Monday, 24 January 2022

Keväthaahuilua

Perjantaina oli vielä pakkanen ja myrsky oli tuonut uuden lumen koko pihaan. Huomasin olohuoneen ikkunasta, kuinka hangella oli hauska varjo. Piti napata kamera ja mennä ulos.

Aika erikoinen! Ja vaatii tasaisen lumipeitteen näkyäkseen kunnolla.

Portin viirinauhahan se siinä. Aurinko on vielä niin matalalla, että keskipäivälläkin on pitkät varjot.
Taustan kyläniitystä voi nähdä, että lunta ei meillä kovin paljoa ollut, mutta sen verran kumminkin, että koko piha oli kuorrutettu.

Kiersin pihaa kameran kanssa. Muotopuutarhan valkoisista sinivuokoista näkyi lehdenkärkiä.

Tässä samat sinivuokot tänään! Meillä ollaan oltu sunnuntaiaamusta asti plussalla ja tihku sekä voimakas tuuli ovat sulattaneet lunta kunnolla.

Tänään tuntui niin keväiseltä, kun aurinkokin välillä näyttäytyi, että kävin syynäämässä pihan lumikellopaikat kolmeen kertaan. Täällä Rivendellissä niitä olisi, mutta ei näkynyt. Sen sijaan löytyi uudelleen sulanut Rivendellin joki ja sen rannoilla lukuisia tarhajouluruusuvauvoja.

Tämä vaaleajouluruusu on se sama, joka oli edellisen, toukokuun-jutun kuvassa. Huomasin vasta kuvia tässä koneella katsoessa, että siinähän on ainakin neljä nuppua! Luulin kuvaavani vain tuota yhtä, joka on korkeimmalla.

Nappasin myös tämän kuvan samasta kohdasta, josta oli kuva edellisessä blogijutussa. Kalusto on siirtynyt keskeltä muotopuutarhaa tähän sivuun, sillä minulla on vielä toinen ja ehkä kolmaskin pitkä oksa vaahterasta sahaamatta, ja ne saattavat kaatua muotopuutarhan keskelle, tai täytyy vähän katsoa ja suunnitella, kun puuhaan ryhdyn. 

Lumi on sulanut vauhdilla. Jopa pihan jäiset lämpäreet pienentyivät selvästi tämän päivän aikana. Oli niin ihanaa, että huomasin haahuilevani pihalla ilman halua palata sisään – ihan kuin keväällä! 
Muotopuutarhassa silmiin osui juolavehnän tupsu yhdessä penkissä, mutta nyhtäessä sai huomata, että maa on pinnastakin umpijäässä. Voi että kun tekisi jo mieli kitkeä.
Pyykkiä iltapäivällä ripustaessani huomasin krookuksenversoja Mustin kopin edessä, mutta oli jo liian hämärää niiden kuvaamiseen.

Ihmeellistä ja ihmeen ihanaa, miten nopea muutos voi parissa päivässä tulla. 


Sinivuokko – Hepatica nobilis
Tarhajouluruusu – Helleborus Orientalis-Ryhmä
Vaaleajouluruusu – Helleborus niger

Saturday, 22 January 2022

Kuusi kuvaa toukokuusta

 Ihana Kuusi kuvaa kesästä -haaste, jonka Tuplasti terapiaa -blogi on loppusyksyisin aina pistänyt liikkeelle, matkasi tännekin ja siitä teinkin jutun. Eräs asia jäi kaihertamaan. Se jää joka kerta. Nimittäin se, että kun toukokuu ei ole kesää vaan kevättä, jää se ulkopuolelle, siis minun seulallani.

Siispä tässä oma toukokuun kuvasaldo. Julkaise ihmeessä omatkin kuusi toukokuun kuvaa, jos siltä tuntuu. Sitä nyt kaivataan, viime yönä oli täälläkin pakkasta –8 ja edelleen on maa valkoinen. Ehkä ensi yöstä alkaa kevään tulo... mutta toukokuuhun on vielä pitkä aika.

