Väripilkkuja kasvitieteellisessä puutarhassa

 Pääsin käymään Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä. Projektina oli löytää kuvauksellisia kasveja tähän aikaan ja niitähän oli paljon!

Jo itse päärakennus on upea, kun matala aurinko sattuu paistamaan sen läpi. Mutta tällä kertaa en mennyt sisälle, vaan keskityin ulkoalueisiin. Sisällä olisi kyllä ollut houkuttelevan vehreää ja lämmintä.

Ulkoalueilla on rauhallista ja yllättävän paljon hehkeää nähtävää. Tämä on ihan tuikitavallinen ruostehappomarja, tai useammin kai näkee punalehtistä versiota, mutta tämä on perusmuoto. Olen vähän alkanut innostua – huomaan myös kirjoittaneeni happomarjoista enemmän kuin aiempina vuosina, vaikka ei minulla vielä kasva niitä kuin kolmea eri lajia / lajiketta. 

Niistä eivät muuten tunnu peurat välittävän ja se on iso plussa.

Suurimmaksi osaksi ihastelin puita. Osassa on vielä ruska, kuten vuorivaahterassa. Se on nyt keksitty laittaa haitallisten vieraslajien listalle, kylläpä sillä saralla ollaan yliaktiivisia.

Vuorivaahteran lähellä kasvavat japaninvalkopyökit ovat tavattoman kauniita juuri nyt. Niillä on näköjään tuollainen vaakasuoraoksainen kasvutapa, aivan ihana ja aika harvinainen niissä kasveissa, jotka ovat meillä talvenkestäviä. Muoto korostuu, kun viereiset puut ja pensaat ovat lehdettömiä.

Tutkailin tietysti myös puiden runkoja. Koivut ovat upeimmasta päästä; tässä visakoivu.

Tämä, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt, on visainen harmaaleppä, kyltissä "Muhkuraksi" nimetty. Luultavasti siis sama, joka on Viljelykasvien nimistössä muhkuraharmaaleppä.

Japaninmagnoliassa on kukkanuput, mikä vahvistaa epäilyni siitä, ettei oma magnoliani aio vielä ensi keväänäkään kukkia. Siinä ei ole yhtäkään tällaista isoa karvaista nuppua.

Todella talvenarat lajit, kuten jättigunnera ja tässä Paulownia eli keisaripuu, on suojattu esimerkillisesti: verkosta kiepautettu häkki on täytetty kuivilla lehdillä ja komeus on päällystetty levyillä, jotka pitävät kuivat lehdet kuivina. Meillä vain nuo levyt olisivat ensimmäisen tuulenhenkäyksen jälkeen naapurin pihassa, vaikka olisikin pari lankkua painona. Nuo ovat varmaan kyllä naulattu kiinni, mutta silti.

Vaakut ovat juuttuneet jäätyneeseen lampeen. Lämpimät kasvihuoneet houkuttelisivat valontuikkeineen, sillä tässä vaiheessa kenkäni ovat jo märät, mutta jatketaan sinnikkäästi tarpomista – kaikki nähtävä ei ollut tässä.

Vielä on kaikenlaiset marjat, ja niitä onkin paljon! Tämä on purppuraomenapuu 'Hopa', aika valtava sellainen. Oikealla on riippamarjaomenapuu.

Vanhan siperianomenapuun runko kasvaa jo kumollaan maata myöten, mutta omenia se näköjään tekee valtavat määrät – ja puu on vaikuttavan kokoinen, tosin enemmän leveys- kuin pystysuunnassa. Ihana näky, ja taustalla on lisäksi pihlajien marjaisia oksia.

Mantsurianmarjaomenapuu vallan loistaa. Oih, mikä väri!

Niin ja onhan kasvitieteellisestä myös upeat näkymät vastapäiseen Siltasaareen. Jugendissa silmä lepää aina.

Myös kasvitieteellisen puutarhan sisällä on upeita rakennelmia; satavuotiaita kivipengerryksiä. Edessä kasvaa valkolumimarjaa.

