Uusi kaappi

En todellakaan tarvitse huonekaluja, mutta kun vastaan tuli hieno kaappi, jossa oli tallella puinen salpa ja ihanaa sinistä väriä vilkkui beigen ulkokuoren alta, olihan se pakko pelastaa.

New Cupboard
I really am not in need of new furniture but how could one say no when a real gem from 19th century crossed my path.

Enpä ottanut kuvaa ennen rapsutuksen aloittamista muuta kuin tämän räpsyn instagramiin. Väri oli ihan ok beige, mutta kaappi oli niin likainen ja alta vilkkui niin kaunista sinistä, että pakkohan se oli teräsharjaan tarttua!

Sisäpuoli oli kiinnostavasti paperoitu monilla kerroksilla sanomalehtiä ja tapettia. Hyllyt ovat tallella, poistin ne siirtämistä varten, jotta jaksaisimme nostaa kaapin. Onneksi sain riuskaa apua ja lopulta traktorinkin apuun!

Kaapin päällä on samanlainen kaarikoriste kuin tässä ala-etureunassa, mutta se oli irronnut paikoiltaan. Kaappi oli viettänyt viimeisen puoli vuosisataa puuliiterissä maassa seisten – on ihme, että vain yhdessä jalassa on lahoa ja pohjakin on aivan ehjä. Kaapin alimmalle hyllylle levinnyt tervatöhnä on voinut pelastaa kaapin tuholaisilta. Ei siitä ainakaan haittaa ole ollut, mutta nyt yritin kaapia sitä pois niin paljon kuin pystyin. Terva on tullut pohjastakin läpi. Terva sekä suojaa puuta laholta että karkottaa tuholaisia.

Kaappi oli pakko rapsuttaa ja imuroida sisäpuoleltakin puhtaaksi, niinpä näistä tapeteista ei valitettavasti jäänyt kuin pieniä rippeitä jäljelle.

Ulkopuolesta tuli rapsutuksen jälkeen aivan ihanan värinen. Tässä sekoittuu kolme kaunista väriä: beige, vaalean mintunvihreä ja kirkkaampi sininen. Todella kaunis lopputulos, joka jää tällaiseksi. Ennen käyttöönottoa pesen kaapin vielä hellästi, en halua menettää tätä herkullista väriloistoa.

Eikö ole upea. Moni jäljittelee vanhoja kuluneita maalikerroksia uusilla maaleilla, mutta se ei ikinä näytä näin aidolta. Kuvassa näkyy myös upeaakin upeampi ehjä puunuppi/salpa. Kädensijan ympärillä on tietysti eniten kulumaa ja likaa, johon täytyy käyttää vähän enemmän pesusientä.

Minusta tämä on aivan Mamma Mia -leffan ihanan kreikkalaishuvilan kaluste. Päälläni oli vielä työasuna nätit siniset lappuhaalarit, jotka sain ystävältä. Koin ne päällä kaappia rapsuttaessani olevani ihan Meryl Streep.
Naapuri palautti maanpinnalle toteamalla, että näytän aivan Teksasin moottorisah.... eikun maissiviljelijältä.

Tilkettä ja tuulensuojaa

Takaisin paikoilleen laitettujen ikkunankarmien ympärille tarvitaan listoja. Olen pari vuotta odotellut, että rikastuisin sen verran, että voisin hankkia vanhan listamallin mukaan höylättyjä uusia listoja. Niin ei ole tapahtunut, joten ryhdyin tuumasta toimeen ja aloin kiinnittää vanhoja karmilistoja takaisin, tai niitä kohtia ainakin, joita voi vielä käyttää. Tähänkin puuhaan tarvitaan pellavarivettä, se tuntuu olevan varsinainen vanhan talon perusainesosa.
Pellavarive kuuluu tietenkin tunkea rakoon isoisän vanhalla puukolla, eihän hommasta muuten tule kunnollista.

I have started to put back the old moulded architraves, in waiting to save enough money to get new ones specially made to match the old ones. If they have survived from the 19th century, I don't want to be the generation that destroys that architectural heritage. The windows in my house are 200 years old!

Pellavariveen lisäksi ilmansulkupaperia tai tervapaperia kuluu runsaita määriä. Hirsi on erittäin hyvä eriste, mutta vain niillä kohdin, missä sitä on – hirsirakennuksessa on rakoja, vanhassa talossa niitä on vielä enemmän kuin uudessa.
Siispä myös paperia tungetaan joka väliin: seinän sisä- ja ulkopuolelle, huoneiden ylle ja alle. Kulmiin ja nurkkiin vaikka kaksi kerrosta, ja liepeet reilusti toistensa päälle.