Onneksi kuvia tulee napattua vaikka kuinka, niin on mistä valita sellaisia, joita ei vielä ole täällä julkaistu (kai). Toista oli filmiaikana – muistaako joku muukin elävästi, kuinka hienoista puutarhakohteista sun muista tuli otettua suunnilleen viisi kuvaa? Kun sekä filmin hankinta että kehittäminen maksoi aika paljonkin, ainakin opiskelijabudjetilla.
Tällaiset ei-kovin-onnistuneet ovat jääneet julkaisematta, mutta kyllä tästäkin jotain näkee. Näkee muotopuutarhan yhden penkin, joka näyttää olevan täynnä sipulikukkia, ja taustalla metsäpuutarhapenkki, jossa on jonkin verran narsisseja. Viime kevään ihme juttu oli se, että peura ei käynyt pihassani syömässä sipulikukkia tai muutakaan.

Nytkään ei ole käynyt. Olen maanantaiaamusta asti, kun lumi oli palannut, tutkinut tonttiani – enkä näe missään peuran laahaavia sorkanjälkiä. Eilen kyllä näin kaksi metsäkaurista matkallani venevajalle.

Toukokuu on mukulaleinikkien kulta-aikaa ja niitä on tonttini sakeanaan, häipyen taas pian kukinnan jälkeen. Tuossa mukulaleinikin seassa kasvaa yksi kitukasvuinen vaaleajouluruusukin, siementaimi, niitä ne tekevät yllättävästi monenkin metrin päähän emokasvista. Myöhäinen kukinta-aika tällä, vasta toukokuussa!
Kuva on hämärä, sillä se on otettu yhdeksän jälkeen illalla.

Ah valoisat illat, niitä kohti! Ihanaa, että vuoden pimein aika on pian takana päin, on niin kamalan luonnontonta elää pimeydessä. Pimeys on omalla tavallaan vankila, se ahdistaa ja estää vapaan ja riemukkaan ulkoilmaelämän.

Tämä kuva on samalta illalta yhdeksän jälkeen, ja otettu aiemmin nähdystä metsäpuutarhapenkistä kohti muotopuutarhaa, jossa näkyy pastellivärien pisteitä. Ihan mahtavaa, että poikki syötyjen kukkavarsien sijaan oli kukkia!

Vaikka mukulaleinikkiä olisi kuinka paljon, se ei estä havittelemasta lisää. Olen hankkinut tummanruskealehtistä ja sitten on tämä, josta sain alun ystävän puutarhasta Orkneyltä. Tässäkin on jännittävää ruskeaa väriä lehtien keskellä ja lisäksi tämä on kerrottukukkainen.

Tarhajouluruusut kukkivat huhti–toukokuussa, tämän pilkulliskukkaisen yksinkertaisen olen istuttanut muutama vuosi sitten, mutta vasta viime keväänä se kukki kunnolla sitten istuttamisvuoden. Lajike on nimetön, varmaan Ellen-sarjaa, niitä tuodaan rullakoittain keväisin myymälöihin ja taimet täytyy ostaa kukkivana, jos haluaa jotakin tietyn näköistä.

Kuvia selatessa huomasin, että toukokuu oli erikoisen pilvinen ja sateinen. Toki yritän usein ottaa kuvia pilvisäällä ja sateessa, jolloin värit ovat parempia eivätkä valot ja varjot kovia, mutta silti. Sitten muistinkin. Toukokuussa oli tosiaan viileää ja satoi aika usein. Kukat kestivät kauan, jopa kirsikankukat. Se oli ihanaa. 
Jälkikäteen ajatellen se oli myös luojan lykky, sillä kesäkuuhun siirryttäessä alkoi kuumuus ja sateet loppuivat tyystin. Kesäkuun 12. päivää lukuun ottamatta ei kunnollista sadetta saatu kahteen kuukauteen.

Viime keväänä olivat koiranhampaat rehevämpiä kuin konsanaan. Tässä on 'Pagoda' -risteymälajiketta, jolla on ihanat ruskealäikkäiset lehdet.

Koska toukokuuhun assosioituu auringonpaiste, laitetaan bonuskuva. Kyllä se aurinkokin paistoi!


Koiranhammas – Erythronium
Mukulaleinikki – Ficaria verna
Tarhajouluruusu – Helleborus Orientalis-Ryhmä

Thursday, 20 January 2022

Ihan Siperiaa

 Muutaman päivän takaiset vihreät nurmet ja keväiset fiilikset ovat historiaa. Viikon sisällä ollaan pidelty kolmea myrskyä, joista kaksi viimeisintä on tuonut lunta tullessaan. Eilen illalla sade piiskasi ikkunoihin, mutta yön aikana se oli muuttunut lumeksi.

