Heinäkuinen veneretki

 Tämäkin juttu on jäänyt kesällä kertomatta, kun ei vain ehtinyt. Onneksi nyt ehtii; ei ole mitään raportoitavaa, eikä kuvia edes voi ottaa, kun on koko ajan pimeää! Mutta hei, puolen vuoden kuluttua on tällaista:

Retkikohde on pikkuinen asumaton saari vain muutaman sadan metrin päässä venevajaltani. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan...

Saaressa kyllä asuu vaikka kuinka paljon populaatioita, mutta yksikään niistä ei vain ole ihminen. Hassu ilmaisu, asumaton saari, siis.

Vihanen joutsen lähestyy retkueemme koiraa, Lávvi-lapinporokoiraa, kähisten. 

Emme sitten jatka lähemmäs joutsenta kohti, mutta kiinnitän huomioni kauniisti kukkiviin isosappiin.

Pikkuruisen saaren toisella puolella on korkeat kalliot. Tuolla vastapäätä on kotisaari.

Kallionraoissa sinnittelevä elämä herättää kunnioitusta. Katajat, männyt ja pihlajat kasvavat lähes pystysuoran kallion halkeamissa.

Pikkuiset painanteet, joihin vesi sateella kertyy, kuivuvat keskikesän poudassa, kihisevän kuumalla kalliolla, rutikuiviksi. Silti tuossakin kukkii ruohosipuli ja rantakukka.

Lähdetään kiertämään rantaa. Kallioiden madaltuessa saavutaan kiviseen pieneen poukamaan, joka on yleensä saaren paras rantautumispaikka, nyt vain sattuu oleman tyyni päivä. Täällä on eri kasvillisuus, rehevämpää. Rantakivikossa kukkii väinönputken serkku meriputki.

Joku maltsa suikertaa kivien lomassa, ehkä pikkusuolamaltsa. Kuivuus on saanut sen lehdet punaisiksi. 

Matkapäivä on ensimmäinen heinäkuuta; tuolloin oltiin eletty kuivuudessa jo viikkoja eikä tiedetty, että sadetta täytyy vielä odotella lähes elokuulle.

Poukaman toisella puolella on matalia, ihania kallioita sekä näkymät Rymättylän suuntaan.

Matalaa, meren silottamaa kalliota ja sen upeita kuvioita. Meillä on Suomessa maailman kauneimmat kalliot.

Kallioiden välisestä notkelmasta löytyy pieni niitty, jossa kasvaa runsaasti vuohennokkaa. 

Nyt on todella kuuma. Käärmeenpistoyrtit, jotka sentään aina kasvavat kallioilla ja kivikoissa, lurpottavat.

Täältäkin löytyy mininiitty: ruohosipulia, rantatädykettä, virmajuurta, ja olisiko otavalvattia nyt kukassa, plus muita lajeja, jotka eivät parhaillaan kuki.

Saaristossa luonnon monimuotoisuus on niin käsittämätöntä. Yhdeltä pikkuruiselta saarelta löytyy rehevää ja kuivaa niittyä, tulvaniittyä, kalliota, mäntymetsää ja sen aluskasvillisuutta (jota en edes kuvannut), katajikkoa, rantalepikkoa. On rutikuivaa ja märkää, kalkkipitoista ja hapanta. Joissakin kohdin ei ole multaa ollenkaan, silti siinäkin jotain kasvaa, ja toisin paikoin voi olla syvä ja reheväkasvuinen multapatja.

Mikä päivä! Voisi sanoa, että kesän hienoin, mutta näitä oli viime kesänä vaikka kuinka paljon oikein putkena. En muista kokeneeni näin tyyntä kesää pitkään aikaan.

Lapinporokoira menee plutimaan ja me ihmisetkin kaipaamme uimaan. Suunnataan takaisin kohti venettä, joutsenkin on jo liikkunut muualle puolisoineen. 