Jos karmin ja seinän välissä on paljon tilaa, olen täyttänyt sitä puulla. Puuosien väliin tungetaan niin paljon pellavarivettä kuin mahtuu ja päälle liuska paperia, joka pitäisi saada kuvan mallista poiketen mahdollisimman sileäksi seinän päälle. Ja voisi sen leikata suoraankin ja vähän leveämmäksikin.
Sitten päälle vielä puulista niin tiiviisti kuin sen saa. Tein sen ratkaisun, että vaikka seiniin tulee hieman eristettä, pysyy ikkuna ulkolaudoituksen kanssa samassa linjassa. On hiukan sääli nähdä vanhoja taloja, joiden ikkunat ovat uponneet syvemmälle seinään samalla, kun seinä on paksuuntunut. Toisaalta, se tulee näkymään sitten sisäpuolella, mikä on kyllä harmi, kun näissä vanhoissa karmeissa on upeat reunoiltaan pyöristetyt ikkunalaudat, jotka eivät enää tule niin kauniisti seinästä esiin kuin ennen.

Kaikkea ei voi saada. Jos tämä olisi museotalo, tulisi kaikki entiselleen, mutta kun tästä tulee koti, on eristystä pakko lisätä. Samoin oli lattiarakenteen laita: se muuttui kokonaan multapenkasta rossipohjaksi, mukaan tuli vielä lattialämmityskin! Asumismukavuutta täytyy ajatella, ja lattialämmitys on esteettisin ja taloudellisin vaihtoehto vanhaan taloon, ehdottomasti. Ja viluvarpaalle myös miellyttävin vaihtoehto.
Kuvassa yllä näkyy, miten olen ratkaissut sen ongelman, että vanhan karmin alapuu on halkeillut niin, ettei vesi enää valunut siitä kunnolla, vaan jäi uriin. Halkeamista huolimatta karmi oli niin hyvässä kunnossa, että en halunnut sitä vaihtaa, varsinkin, kun sisäpuolella on se kaunis pyöristys ja vielä koristerihlauksiakin. Leikkasin ja taivuttelin pellin tuohon ikkunan alle, se ulottuu ikkunan alta karmin reunaan asti ja ohjaa veden pois. Aika ovelaa, vaikka itse sanonkin.

Tässä niitä vanhoja karmilistoja. Olen joutunut leikkaamaan joistakin pätkiä saadakseni riittävästi listaa ikkunoiden ympärille, mutta pääasia, ettei tuuli puhalla enää sadevettä rakenteisiin.

Sateisen työpäivän aikana kuluu monta paria hanskoja, sillä märissä on ikävä työskennellä, näpit jäätyvät ja kosteina hanskat myös hajoavat entistäkin nopeammin, etenkin jos niillä tekee raskasta työtä kuten kiven pyöritystä. Niinpä vaihdan aina välillä kuiviin hanskoihin.
Työpäivän päätteeksi sytytin leivinuuniin tulen ja hanskat pääsivät lämmittelemään sen päälle mietoon lämpöön.

Päivän pasuunakuva.
Tunnelmallista pyhäiltaa!

Pasuuna – Brugmansia

Rakas romu

Maikkilasta tupsahti jo jokin aika sitten Rakas romu -haaste. Valitse ja esittele oma rakas huonekalu, josta et koskaan luopuisi.
Valinta ei ollut helppo, sillä elän vanhojen rakkaiden romujen keskellä. Eikä valintaani edes hyvällä tahdolla voi kutsua romuksi, niin kuin ei kenenkään muunkaan rakasta kalustetta.

Yksi on silti ylitse muiden: isäni vanha flyygeli.

My blog got a "name your most precious piece of furniture" -challenge. I live among precious old bits, precious perhaps only to me, but most precious of all is my dear dad's old grand piano.

Isällä ei paljon vanhaa sukuomaisuutta ollut, kun he äidin kanssa muuttivat yhteen eikä tämäkään ole sellainen. Isä oli flyygelinsä hankkinut itse. Tämä ei edes ole se sama flyygeli, joka meillä oli alun perin, sillä sen ääni kului loppuun ja tilalle ostettiin uusi, huomattavasti heleä-äänisempi. Isäni oli innokas kotipianisti, hän soitti flyygeliä monta kertaa päivässä.

