Onni potkaisi jälleen, sillä sain syyn lähteä käymään rakkaan ystävän luona Nurmeksessa.
Minut tilattiin Nurmeksen avointen ovien päivään pitämään puutarhakierroksia Itä-Kauppalassa. Oli tarkoitus laittaa siitä maininta tänne blogiin, mikäli joku lukijoista pääsisi paikan päälle, mutta ennen lähtöä oli hoppu niin töiden kuin järjestelyjenkin kanssa, ja se jäi.
Nurmeksesta en montaa kuvaa ottanut, ainoastaan perjantaina, kun tutustuin Itä-Kauppalan puutarhoihin. Koko alue on todella viehättävä, lähes kokonaan 50–60 -lukuina rakennettu omakotialue. Jotkut puutarhat ovat suorastaan valtavia. Tämä ihastuttava portti kätkee taakseen hienosti hoidetun, kauniin puutarhan.
Pensasaita on aitaorapihlajaa; huomaa, miten kauniisti se on leikattu kehystämään porttia.
Entäs tämä puutarha sitten. Aivan keskustassa ja rantasauna kuin mökillä luonnon helmassa. Tässä kohdassa vesi on Nurmesjärveä, vaikka Pieliseen onkin yhteydessä kapean salmen kautta.
Perjantain sää oli hyvin vaihteleva; vettä taisi tulla noin vartin välein ja kuurojen väleissä aurinko paistoi lämpimästi.
Ystäväni Wilma oli vetämässä ikkunankunnostuskurssia Omavaraopistossa Valtimolla. Hän vinkkasi, että siellä on kovin kuvaukselliset kasvimaat, joten suuntasin sinne ja sainkin ällistyä, miten hyvin kaikki kasvaa.
Sain haastatella tämän palstan hoitajaa, tai toista heistä. Lannoitteena käytetään paljon vihersilppua. Omavarais-ideologian mukaan tietenkin myös komposteja hoidetaan viimeisen päälle. Periaatteena on, että mitään ei osteta, tai ainakin äärimmäisen vähän.
Tässä paikassa on selvästi myös aivan ihanteellinen maa; hiekkapitoinen, mutta ei liiaksi.
Sunnuntaina oli upea keli. Sekä Wilmalla että minulla oli tarve laiskottelupäivälle; kummallakin oli työputki takana. Ei huvittanut lähteä mihinkään. Wilma asuu vaaran laella jonkin matkaa Nurmeksesta pohjoiseen.
Wilma viritti meille ulkodivaanin hetekoiden päälle. Siinä kelpasi lojua, jutustella, lukea ja ottaa pienet nokosetkin. Kissakin piti meille seuraa jonkin aikaa. Ah, mikä palautuminen ja minulle täydellistä lomaa, toivottavasti Wilmallekin.
Lähdimme pienelle muutaman sadan metrin kävelylle. Wilman metsää reunustaa kuusiaita, joka on jonkin verran kasvanut siitä, mitä se alun perin on vuosikymmeniä sitten ollut. Silloin se suojasi kasvimaata pohjoistuulilta. Nyt aidan takana on upea, viidakkkomainen lehtometsä.
Metsän jälkeen saavutaan aurinkoiselle aukiolle, jossa on suloisen mummelin ihana puutarha täynnä kukkia ja marjapuskia lähes silmänkantamattomiin. Kävely tänne taitaa olla meillä ohjelmassa joka kerta, kun käyn Wilman luona.
Koska paluu etelän moottoriteille Pohjois-Karjalan vaaroilta tuottaa aina pettymyksen ja ahdistuksen tunteita, ajelin ensin pientä hiekkatietä vaaralta toiselle. Välillä sivusin järviä ja ylitin pieniä jokia. Tässä vesi virtaa Kuohattijärveltä Miihkelinlampeen.
Viekissä on komea kirkko ja laaja hautuumaa.
Lieksan leipomokahvilassa oli pakko pysähtyä ystävien suosituksesta, ja nyt suosittelen sitä minäkin. Seurailin Pielisen itärantaa mieluummin kuin posotin päätietä. Ah tätä järveä! Suomen paras, sanoisin, mutta Pohjois-Karjala -rakkauteni tekee minusta ehkä jäävin.
Ala-Kelvässä on hieno vanha vesimylly ja ennallistettu joki.
Enolta suuntasin kohti itää. Matkanteko ei tuntunut tylsältä etelän kiireitä ja arkea kohti valumiselta, sillä minulla oli määränpää, tai parikin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä.
Tämä näky tielle sai minut hieraisemaan silmiäni pian Enon jälkeen. Mikä ihmeen jättikrokotiilin selkä vedestä pistää!
Salpalinja se siellä halkoo seesteistä maisemaa Harpatinlahdella. Tällä seudulla on totisesti paljon sotahistoriaa. Siinä olisi valtavasti tutkittavaa, jos siitä joskus kiinnostuisi laajemmin.
Määränpääni tässä suunnassa oli Möhkön ruukkikylä. Nyt ollaan lähes niin idässä kuin Suomessa pystyy olemaan.
Komea päärakennus on Pytinki. Siellä on kiinnostava historianäyttely, taidettakin, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa tutustua ihan kaikkeen.
Lotinankoski tuotti ruukille vesivoimaa.
Ilomantsista jatkoin etelään, mutta yhä pysyin pienemmillä paikallisteillä. Nyt saavuin tärkeälle seudulle: mummini suku on kotoisin Värtsilän ja Pälkjärven seuduilta, nykyään rajan takaa. En ole koskaan siellä lähellä käynyt, mutta nyt päätin poiketa. Tunnen jopa Värtsilään vastikään muuttaneen ihmisen, jota oli mukava käydä tervehtimässä. Elämän ihmeellisiä sattumia.
Kuva on Saarivaaralta, aivan itärajassa kiinni. Vaikka olen kaupunkilaistyttö eikä lapsuudessani heinäseipäitä ollut, sykähdyttää tämä näky sydäntä syvästi. Karjalaiset koivut siinä vielä lisäksi.
Näihin seutuihin täytyy tutustua lähemmin. Varmaan minulla on tuolla jossain sukulaisiakin, mutta niin monta sukupolvea on mennyt, ettei yhteyttä ole. Henkinen yhteys näihin maisemiin tuntuu silti. Liikutti mieltä kulkea mahdollisesti samoja teitä kuin mummini vanhemmat ja esivanhemmat joskus.
Loma teki niiiiin hyvää. Arki jäi kauas taakse. Kun etelän isolla huoltoasemalla piti kaivaa parkkikiekko esiin, mietin närkästyneenä, että monta viikkoa sai elää ilman.
No enhän ollut oikeasti poissa kuin muutaman päivän!
Ransu oli hyvässä hoidossa alakerran Annelin luona ja kummallakin oli mukavaa, mitä nyt Annelin nenä hieman kärsi Ransun hellyyshaukkauksista.
.jpg)
.JPG)
2.JPG)
.JPEG)