Joudumme tekemään pitkän kierroksen, sillä päästäkseen tuonne pikku lahden toiselle puolelle täytyy ylittää saarta halkova kostea sola, josta ei pääse yli kuivana kuin yhdestä kohdasta. Pitkä kierros pikkuruisella saarella on toki suhteellinen asia.

Lähellä venettä, missä heitämme vaatteet pois, on hienot kasvustot virmajuuria perhosineen. 

Mutta voi – kun on ottanut kengät pois jalasta, on kallio paljaan jalan alla TULIKUUMA!

Äkkiä veteen!

Merestä käsin voi ihailla näitä pystysuoria kallioita vielä tästä suunnasta. 

En kyllä uinut kameran kanssa, vaan otin kuvan myöhemmin veneestä käsin.

Toivottavasti kuvien katselu toi muillekin lämmön tunteen jäseniin ja verkkokalvoille ihanaa kesän valoa.
Loppuun vielä sellainen uutinen, että olen verkkokauppani Elsan lempituolin kanssa menossa Marketanpuiston joulumarkkinoille Espooseen viikonloppuna, lauantaina ja sunnuntaina. Lämpimästi tervetuloa! Kaikilta tapahtumaan tulijoilta vaaditaan koronapassi.

Isosappi – Centaurium littorale

Käärmeenpistoyrtti – Vincetoxicum hirundinaria

Meriputki – Angelica archangelica ssp. litoralis

Otavalvatti – Sonchus asper

Pikkusuolamaltsa – Atriplex longipes ssp. praecox

Pohjanrantakukka – Lythrum salicaria

Rantatädyke – Veronica longifolia

Ruohosipuli – Allium schoenoprasum

Virmajuuri – Valeriana

Vuohennokka – Scutellaria

Retki karhunlaukkasaarille

 Ystävät houkuttelivat mukaan retkelle, vaikka en olisi työn puolesta oikein ehtinyt. Mutta työn voi hoitaa vaikka keskellä yötä, karhunlaukat kukkivat vain kerran vuodessa. 

Ja mikä sää! Lähtiessämme aamupäivällä oli aivan tyyntä. En muista, koska on viimeksi ollut lähes tyyntä ja paahteista kuusi päivää putkeen. Ehkä silloin, kun olin lapsi, kun oli aina hieno keli.

Tyynellä ei mäntyjen siitepölykään ole sekoittunut mereen, vaan se on jäänyt pinnalle.

Matka kohteeseen kesti puolitoista tuntia, siinä ehdittiin rupatella tovi jos toinenkin.

Ylitettiin Mossala fjärden.

Merellä ei yleensä ole yhtään lämmin kesäkuun alussa, toppatakissa saa olla. Nyt oli lämmin!

Saarten monet eri vihreän sävyt ovat hienot, kun puihin puhkeavat lehdet. Jokunen aito metsäomenapuu ohitettiin, niissä oli vielä kukkia, samoin kuin joissakin rantojen tuomissa. Pihlajat alkavat olla kukassa. Vaahterat ovat vaaleanvihreitä, saarnissa on vasta hento läpikuultava viherrys, kun lehdet puhkeavat.

Saavumme määränpäähän, olemme Houtskärin länsipuolella. Tuolla on komea korkea kallio, jota menemme kohta tutkimaan, mutta ensin parkkeerasimme vastapäiseen saareen.

Sympaattinen ja luotettava matkantekoväline jätettiin rantaan, kun siirryimme saaren sisäosiin kasvillisuuden pariin.

Monilla näistä Houtskärin länsipuolisista saarista on valtavan hieno kasvillisuus. Tässä on hammasjuuri, lähinnä lounaisen saariston ja Ahvenanmaan erikoisuus.

Mutta tässäpä on se syy, miksi tulimme juuri tähän saareen. Karhunlaukkoja!

Metsäkurjenpolvetkin aloittavat juuri kukinnan. Omalla pihallanikin avautuivat ensimmäiset kukat eilen.