Isäni äiti oli pianonsoitonopettaja, joka rakasti Chopinia. Niinpä meillä kuultiin Chopinin valsseja ja masurkkoja varsin usein, kun siskoni kanssa niitä harjoittelimme mummille esitettäviksi. Isä soitti mielellään Mozartia.

Kun isäni viisi vuotta sitten äkillisesti menehtyi, en voinut sietää ajatusta, että niin oleellisesti häneen liittyvä kaluste myytäisiin. Toisin kuin voisi luulla, vanhat soittimet eivät edes ole arvokkaita (ellei kyseessä ole 1700-luvun Stradivarius). Mutta myyntiarvo oli toissijainen seikka.
Pidän pianonsoitosta itsekin, soitan vain harmillisen harvoin. Kun ei enää soita päivittäin tai edes viikoittain, tuntuu koskettimien äärellä siltä kuin käsien tilalla olisi kaksi paketillista nakkeja. Nyt kun kaupunkiasunnon eteisremontti on valmis ja flyygelin päällinen ja alunen vapaat eteiskaappien romuista, lupaan virityttää flyygelin ja soittaa ahkerammin.
Flyygelin yllä on isäni taidetta, rakennuksen räjäytystyömaalta löytynyt vääntynyt kattopelti johon on liimattu meidän lasten muovisia eläimiä. Taulu toteutettiin yhdessä isän, äidin ja isosiskon voimin, itse taisin olla silloin vielä liian pieni. Sellainen oli isäni.

Haaste matkaa täältä eteenpäin Irenelle Vironperään ja Mamma N:lle Muistikirja-blogiin.

Lehtikatsaus

Vanhoissa taloissa on vinttejä, joista löytyy vaikka mitä. Ehkä on onni, että tontilleni rakennettiin 40-luvulla uusi asuinrakennus, sillä sen valmistumisen jälkeen ei vanhemman talon vintille enää juurikaan menty. Sieltä löytyneet tavarat, lehdet ja koulukirjat ovat kaikki viime vuosisadan alkupuolelta.

Suurin osa paperista on silppuna, hiiret ovat tehneet siitä pesiä ja se on hapertunut. Muutaman ehjän lehden olen ottanut talteen.

Tässä kaksi aarretta 30-luvulta pitämässä seuraa kuumavesipullolleni: Helsingfors-Journalen helmikuun alusta 1935, kannessa näyttelijätär Annikki Arni, ja Allas krönika, sekin kotimainen, toukokuulta 1931. "För nu är det sol och sommar...", ja kannessa hehkeä tyttönen astumassa kukkivasta puskasta.

The attic of my older house is a treasure trove. There are schoolbooks from 1920's and magazines from 1930's, after which no one seems to have added anyhing to the stock – the building of the newer house started in 1940's.

Helsingin-lehden ajankohtaisten asioiden sivulla käsitellään eduskuntaa, mielenosoituksia ja yliopistokysymystä kuvin, kuvatekstejä pidempää selvitystä tapahtumista ei löydy. Mielenosoittajien kylteissä lukee "Saako Åbo Akademi ratkaista yliopistokysymyksen?" ja "Irti alusmaa-ajattelusta".

Tästä Helsingin satamasta otetusta kuvasta näkyy, miten laivojen köysistö, puomit ja reelingit ovat jääpuikkojen vallassa. Hrr!

Kesäkenkämainos Allas krönikassa, tässä tyylikkäät Attila-vierailukengät!

Olisi mukava tietää, mitä lehden lukijat ovat täällä saarella tuumanneet lukemistaan asioista. Kyllä he taisivat käydä Turussa silloin tällöin ja saada siellä asuvilta sukulaisiltaan paketteja ja tuliaisia.

Näin tyylikkään Chevroletin ottaisin mielelläni. Huomatkaa, että mainoksessa on nainen ratissa. "Ehdin paljon enemmän nyt kun hankimme Chevroletin..." Autoa mainostetaan turvalliseksi, laadukkaaksi ja edulliseksi – hinnat alkaen 33 750 Fmk, vapaasti varastoista Helsingissä ja Turussa.

