Lähiruoka, riittääkö ruoka, ja mihin maailma on menossa

Luin ravistelun mestari Margaret Atwoodin kirjan Herran tarhurit (jatkoa Oryx ja Crakelle). Kirjassa maailma on loppuun kaluttu ja ympäristö-katastrofien riivaama. Ajankohtainen aihe, eikö?
Kirjassa ihminen on jo mennyt liian pitkälle geeni-muunteluinnossaan ja yhteisöistä ei juuri voi puhua. Moraali on tiessään, kun kukin yrittää pelastaa oman nahkansa. Lihaa ei ole enää varaa tuottaa hedelmättömässä maaperässä, silti harvat valitut nautiskelevat uhanalaisten lajien lihalla erikoisravintolassa. Tavalliset pulliaiset saavat tyytyä SalaBurger-ketjun purilaisiin, joissa pihvien raaka-aineena saattaa olla huono-onninen laitapuolen kulkija. Kattopuutarhassa elää yhteisö Herran tarhurit, joka viljelee, pitää mehiläisiä, osaa kerätä villikasveja ravinnoksi ja kierrättää.

Vaikka luonnon-katastrofeja tulee ilman ihmisen vaikutustakin, on ihmisellä silti suuri rooli maapallon terveydenhoidossa. Totuus on, että lihantuotanto kuluttaa suhteettoman paljon luonnon-varoja verrattuna kasviksiin.
Olin monta vuotta kasvissyöjä, mutta eniten siksi, että liha ällötti. Kouluruuan lihan laadulla oli siihen varmaan suurin vaikutus, se oli niin karmean teollista eikä sitä syödessään voinut tarkasti tietää, mitä söi – vähän niin kuin SalaBurgerit... Vartuttuani, matkusteltuani ja lihatilalla aikaa vietettyäni huomasin, että tuotettu liha voi olla peräisin myös hyvän elämän viettäneestä eläimestä, mutta siinäkin tapauksessa sen ruokkiminen kuluttaa paljon luonnonvaroja.
Laidunnus luonnonniityillä on hyväksi niin eläimille kuin ympäristölle-kin. Tässäkin saaressa laiduntaa kesäisin korppoolaisen lihatilan lehmiä, jotka pitävät niityt avoimina ja rantojen ruo'on kasvun kurissa samalla, kun ne elävät kuukausia ilman lisärehua. Sekin on plussaa.
Sitten on riista. Itse syön mielelläni riistaa. Sille ei ole tuhlattu viljely-alaa kasvattamalla rehua, ja samalla eläin ei ole myöskään elänyt vankeudessa. Pienriista, siis lajit, jotka lisääntyvät ja kasvavat suhteellisen nopeasti ja pienellä määrällä ravintoa, ovat ekologisempi vaihtoehto, näin väittävät myös Herran tarhurit. Paras olisi tietysti hankkia eläinproteiini esimerkiksi toukista ja heinäsirkoista.

Ruokaa voi ja kannattaa kasvattaa itse, vaikka kuinka pienessä mitta-kaavassa parvekkeella tai ikkunalaudalla. Tämä on vintiltä löytynyt vanha maalitonkka, köynnöstukena keppi, johon olen sitonut huonekalun-romun jousia. Hmm, minussa taitaa olla Herran tarhurin vikaa ainakin, mitä kierrätykseen tulee.

Herran tarhurit tarjoaa paljon purtavaa ajatuksille, niin kuin Atwoodin tuotanto yleensäkin. Tässä Aatami Ensimmäisen, Herran tarhurien perustajan, keskustelu yhden päähenkilöistä kanssa Jumalan merkityksistä:
– ...meidän on syytä ohjata yleinen mielipide biosfäärille ystävälli-sempään suuntaan tähdentämällä vaaroja, joita voi koitua jos me suututamme Jumalan pettämällä Hänen luottamuksensa meidän johtajuuteemme.
– Sinä siis tarkoitat, että kun Jumala saadaan ympätyksi mukaan tarinaan, seurauksena on rangaistus, Toby sanoi.
– Aivan, Aatami Ensimmäinen vastasi. – Tosin rangaistus seuraa myös siinä tapauksessa, ettei tarinassa ole Jumalaa, se on sanomattakin selvä. Mutta sitä ihmisen on vaikea hyväksyä. Jos kerran on rangaistus, he vaativat myös rankaisijan. Persoonaton katastrofi on heille kauhistus.

Vaikka tämä ei ole varsinainen kirjablogi, tässä silti toinenkin lukunäyte:
Me käytämme Maapallon loppuun. Se vetelee viimeisiään. Ei sellaisten pelkojen kanssa voi elää niin että viheltelee vain. Odotuksen tunne kasautuu kuin vuorovesi. Sitä alkaa toivoa, että kaikki olisi jo ohi. Huomaa sanovansa taivaalle: Antaa tulla! Tee pahin mitä pystyt. Päästään siitäkin.

Erityiskiitos kirjan loistavasta suomennoksesta kuuluu Kristiina Drewsille.
Ylimmässä kuvassa on muuten erityisen kaunista tammia ja katajaa kasvavaa rantaniittyä Paraisten Lenholmenissa, jota lampaat hoitavat laiduntamalla.

Ja psst. Vielä yksi juttu. Kuka ei vielä ole lahjoittanut SPR:lle, tehköön sen nyt. Eniten apua on lahjoituksesta, jonka käyttökohdetta ei ole määritelty. Näin SPR voi suunnata avun sinne, minne sitä eniten tarvitaan. Maailmassa on niin paljon apua tarvitsevia, sielläkin, mistä ei uutisoida. Haitilaisetkaan eivät lakkaa tarvitsemasta apua vielä pitkään aikaan.