Ja sitten on tuo ihana uusbarokkinen palatsi puutarhan keskellä, jonka takia oikeastaan haluaisin Suomen kuninkaaksi. Sillä kuninkaanlinnaa tuosta kaavailtiin. Suostuisin kyllä jakamaan rakennuksen kasvimuseon kanssa.

Edessä on ehkä kiiltoruusu, mutta voi olla joku muukin.

Puutarhasta löytyy myös lempikasviani varjohiippaa.

Lisää marjoja on orapihlajien osastolla: tässä newyorkinorapihlaja.

Taustalla olevan saniaisen edessä on niin paljon lunta, että en löytänyt mahdollista kylttiä. Luulen sen olevan kuningassaniainen. 

Lumiukko ei ole minun tekemäni, mutta se kuvastaa täydellisesti käyntiä puutarhassa: olipa paljon kaikkea kivaa! Ja kiva, että jaksoit lukea!

Japaninmagnolia Magnolia kobus

Japaninvalkopyökki Carpinus japonica

Keisaripuu Paulownia tomentosa

Kiiltoruusu Rosa virginiana

Kuningassaniainen Osmunda regalis

Mantsurianmarjaomenapuu Malus baccata ssp. mandshurica

Muhkuraharmaaleppä Alnus incana 'Gibberosa'

Newyorkinorapihlaja Crataegus × durobrivensis

Purppuraomenapuu Malus Purpurea-Ryhmä

Riippamarjaomenapuu Malus baccata 'Gracilis'

Ruostehappomarja Berberis vulgaris

Siperianomenapuu Malus prunifolia

Valkolumimarja Symphoricarpos albus var. laevigatus

Varjohiippa Epimedium

Visakoivu Betula pendula var. carelica

Vuorivaahtera Acer pseudoplatanus

Oranssinpunainen elokuu

 En keksi tähän mitään kivaa alkulausetta, kesän loppu ahdistaa jo nyt, kuten aina. Kaikki, mitä yritin tähän miettiä, oli joko ankeaa tai teennäisen pirteää. Totuus on, että en ollenkaan nauti pimenevistä illoista, en sitten yhtään. Mutta hei, puutarhassa sentään tapahtuu ja lempivärejä löytyy!

Ystävän antamista siemenistä syntyneestä punaisesta, hapsukukkaisesta unikkokannasta tulee joka vuosi jokunen kukka, onneksi. Olen aina yhtä iloinen, kun näen kukan, sillä se on ihana ja tulee ystävä mieleen.

Tumman 'Black Peony' -pioniunikon siemenet sain toiselta ystävältä kevättalvella. Tummaa pioniunikkoa olen yrittänyt kukkapenkkeihini kylvää useaan kertaan, mutta ainoaakaan kukkaa en ole nähnyt, lievätkö edes itäneet.

Nyt tein niin, että kylvin unikot kahteen parvekelaatikkoon, niissä ne itivät hyvin, mutta harmikseni alkoivat kukkia juuri, kun olin lähdössä viikoksi kaupunkiin. Mehän tiedämme, millainen on unikoiden kukinta: se on hetkessä ohi ja useimmat kukkivat samaan aikaan.

Onneksi yksittäisiä kukkia on yhä avautunut, vaikka menetinkin paraatihetken. Samoissa laatikoissa on myös kirjosalvia 'White Mist' Kivipellon Sailan ystävänpäiväksi lähettämistä siemenistä.

Ystävä-kukkalaatikot on ripustettu porttiin, kun muutakaan paikkaa en keksinyt, ja siinä ne ilahduttavat ohikulkijoita. Tai tuskin enää, nyt alkaa olla kuivia siemenkotia kerättäväksi. Ajattelin, että kerään talteen joka ikisen ja kylvän kaiken ensi vuonna, niin penkkeihin kuin johonkin astiaankin, ja johan on ihme, jos en ensi vuonna näe tummia pioniunikon kukkia myös kukkapenkissä!