Löytöjä reissusta

Ai niin. Osa Juthbackan markkinoilta löytyneistä aarteista on vielä kokonaan esittelemättä! Ja reissusta on tasan kuukausi. Sisso. Kuka varastaa ajan?
Kun kuvittelee, että nyt on pari viikkoa aikaa ottaa lungimmin, pian huomaakin, ettei olekaan, vaan oikeasti on kiire, tulenpalava kiire, niin kiire ettei koskaan ennen. Työ vyöryy hyökyaaltona suoraan päin. Kuulostaako tutulta? Varmaan. En usko, että olen ainoa. Onko syynä oma surkea organisointikyky (varmasti) vai se, että työtä on vain liikaa (varmaan sekin)? Hmm.
No joka tapauksessa: tässä elokuisia jättihienoja löytöjä Juthbackan markkinoilta Uuskaarlepyystä ja vaasalaiselta kirppikseltä: emalikippo, ehkä saippualle? Vanha lävistin, joka on paaaaljon nätimpi kuin se ruma tavallinen, mitä nyt käytän. Vien sen puolestaan kirpparille niin joku joka tarvitsee lävistintä, ilahtuu (toivottavasti). Ja vanha peltinen kehitysjauhepurkki, tästä olen niin iloinen! Purkki irtosi kokonaisella eurolla, kun Juthbackan markkinat olivat juuri päättymässä. Se on hyvä hetki tinkiä, kun myyjät aloittavat laatikoiden pakkaamisen. Eivät he oikeasti halua viedä mitään takaisin, tai en minä ainakaan halunnut silloin kun olen kirpparilla jotakin myynyt.

Some great stuff found at flea markets and fairs this summer.

Tämäkin on metallia. Pidän metallista materiaalina. Opiskelin aikoinaan metallisepäksikin. Tämä on valurautaa, kullanväriseksi maalattu. Vanhan kattolampun öljysäiliön alaosa, luulisin, tässä kuvassa siis pohja ylöspäin. Keksin tälle vielä jotakin käyttöä... oli niin kaunis, muutaman euron hinta ei tosiaankaan tuntunut liialta. Tuo käpymäinen tai suomuinen kuvio kolahti heti.

Tämäkin kolahti heti, varsinkin, kun olin jo ehtinyt pohtia mistä löytäisin renkaat. Selkäni ja hartiani ovat usein niin kipeät että tekisi mieli huutaa ja päätä särkee migreenityyppisesti niin, että kuvottaa. Riippumisen pitäisi olla hyväksi selälle (jäänne ajastamme apinoina?). En ole vielä päättänyt, ripustanko nämä puun oksalle, jotta naapurit saavat hihitellä puusta roikkuvalle sailalle, vai sisälle... no joo, siis ehkä sisälle kuitenkin...

Mukavaa alkavaa viikkoa, toivottavasti mahdollisimman rentoa ja vähäpäänsärkyistä kaikille!

Rojua pihalla - osat 1, 2, 3 jne.

Onkohan minulla kuvaakaan kaikista ruosteisista ja vanhoista jutskista, mitä pihaltani löytyy ns. koristeina... Kun en raaski heittää pois, sillä pidän ruostuneesta raudasta (enkä ymmärtääkseni ole ainoa). Tässä puhkiruostunut rikkalapio pitämässä seuraa akileijalle graniittimuurin vierellä.

Poikki mennyt harva-hampainen harava nojaa vaahteraan...

...ruostunut sahanterä koristaa ulkoseinää...

... niin, ja tämä: lampun lasikuvun rengas ja öljykuupan kannat-timet kärhötukena (nämä ovat ihan rikki ja yksi kannatin puuttuu, löytyivät lahonneen kuistin alta, muuten en varmaan raaskisi pitää näitä pihalla)...

...niin ikään kuistin alta löytynyt parfyymipullon pohja hämyvuokon ruukun koristeena... Näitä riittää! Naapurit pitänevät minua hulluna. Mutta pääasia, että itse tietää mitä tekee...
(Ai miten niin tietää?!)

Most of the old rusty rubbish I've found on my plot has ended up "decorating" my garden. Is this a sign of refined ecological taste or just a pathological inability to throw anything away?