Näillä saarilla on myös suippuorapihlajaa, tämä on tulossa kukkaan.

Tunnistin lehtopähkämön, vaikka en ole varma, olenko tavannut sitä aiemmin. Ystävän kännykällä varmistimme havainnon. Kukkia ei vielä näkynyt, mutta pehmeänkarvaisista lehdistä ei voinut erehtyä, ja tämän kasvupaikka on rehevä lehto.

Ja sitten on karhunlaukkoja. Silmänkantamattomiin karhunlaukkoja.

Mikä näky juuri nyt, kun ne ovat kukassa! 

Karhunlaukkojen matto ulottuu rantakaislikkoon saakka.

Ihastelen usein lehteen puhkeavien pähkinäpensaiden ruskeansävyisiä nuoria lehtiä, mutta tässä yksilössä on todella hauska väritys.

Kuivemmassakin kohdassa kasvaa karhunlaukkaa, mutta pienempänä ja maltillisemmin. Metsänpohjan kasvillisuus on täydellinen harmonia sini- ja valkovuokkoa, oravanmarjaa, kieloa, hammasjuurta, metsäkurjenpolvea, metsätähteä, kalliokieloa ja kuvassakin näkyvää kevätlinnunhernettä. Näin hienoa kasvillisuuden mosaiikkia voi vain toivoa onnistuvansa jäljittelemään.

Sitten jatketaan vastapäiselle saarelle. Rannan kalliot ovat jännän muhkuraiset. Saarten kalliohin ei voi kyllästyä, ne sykähdyttävät aina. Ne ovat asia, jota minulla oli ulkomailla asuessani Suomesta ikävä.

Vanhassa veneessä on kivoja yksityiskohtia.

Kipusimme korkealle kalliolle. Täältä näkee saaren, jossa äsken kävimme.

Näkymä länteen hivelee myös silmää. Kihti ei ihan näy, se on kauimmaisten saarten tuolla puolen.

Tälläkin saarella on kauniita kasveja, mm. metsätähtimöä.

Pähkinälehtoa täälläkin.

Paluu veneelle.

Jatkoimme veneellä vielä saman saaren itäpäähän, sillä siellä pitäisi olla seljakämmeköitä, mutta emme löytäneet. Kieloa oli niin runsaasti, että jos seljakämmekät eivät ole kukassa tai niiden kukkavarret on syöty, ei kauempaa katsottuna niitä oikein erota.

Koillisessa nousevia pilviä kyllä erotimme. 

Jossain Varsinais-Suomen mantereella oli ukkonen. Me palasimme kohti ukkospilviä, mutta ne olivat hyvin kaukana edessäpäin.

Paluu kotisaarelle kulki ohi entisten kalkkilouhosten, joiden uuninpiipuista on yhä alaosat jäljellä.

Heti tuon niemen jälkeen kurvasimme satamalahteen.

Olisi ihan kiva, jos meillekin olisi satanut, sillä edellisestä sateesta on kohta kaksi viikkoa eikä kymmenen päivän ennusteessa ole pisaran pisaraa. Tyyntäkin näkyy jatkuvan, eli lämmintä piisaa. Onpa erikoista, että oli sateinen toukokuu ja kuuma ja kuiva kesäkuu!

Hammasjuuri – Cardamine bulbifera

Karhunlaukka – Allium ursinum

Lehtopähkämö - Stachys sylvatica

Metsäkurjenpolvi – Geranium sylvaticum

Metsätähtimö – Stellaria longifolia

Pähkinäpensas – Corylus avellana

Suippuorapihlaja – Crataegus rhipidophylla

Lisää haikkuja

 Taas tulee lehmäkuvia, tällä kertaa kävin ystävän luona Ahvenanmaan Jurmossa.

A visit to see a friend in Jurmo, Åland.

Mmmuuuuu!