Pysytään portin tienoilla ja katsahdetaan korkeaan verkkoaitaan. Aita ei ole kaunis, mutta se tukkii aiemmin kovin suositun peurojen reitin. Aita on 2,5 metriä korkea ja siitä ei takuulla hyppää peura yli, eikä läpikään yritä. 

Niinpä olen istuttanut aidan juurelle köynnöksiä, lähinnä kärhöjä. 

Tämä purppurakukkainen on ostettu lajikenimellä 'Purpurea Plena Elegans', mitä se ei ole. Olen jakanut sen kahteen osaan tähän samaan aitaan, ja tämä tuuheampi on kasvanut aivan täydellisesti levittäen versojaan oikealle ja vasemmalle. Hyvää kasvua jatkossakin hänelle!

Edessä on punakoivu, josta olen yrittänyt saada puuta jo kohta kymmenen vuoden ajan, se ei vain halua kasvaa, mutta onneksi ei kuolekaan.

Kärhö on tavattoman kaunis ja varmastikin jokin muu viinikärhö, esimerkiksi Avant Garde ('Evipo033'). Päättelen tämän siitä, että ostin kerran ko. kärhön, mutta se osoittautui Purpurea Plena Elegansiksi. Olisi niin kuin tasapaino asiassa.

Siirrytäänkö sitten ylemmäs ruskopenkkiin. Tiikerililjojen pullistuvia nuppuja tarkkailin pitkään. Vasemmalla on ihana japaninvaahtera 'Enkan'.

Sitten avautui! Ihanaa. Tämä taitaa olla toinen tai ehkä peräti kolmas vuosi, kun pääsen ihailemaan tiikerililjojen kukkia. Peurathan rakastavat liljoja, joten niitä on ihan turha kasvattaa, jos ko. otukset pääsevät pihalle. Nyt eivät ole päässeet.

Vai...?

Muutama aamu sitten olin pihalla kameran kanssa kuvaamassa kukkasia, kun saunan nurkan takaa tuli valkohäntäpeura. Se tuijotti, huusin sille, peura lähti ylämäkeen ja mietti menevänsä vasemmalle, mutta muutti mielensä ja lähtikin oikealle, loikaten tontin itäpäädyn aidan yli niin, että rytinä kuului.

Ajattelin, että tuli taas korjattavaa, mutta mitä vielä – noin 170 cm korkeasta aidastani se on loikannut niin kevyesti yli, ettei arvaisi, että siitä on peura mennyt.

Aika masentavaa, sillä koko tonttiani ympäröivä aita on suunnilleen sen korkuinen.

Hetkeä myöhemmin näin naapurin, jolla oli näköhavainto peurasta hetkeä ennen kuin kohtasin sen, jolloin se oli ollut vasemmalla tontin ylänurkassa, jonne se oli ensin ajatellutkin paeta. Niinpä menin siihen tontin nurkkaan ja yritin pähkäillä, mistä se olisi tullut. Yritin tukkia, tihentää ja korottaa, siellä on kyllä jo 180 cm korkea kanaverkko. Kanaverkon alla oli yhdessä kohdassa 20 cm rako, josta peura on voinut ryömiä ali – se on hämmästyttävän barbapapamainen otus, joka pystyy menemään litteäksi sen lisäksi, että sillä on vieterit jaloissa.

Tukin senkin raon, eikä tuon jälkeen ole peuratuhoja tullut.

Paria päivää kohtaamista aiemmin olin huomannut joitakin syötyjä kasveja; ehkä sama peura, joka oli keksinyt reitin pihani apajien äärelle. Sellainen on aina huono uutinen, että joku peura keksii ottaa puutarhan vakioreittinsä varrelle. Joten täällä eletään jännityksessä.

Ja ollaan kiitollisia tiikerililjan kukista! 

Kiinanpunapuu on kasvanut todella hyvin tänä kesänä ja ylettyy jo 20 cm puunympäryspenkkinsä yläpuolelle. Täytyy nyt varmuuden vuoksi alkaa laittaa verkkoja puuvartisille, sillä liljanvarret on yksi juttu, mutta puuntaimen latvan menetys jo ihan muuta. Haluan tuosta puun, en pensasta.