Unohtumaton Elna

Ystäväni, valokuvaaja Nora Tobiasson teki projektin vanhan taloni vintiltä löytyneiden rakkauskirjeiden pohjalta. Kirjeet kirjoitti vuosina 1908–1912 merimies Gunnar Eriksson mielitietylleen Elna Janssonille. He menivät myöhemmin naimisiin ja muuttivat Ahvensaareen Gunnarin kotitaloon, joka on siis minun taloni. Elna otti kirjeet mukaansa uuteen kotiin ja jossakin vaiheessa vei ne vintille tuohikirstuun, jossa oli matonkuteita ja kankaanpaloja. Sieltä minä ne löysin.

Ote Noran suomentamasta kirjeestä:
Älä nyt unohda mitä olen kirjoittanut rakas Elnani. Jos vain olisit tarpeeksi lähellä jotta voisin suudella sinua mutta olemme liian kaukana toisistamme. Lopetan nyt yksinkertaiset rivini tältä kertaa. Lämpimät terveiset sinulle rakas Elnani. Hyvästi, voi hyvin ja monta suukkoa lähetän sinulle. Kirjoita niin pian kuin voit. Niin monta suudelmaa unohtumaton Elnani.

Lähes jokaisen kirjeen lopussa Gunnar kertoo Elnansa olevan unohtumaton. Kirjeet oli vaikea lukea, sillä ne olivat repaleisia eikä niissä ollut käytetty juurikaan pisteitä eikä pilkkuja. Ne on lähetetty satamista, Amerikastakin, sillä Gunnar oli merimies jo ainakin kolmannessa polvessa. Hän pyytää aina pikaista vastausta milloin minkäkin satamakaupungin poste restante -osoitteeseen. Aikakauden Amerikka-vaikutus näkyy muuten myös Elnan nimessä: hänen toinen nimensä on Atlanta.

Nora esiintyy kuvissa samalta vintiltä löytyneissä Elnan ja Gunnarin aikakauden – tai varmasti myös heidän – vaatteissa, tai oikeastaan niiden riekaleissa. Ylemmässä kuvassa Nora on Gunnar ja alemmassa Elna.
Valokuvia ja niihin liittyviä kirjeitä ja esineistöä – Elna oli ompelijatar – on esillä joulu–tammikuun ajan ravintola Rytmissä Helsingissä, osoite Toinen linja 2.

Rakastan rautaa

Old iron in the garden is a cliché but still my favourite

Horse chestnut seedling in a coffee pot; I didn't even bother to clean it up. Somehow the spiderwebs and dust seemed to be part if it. Behind, some rusty paint buckets act as planters too.

At the woodshed garden a clematis support is held together with parts of old lamp and a mattress spring. 

Ruosteinen rauta kaunistaa pihaa. Näin uskon. Kaikki käy: vuodesohvan vanhat jouset, särkyneen kattolampun osat, rikkalapiot, orvot uuninluukut. Tuttuni pihalla on museo puuliiterin seinällä. Siinä on ruosteisia työkaluja ja kalaverkkoa.

Lisää peuratuhoja: naapurini pihan kuunliljat syötiin viime yönä. Tekisi mieli julistaa sota. 

A museum at a friend's garden.

Hei, tätä en vielä paljastanut

Tuvan oven päältä katonrajasta paljastunut boordi

Viime kesänä, kun vanhasta talosta otettiin irti kovalevypaneelit ja tapetit (9 kerrosta), alkoi uusi jännittävä tutkimusmatka talon historiaan. Tuvan seinät ovat tummuneet noesta. Hella on joskus ollut avotulimallinen, sillä lattian alta löytyi hellakoukku. Se on hieno, vaikkakin hyvin ruostunut.

Talo on rakennettu noin 1870, arvelen, sillä sinä vuonna galtbyläinen merimies osti tontin nuorelle perheelleen. Sitä ennen tontti oli kuulunut viereiselle Mickfolsin eli Östermarkin tilalle, ja rakennuksia tontilla varmaankin oli jo. Kuitenkin tämä asuintalo on hieman arvoituksellinen. Se on selvästi koottu kahden eri talon kehikoista, niin kuin tietysti oli tapana: hirret käytettiin yhä uudestaan. Tuvan seinässä on ollut pienempi ikkuna, varmaan silloin, kun se on ollut pikkuisena yhden tuvan kokoisena talona. Se ei kuitenkaan ollut näillä sijoilla, sillä talon kivijalka ei katkea eri hirsikehikoiden liittymäkohdassa, vaan jatkuu selvästi tätä taloa varten tehtynä.