Jurmo on kiva saari, Brändön kunnan pohjoisimpia. Se on suunnilleen saman kokoinen kuin kotisaareni, mutta elämää on enemmän. Täällä asuu enemmän työikäistä porukkaa, jokunen koululainenkin. Kesäisin on kauppa ja ravintola! Salosta päätellen on jotakin yhteistä juhannustapahtumaakin, mikä onkin tosi tyypillistä saaristolle, mutta meidän saarelta se valitettavasti puuttuu. 

Tämä kuva on laivalaiturilta, josta kylä heti alkaa. Venevajojen rivit täplittävät rantaa oikealle ja vasemmalle.

Saaristoidylliä tervaleppien kukkiessa.

Pähkinäpensaatkin ovat komeasti kukassa.

Jurmossa on myös toimivia maatiloja. Löytyy lapinlehmiäkin.

Lapinlehmät ovat todella kauniita! Ja uteliaita.

Terve! Eikun hejsan!

Tuolla rannassa on kymmenittäin merihanhia, mutta eivät ne oikein kuvasta erotu.

Tämä erottuu! Saarella on myös ylämaankarjaa.

Pikkuiset ylämaanvasikat ovat pörröisiä kuin nallet. Niitä oli mustia ja ruskeita ja sitten tuo oikeanpuoleinen, jännä harmaa. Sen emäkin on erikoisemman värinen, vaaleanruskea, se oli jutun ensimmäisessä kuvassa. 

Mietin, onkohan lehmilläkin diluutiogeeni kuten vaikkapa kissoilla. Ransuhan on sininen, joka on oikeastaan laimentunut musta. Tämä vasikkahan on varmaan sininen kuten Ransu!

Reipas se ainakin on. Sieltä se tulee juoksujalkaa.

Harmaan vasikan blondi emä laskemassa lampaita. Nämä uuhet on jo keritty.

Lampaillakin on merinäköala.

Karitsoja on jo tullut.

Mustien jengi.

Laamaksi tekeytynyt.

Karvapehvat. Ahvenanmaanlampaissa on kivoja värejä ja laikkuja.

Muutamaan päivään mahtui vähän muutakin säätä kuin auvoisaa aurinkoa.

Menimme ajelemaan Brändön pääsaarelle, joka koostuu lukuisista pengertiellä yhdistetyistä saarista. Muistan, kun näitä teitä tehtiin ja vanhempani harmittelivat, kun emme enää päässeet purjehtimaan entisiä kivoja reittejä Brändön saaristossa. Mutta kyllähän tuo helpottaa brändöläisten elämää. Joihinkin saariin, kuten Jurmoon, mennään pääsaarelta aluksella, mutta se matka kestää vain vartin.

Brändön kirkko on puukirkko merenlahden tuntumassa. Rauhallinen viimeinen leposija.

Pässipoikia ei vielä ollut ehditty keriä. Pääsin pitkästä aikaa vähän kokeilemaan keritsemistä. 

Todistusaineistoa ystävän kamerasta. Tuskanhiki ei näy. Stressasin sukukalleuksiin osumista ja tässä etupäässä puolestaan sitä, ettei löysää nahkaa jää terien väliin. Selkä ja kyljet ovat niin paljon helpompia!

Loppuun ihana lumikelloparatiisi vanhan saaristolaistalon puolivillillä pihalla.

Mainiosti ne näkyvät heinikossakin viihtyvän!

Pojatkin viihtyivät mainiosti, etenkin Musti, joka nautti ystävänsä lapinporokoira Lávvin seurasta, pässin sydämestä ja maksasta ja ylipäätään saaristoelämästä. Lähtiessämme Musti katsoi kaihoisasti auton takaikkunasta loittonevaa Jurmon rantaa ja miukui hiljaa. Ransun mielestä kaikki oli muuten sopivasti, mutta sen koiran olisi voinut lähettää jonnekin.

En valitettavasti tullut ottaneeksi yhtään kuvaa pojista tai Lávvista, vaikka piti!