Ritariluteita on tänä vuonna valtavasti. Vaikka tämä on hieno lounaisten kalkkialueiden erikoislude, olen tänä vuonna ollut näille käärmeissäni. Tässä ne ovat jo ohikukkineen rohtosormustinkukan parissa ruokailemassa.

Mutta kun ne ovat imeneet kukintavoimat myös ruskopenkin ihanien ruskosormustinkukkien kukkanupuista! Kukkavarsia on tänä vuonna vain kaksi ja kuvasta voi nähdä, että avautuvat kukat ovat aivan surkastuneita.

Lehtiruusukkeita on toki onneksi runsaasti ja ensi vuonna taas uusi yritys ja ehkä vähemmän luteita. 

Muotopuutarhan kulmalla pistää 'Tessaloniki' -pelargoni parastaan. Kukan väri on hehkuva; hieno kontrasti pieniin ruskeanvihreisiin lehtiin.

Muotopuutarhan ruotsinköynnöskuusama 'Serotina' on myös aloittanut kukinnan. Yhtenä iltana keittiön ikkuna oli auki ja ihmettelin hunajaista tuoksua illan hämärtyessä, kunnes tajusin – kuusama se siellä houkuttelee yöllisiä kiitäjiä pölyttämään.

Rohanissa voi ihailla punaisia näsiänmarjoja, pian saa tämänkin ympärille kieputtaa verkon. Tuntuu niin haikealta aloittaa nämä syystyöt, mutta pakko se on, ettei puskia ja puita syödä.

Parempi kuvakulma näsiästä on tämä: herkullisenpunaiset meksikonhanhikit mukana.

Austin-ruusu William Shakespeare 2000 on avannut ensimmäisen kukkansa, ja jos peura suo, lisää tulee.

Hetki sitten ehdin esitellä preerian, laitoin blogiin kuvan alkukesältä, jolloin ihana vastaväripari oranssikeltano ja raunioyrtti kukkivat yhdessä. Harmittelin sitä, että oranssikeltano ei enää kuki; se aloittikin uudestaan!

Kovasti leviävä, mutta niin ihana kasvi tämä. Huippuhyvä tuo väri. Onkin ihanaa, että on tällainen paikka, jossa leviäjät voivat kasvaa yhdessä. Heinä on tähkähelmikkä, edelleen superisti edustava.

Tässä vielä eilinen kuva kuistilta kohti ruskopenkkiä. Edessä kultapallot heiluivat kuin heinämiehet, oli melkoinen puuskatuuli. Sähköt menivät pois ja päälle useaan otteeseen. 

Sadetta ei vain oikein kunnolla saatu: pe-la välisenä yönä tuli 6 mm. Vähän meistä luoteeseen Brändössä olivat saaneet 35 mm! Ne olivat varmaan niitä kuuroja, joista tuli ukkosiakin jonnekin ylemmäs rannikolla. Toivottavasti teillä ei tullut myrskytuhoja.

Japaninvaahtera Acer palmatum

Kiinanpunapuu Metasequoia glyptostroboides

Kirjosalvia Salvia viridis

Kultapallo Rudbeckia laciniata, kerrotut lajikkeet

Meksikonhanhikki Potentilla thurberi

Näsiä Daphne mezereum

Oranssikeltani Pilosella aurantiaca

Pioniunikko Papaver somniferum Paeoniflorum-Ryhmä

Punakoivu Betula pubescens f. rubra

Rohtosormustinkukka Digitalis purpurea

Ruotsinköynnöskuusama Lonicera periclymenum

Ruskosormustinkukka Digitalis ferruginea

Tiikerililja Lilium lancifolium

Tähkähelmikkä Melica ciliata

Viinikärhö Clematis Viticella-Ryhmä

Pikareissu Pohjois-Norjaan

Norjan-reissusta oli puhetta kuukausien ajan ja kun tässä kuussa rajat aukesivat, keksimme, että meillä on kuusi päivää aikaa pohjoisen-reissulle. Hieman liian vähän, mutta kun se oli kesän ainoa sauma, niin päätimme pyrähtää. 

