossa kunnossa virkaansa.

Onnea on höyläämö Nauvossa, josta tavara toimitettiin laivaan, ja ystävällinen nainen, joka peruutti tuosta vain traktorin ja peräkärryn laivan kannelle kuormaa hakemaan sekä ajoi sen pihaani, auttoi vielä purkamisessakin lapsenlapsensa kanssa.

Mainitsin rimoittamisen olevan hidasta. No kun myös seinien alaosan laudoitus oli tallella 1870-luvun mallissaan ja sain siitä mitat uuteen. Laudat ovat erityisen leveää, samoin rimat, joista jokaisen ulkosyrjät oli viistetty. Niinpä minun täytyy (ts. haluan) viistää jokaisen uudenkin riman samanlaiseksi. 

Vaikka on sähköhöylä, ei se silti ole kovin nopeaa. Selän päällekin se käy. Nyt sain laitettua telineen, jonka kanssa ei sentään tarvitse enää kyykkiä maassa rimoja höyläämässä.

Taustalla näkyy muuten uusi minipesuhuoneeni, hyvin on toiminut vinoudesta huolimatta. Oikeastaan se on kuin rajantakainen karjalainen kyly. Koska 25 % minusta on Pohjois-Karjalasta tai oikeastaan sieltä heti rajan takaa, täytyy sen jossakin näkyä, vai mitä.

Ja sitten on vähän muuta projektia, kuten naapurilta tullut romulautakasa, josta voisi vetää naulat ja sortteerata poltettaviin ja uudelleen käytettäviin. Vähän näyttää olevan lautoja muissakin kasoissa.

Toisaalta minusta on hirveän ihanan helppoa, että kun puutavaraa tarvitsee, ei tarvitse mennä kuin mitan kanssa keskelle pihaa valitsemaan!

Minipesuhuone alarinteestä päin, taustalla näkyy vanha talo. Sen etuseinän paneeli (eli tuo yläosa) onkin niin hyvässä kunnossa, että sitä ei tarvitse uusia. Se on ollut leveän räystään suojassa ja onneksi katto ei ehtinyt vuotaa muualta kuin piipun ympäriltä. 

Tällaiselle vanhan arvostajalle on lottovoitto, että on alkuperäisiä yksityiskohtia, jotka voi säästää. Siellä pysyy tallessa puutavara, sen tyyppi, profiili, maalit ja jopa naulatkin. Jokainen on tietoa siitä, kuinka taloja täällä rakennettiin vuonna 1870 tai niillä main.

Maalausprojektit ovat silti prioriteettina alkukesällä ja heinäkuussa, sillä ilmankosteus on vielä riittävän pieni optimaaliseen tulokseen. Ryhdyin myös maalaamaan kahta penkkiä, jotka olivat vanhassa, nyt purettavassa saunassa. 

Kellastunut lakkaus ja massatuotanto-pirttipenkit olivat varsin ruma yhdistelmä, mutta on ihme, mitä kauniin värisellä pellavaöljymaalilla saa aikaan. Maali on Allbäckin jäänsininen.

Toinen penkeistä saattaa jäädäkin tähän pesuhuoneen tienoille, sillä siinä on mukava suorittaa esimerkiksi pedikyyriä näin kesällä. Toinen siirtyy ruusupergolan alle, sillä olen kaivannut sinne istuinta.

Purettava vanha saunakin on edelleen vaiheessa, mutta sillä ei kylläkään ole mikään kiire. Sain lisäksi ranteeni niin kipeiksi kattopeltejä pois reuhtoessani, että parempi pitääkin vähän taukoa ja vaihdella hommia.

Vanha sauna oli oikeastaan tekosyy laittaa päivän kuva 'Alchymist' -köynnösruususta.

Rakennuksen toisessa päädyssä on ihana korkeiden sormustinkukkien itsekseen tullut ryhmä.

Kuistin kaiteenkin voisi maalata, mutta toisaalta talon tämä puoli on vielä kokonaan maalaamatta kuistin lattiaa lukuun ottamatta.

Ensin ryhdyn kuitenkin polttopuuhommiin, sillä kuten lähes kaikki muukin, sekin on tehtävä kesän alkupuolella. Aiemmin pilkotut puut ovat varmaan jo kuivia ja siirrettävä varastoon, jotta uusia mahtuu kuivumaan.

Kuvassa on ihana 'Papula' -ruusu vähän ennen juhannusta.

Ai niin, kaksi mattoakin olisi pestävä, kummassakin kissan oksennus (asialla kaksi eri nimeltämainitsematonta kissaa). Dilemma. Ensin polttopuut vai matot? Meillä näyttää sade loppuneen, yöksi luvattu sade ei tullutkaan, ehkä matoille on ihan hyvä kuivumissää. Samoin polttopuille. Seuraava sade on ennusteessa vasta huomisaamulle, jos silloinkaan.