Uudemmista hirsistä on tehty kaksi kammaria, hirret ovat hieman ohuempia. Toisen kammarin seinän ylimmissä hirsissä on vuosiluku 1805.

Ikkunat ovat, restauroijamiesten mukaan, vanhempia kuin 1870. Niiden salvat ovat vanhempaa tyyliä. Ikkunat ovat kookkaat talon kokoon nähden. Rakennusmateriaalia tietysti kierrätettiin.

Ensi kesänä jännitän kukkiiko "juhannuspioni". (Nimi lainausmerkeissä, sillä se on epävirallinen). Tässä se on vielä ikivanhalla paikallaan talon kivijalan etelänpuolella. Siirsin suuren osan juurakosta muualle evakkoon ja istutin naapurillekin.

Tämä on eri kasvi kuin tarhapioni tai talonpoikaispioni, bondpion. Matalampi, mattalehtinen, karvaisen nukkaiset lehdet alapuolelta. Kukkii hyvin aikaisin, Turun saaristossa yleensä jo kesäkuun alussa.

Tätä pionia näkee siellä tällä vanhoissa puutarhoissa, ainakin Korppoossa olen bongannut sitä muutamaltakin pihalta Hevonkackista Utöseen asti. Hauskaa on, että löysin tämän kasvin pihastani juuri samoihin aikoihin kun kollegani Rea Peltola ja Vesa Koivu kirjoittivat Pionit -kirjaansa ja tekivät tutkimusta juuri tämän pionilajin säilymisestä Suomessa.

Niinpä tein tutkimusta minäkin. Kävin naapurisaarella kurkkaamassa kalastajatilaa, josta talooni tuli emäntä vuonna 1912. Ja löytyihän se sieltäkin. Kasvi tuli emännän mukana, aika luontevaa. Samalla hän toi rakkauskirjeensä, mutta se on toinen juttu.

Bottle Mail

Recently, I've been emptying the old house's attic. It's a long business.

There are numerous letters from a hundred years ago, hand-written in ink and sent from neighbouring islands as well as across the Atlantic. One must read them, of course.

Then there are ice skates. Old blades, hand-smithed, that were attached to the shoes. There are decoy duck holders, fabric meters, shoes, oil lamps and a geography book from 1905.

And there are bottles. Old medicine bottles, lemonade bottles, whisky bottles, pressed apple juice bottles. There is a bottle that still contains a drop of "all-purpose-oil" that suited boots and sewing machines alike. There is a bottle of "Sloan's Liniment" complete with an instruction leaflet. There is a fish-liver oil bottle bearing a hand-written label from Korpo Apotek.

Old bottles make a beautiful collection. But when there are 200 bottles? Even more?
I'm not finished with that attic yet.

Those letters, naturally they include love letters. There is a certain young lady who has received ardent confessions from a total of four suitors during 1920's. She was born in what is now my older house and thought best to leave her collection buried in the layers of sawdust under the attic floor.

Two of her admirers were sailors and have sent their sentiments across oceans. One particular admirer, Johannes, seems to be sorry for having gone a bit too far in their last meeting but promises to take responsibility for what may come after. "But", he says, "no need to worry", he doesn't think there is any reason to.(!)
I blushed reading these lines!
In Johannes's next letter, a few months later, he laments not having heard anything from his sweetheart. "You must have found another one", he concludes with a broken heart. Little does he know she has three other ones!
Later, she married one of the sailors.


Pullopostia

Vanhan talon ullakon tyhjennys on hidasta puuhaa. Pulloja löytyy - likööri-, omenamehu-, lääke- ja öljypulloja. Löytyy kalanmaksaöljypullo, jossa on käsin musteella kirjoitettu etiketti Korppoon apteekista. Löytyy vaatteita, kirjeitä, luistimia, sorvitalttaa, kangaspuiden osia ja vanhoja koulukirjoja.

Pullot ovat niin kauniita, että liotan niistä liat pois ja sitten vielä pesen kunnolla. Harvoissa nimittäin on mitään etikettiä jäljellä. Ja moneen vanhaan pulloon on kirjoitettu kohokirjaimin mitä se sisältää: Singer ompelukoneöljyä, Samarinia, Kuopion mesimarja-likööriä. Niistä tulee kaunis kokoelma, kun vielä keksii mihin se mahtuu.

A bit of history

Elna's childhood home

The fisherman Lundel built the old house in the background for his family in 1870. Algot built the yellow house after the war.