En ollut koskaan nähnyt Pohjoista jäämerta (pohjoisin paikka, jossa olin Norjassa käynyt aiemmin, oli Narvik), joten se oli minulle valtava elämys. Ajelimme Altasta länteen pitkin vuonoja, niemille ja saariin. 

Vaikea päättää, mistä kertoa ensin, yhtä hyvin voin aloittaa keskeltä. Yksi matkan kohokohdista oli Kåfjorddalen (tai kveenin kielellä Kaivuono): laakso, joka johtaa vuonon pohjukan kylästä Birtavarresta (kveeniksi Pirttivaara) ylös kohti Haltitunturia.

Emme tienneet, mitä odottaa, joten kaikki oli positiivista yllätystä. Matkakumppani on kokenut Pohjois-Norjan reissaaja, mutta emme kumpikaan halunneet etukäteen juurikaan päättää, minne mennään.

Tässä kohtaa ylitimme autolla hiuksianostattavan solan melko heppoisen oloista puusiltaa (minun mielestäni).

Vähän ylempänä johti patikkapolku Gorsabrua-kanjoniin, joka on Pohjois-Euroopan syvin. 

Alueella on runsaasti vanhoja kaivoksia, löytämieni tietojen mukaan kuparia, vaikka liuskekiveäkin on niin paljon, että päätä huimaa. Miten paljon tuosta saisi rakennettua ihania laatoituksia ja kivimuureja!

Patikkareitti kanjonille johtaa kauniin tunturikoivumetsän läpi.

Koivujen aluskasvillisuus on satumaisen kaunis sekoitus ruohokanukkaa ja saniaisia. 

Kunpa saisin aikaan näin mieleiset olosuhteet omalle ruohokanukalleni! Sain viimein hankittua aitoa ruohokanukkaa (ts. ei kanadalaista – miksi jokainen taimisto myy vain sitä?) Särkän perennataimistolta, jossa kävimme matkalla pohjoiseen. Varmuuden vuoksi, jos paluumatkalla se ei olisi auki.

Kanjonin yläpäässä on ihan kesy pikku putous.

Mutta paikasta, johon on tehty silta, on näkymä toinen! En uskaltanut keskelle, en millään, vaikka yritin.

Jostain kohtaa sillan alkupäässä sain kuitenkin napattua tällaisen kuvan ennen kuin oli pakko palata maan kamaralle mielestäni hirmu kiikkerältä sillalta. Kanjonin syvyys on noin 150 metriä.

Jatkoimme vielä autolla ylös tietä, kunnes aloimme olla pahasti pilvessä. Tästä purosta sai täytettyä juomavesipullot, ihanan raikasta vettä. Matkan aikana ei muutenkaan tarvinnut vettä ostaa.

Reilussa 600 metrissä alkoi olla todella tunturimaista. Lumilämpäreitä oli jo alempana kuin me. 

Täällä korkealla lapinvuokko oli kukassa! Oikealla näkyy myös tunturikohokki vaaleanpunaisena. 

Päätimme kääntyä ja palata, sillä alkoi olla ilta ja näkyvyys oli huono. Jäi kaihertamaan; tuo tie täytyy vielä joskus päästä ajamaan loppuun ja patikoimaan Guolasjávrille. Olimme linnuntietä vain noin 15 kilometrin päässä Haltitunturista! Mutta se pitää nähdä kirkkaana päivänä.

Niinpä ajoimme takaisin alas laaksonpohjaan ja jatkoimme matkaa vuonojen rantoja pitkin.

Niistä lisää seuraavalla kerralla!

Lapinvuokko – Dryas octopetala

Ruohokanukka – Cornus suecica

Tunturikohokki – Silene acaulis

Tunturikoivu – Betula pubescens subsp. czerepanovii