Taidan keittää pohdintakahvit, sillä hätiköiden tulee vain huonoa, vai mitä.

Vinttipuuhia ja piuhoja

 Välillä vähän remppa-asiaa.

Kevätkuvien joukossa oli kuvia siitäkin, kun rakensin vintille lattiaa. 

Osassa vinttiä oli jo lattia, mutta isossa osassa ei, eikä liiemmin eristeitäkään. Niitä olen sitten vuosien saatossa lisäillyt ja viime keväänä oli edessä viimeinen kohta, jossa vielä oli keikkuvia, kiikkeriä lautoja kunnon lattian sijasta.

Tähän asti olen aina kulkenut vintin toiseen päähän savupiipun toiselta puolelta, kun tässä ei ole ollut kunnon lattiaa. 

Nyt on! Ponttilautaa jäi kattoremontin jäljiltä. Tuossa keskellä vinttiä menee metrin korkeudella vaijeri, joka luultavasti pitää taloa kasassa. Ihan näen sieluni silmin, kuinka vaijerin katkaisemalla kaatuisivat kaikki talon seinät eri suuntiin kuten Aku Ankassa.

Harpataan vaijerin yli ja kurkataan vintin päätyyn, jossa minulla on ikkunankorjausverstas. Vintti on eristämätön ja rakentamaton, mutta minulle kaikkein hyödyllisin näin, sillä muuta verstasta ei ole, vaikka kipeästi työtilaa tarvitsen. 

Vedätytin tänne sähkön joskus reilu kymmenen vuotta sitten, kun sähkökaappi uusittiin. Nyt on valoa, jotta voi pimeänkin aikaan työskennellä. Lämpöä ei kyllä edelleenkään ole; eristäminen olisi järjetön satsaus, kun kumminkin minulla on tontilla toinenkin asuintalo, jota pitää myös rempata.

Tämä on kyllä ihan hieno maisemakonttori. Kuva on viime keväältä, ei nyt tuollaista valoa ole!

Nyt tässä on hyvä työskennellä, kun on suht tasainen ja ainakin paikallaan pysyvä lattia. Vanhan talon ikkunoita on korjattavana vielä vino pino. Lisäksi korjaan rintamamiestalon ikkunoita, ei niitäkään ollut huollettu vuosikymmeniin.

Realismikuva vintin toisesta päädystä. Täällä ovat työkalut ja kaikki maalit sun muut, jotka kestävät pakkasta. Ja paljon muuta.

Vintille mennään eteisestä. Rappuset olivat p**nruskeat, se perinteinen lattiaväri.

Ryhdyin sitten viime kesänä toiseenkin maalauspuuhaan kuin avokuistin lattia. Maalasin vintin portaat lähes ylös asti.

Tämän kuvan otin joskus keskikesällä. Marraskuussa ehdin sutia vielä viimeisen askelman ylhäällä vintille menevän oven kohdalla.

Maalasin askelmat yksi kerrallaan siksi, että jatkuvasti käyn vintillä ja yhden yli pystyy harppaamaan, mutta vielä enemmän kissojen vuoksi. Vaikka lattiamaali kuivui nopeasti, oli siinä silti haastetta.

Maalin (purkki näkyy kuvassa: Betolux Akva) olin oikeastaan hankkinut eteisen lattiaa varten, tai vielä oikeammin hankin sen sattumalta. Kerran tuli rautakaupassa vastaan ihan lempivärinen virhesävytys-lattiamaalipurkki ja sehän piti pilkkahintaan ostaa. Sittemmin päätin käsitellä eteisen lattian vain kevyesti hiomalla ja öljyvahaamalla, jolloin se jäi kauniin ruskeaksi. Mutta vintin portaat eivät olleet kauniin ruskeat.

Näinhän siinä kumminkin kävi. Mustin lempipaikka on kytätä vintin rappusilla ikkunasta eikä se ymmärtänyt, miksi olin laittanut sinne kaikenlaisia esteitä. 

Tassunjälki on niin söpö, että en raaski hioa sitä pois eteisen lattiasta.

Vintillä on kaikenlaisia aarteita. Pari transistoriradiotakin, jotka kaivoin esiin, kun keväällä puhuttiin poikkeustilaan varautumisesta: kotona pitää olla paristokäyttöinen radio. Mietin, että minullahan on kaksi.

Ylempi Sokol on Neuvostoliitossa tehty ja siitä puuttuu antenni. Ehkä ihan hyvä, ties mitä sieltä tulisi.

Alempi on aivan upea Hitachi 60-luvulta. Avasin sen takakannen, kun yritin selvittää, miksei siitä kuulu kuin kohinaa. Vein sen kaupunkiin, mutta korjaajalle vieminen on jäänyt. Olisi hienoa saada se kuntoon, sillä laite on erittäin tyylikäs. On tuo minusta sisältäkin kaunis, vaikka en ymmärrä noista piuhoista mitään.