The famous veranda

Algot, the former owner of my house and the last in a line of Lundels and then Erikssons who had bought and built the plot of land, was a colourful character. A boxer, fisherman and an unbeatable drinker, in his older days he used to rush out into the garden with a gun in his hand to ward off little green men.

“When strolling on the village road”, a friend said, “and the evening sun lit the veranda from behind, you could see Algot’s silhouette as he was practising boxing with a sand bag. A glorious sight.” This he did until very old – he reached 82 years, a respectable age considering his drinking habits.

Once Algot was cleaning a revolver in his kitchen (and drinking with a mate) as the gun accidentally fired and hit the crotch of the other man. Promptly he ran outdoors and took his trousers off to check the damage. Algot followed, his face grey. “Miraculously, there was blood but no real damage. And anyway, I already had four kids by then”, the guy now counts.

Algot’s mother Elna was a fisherman’s daughter from the nearby island of Hevonkack. She was a seamstress and received numerous love letters from a young sailor, Gunnar Eriksson - Algot's father - who kept sending his “little friend” notes from all over the world. Sweetly, the last of the letters is addressed to his “little wife”. This is in 1912. The letters were stored in a box of rags in the attic and found completely accidentally by me as I was looking for some fabric to repair the upholstering of one of the old chairs. Amazingly, there was a piece of exactly the same red velvet that was just big enough for the job, amongst a squirrel’s nest, acorns and love letters.

Being curious, I made a little expedition to Hevonkack to see the house where Elna as a young woman received all these letters. It is a slightly older house than mine (which is built by another sailor, Algot’s grandmother’s father, in 1870). The current owners of the Hevonkack house bought it directly from Elna’s family. They have done a good job restoring the house, with most of the exterior done by now.

In front of the house I discovered what I was looking for: the same old peony that has been planted in the border in front of my house. Elna had brought something of her childhood home to her marriage, along with her sewing machine and all those letters.

Rujouden viehätys, kaunotar ja hirviö

Kun vanhan talon ostaa, perii kaikenlaista rojua. Siinäkin on puolensa.

Suuri osa vie tilaa: vanhat vaahtomuovipatjat, muovikanisterit, repaleiset pressut ja lumput. Niitä pitää viedä pikkuhiljaa roskiin, vähän kerrallaan, että roskis ei täyty kerralla. Onneksi osan voi polttaa roviolla pihalla, sellaiset, joissa ei ole muovia tai kumia.

Raudassa on jotain puoleensavetävää, nimenomaan vanhassa, ruostuneessa raudassa. Vanhan lampun (luullakseni) koukeroiset koristeet ovat aarteita.

Aarteet säilytän, vaan mieluiten asettelen ne pihalle kukkien lomaan. Viime kesänä sain liudan mielenkiintoisia perinneperennoja Ojakkalan Raakkilasta, ne päätyivät ihan omaan uuteen penkkiinsä puuliiterin kulmalle. Penkin perustin kerrankin huolella, kaivoin maata, asetin suodatinkankaan pohjalle ja uudet mullat päälle. Siihen kohtaan pihaa tulee vielä sellainen kukkaloisto, että odottakaas.

Penkin kulmaan mahtui vielä pikku pagodikärhö (Clematis chiisanensis), joka oli Lord Nelsonin kevään uutuussiementä. Se kasvaa pari-kolmemetriseksi ja vaati siis jonkin mihin kiivetä.

Taitoin kolme oksaa raivatuista vesoista tuikkasin ne maahan ja sidoin yhteen huipusta. Sitten pujotin rautarenkaan siihen asti, kun se otti kiinni oksiin ja kiinnitin siihen kohtaan rautalangalla.

Joku kävijä on outoa kartiota ihmetellyt, mutta minun silmissäni se on kaunis. Se kai riittää oikeuttamaan rojun pitoa pihalla.

Kesällä, kun pagodikärhön hennot vihertävänvalkeat kukat tukeutuvat ruostuvaan rautaan, huokaisen ihastuksesta.

The beauty of a worn surface

Old junk is always inherited when buying an old house. Some of the rubbish merits to end up in the bin; but not all. There is something appealing in rusty metal, I find it quite irresistible.

Pieces of an old lamp (I think) ended up as a plant support for young clematis seedlings. Clematis chiisanensis has tiny white flowers (beauty), which will end up seeking stability from the rusty ring (the beast).

Perhaps already next summer, we’ll see.