Ihan samoin kuin maanantaiaamuna, tänäänkin oli verhot avatessa vastassa valkoinen maisema, tai mitä ikkunaan kertyneen hyhmän läpi erotti.

Tänään en saanut Mustia mukaan lumiriehaan, sillä myrskypuuskat puhaltavat suoraan Selkämereltä. Sähköt eivät tänään ole menneet poikki.

Vaikka meillä on tässä pohjoista vastaan suojana mäki ja metsä, on lumenpöllytys melkoinen.

Pyykki on jäätynyt lumisiksi kalikoiksi.

Traktori ja vene menivät ohi.

Metsän suojaamat puut ja rakennukset on kuorrutettu.

Mutta korkeimmissa latvoissa ei lumi pysy. Koivu heiluu kuin tukka rokkikonsertissa.

Karstaohdakkeilla on hyvä tuulensietokyky!

Päätin lähteä laivarantaan viemään roskapussia ja katsomaan, mitä sinne kuuluu. 
Ilahduin: meri on tämän värisenä kaikkein kaunein. Ihastuttava, vaikeasti sanoin kuvattava harmahtavanpehmeä turkoosintapainen. Ostin Shetlannista lankaa, jonka väri on Yell Sound eli Yellinsalmi ja se on suunnilleen tämän väristä. Lumileopardin silmissä on myös tätä sävyä.

Melko jäistä menoa.

Meri on auki, aallot paiskovat jäälauttoja jään kuorruttamia rantakallioita vasten.

Tämän saman näkymän kuvasin viime viikonloppuna ja voi, kuinka silloin oli aurinkoista ja keväistä!
Nyt kävi sääliksi vastatuuleen räpisteleviä merilintuja.

Tuuli pöllytti lunta niin, että näytti kuin saaresta nousisi savua.

Tehokkaat saarelaiset ovat nostaneet isojen roska-astioiden kannet paikoilleen ja ruuvanneet ne kiinni sekä kasanneet vielä renkaitakin painoksi. Muuten ne olisivat lentäneet taas tässäkin myrskyssä. 
Pienempien roska-astioiden kansien päällä on aina kiviä, muuten kannet paiskautuvat irti.

Vastatuuleen tuli pärskeitä linssiin ja silmät alkoivat valua, kun pienet jäiset lumikiteet osuivat silmiin kuin kasa pikkuruisia tikareita.

Katselin yksinäisen lokin liitoa mahdottomalta tuntuvassa tuulessa. 
Tuolla kallioisen niemen takana on ihana pikku saari, jonne tehdyltä heinäkuiselta retkeltä kirjoitin joulukuussa. Nyt ei tekisi mieli lähteä sinne, ei heittää vaatteita pois eikä hypätä uimaan!

Posti lähtee ja tulee laivarannassa.

Kotimatkallakin oli vähän erilainen tunnelma kuin se viime viikonloppuinen aurinkoisen keväinen maisema. Hyvä kun kotipihaan löysi puuskaisessa tuiskussa.
Pysykää lämpiminä!
Pojista ei nyt ole kuvia, ovat viettäneet päivän sängyssä.


Karstaohdake – Dipsacus

Wednesday, 19 January 2022

Mustille lunta

 Juuri, kun ehdin harmitella, ettei Musti päässyt viettämään lumiriehaa, tulikin viimeisimmän myrskyn myötä lumikerros. Toissa aamuna verhot aukaistessa piti silmiä hieraista: vihreä maisema oli vaihtunut kokovalkoiseen – niin kokonaan, että ikkunalaseissakin oli lumikerros, kun tarttuvaa töhnää oli satanut vaakatasossa.

No nyt! Äkkiä ulos ennen kuin se sulaa!

Ensin piti tarkistaa hajut kuusesta, onko joku muukin jättänyt tähän merkkejä?

Mustin olemuksessa näkyy innostunut lumipörrö. Ja melkoinen (plösö)muhkeus, tämä kissa on aivan eri muotoinen talvella kuin kesällä.

Ennen hepulia oli hoidettava vielä pissa-asia hedelmätarhassa ylärinteessä. Mutta sitten!

Jihuu!

Hetken tuumaustauko korvat hepuliasetuksilla.
Sitten Musti kiipesi vasemmanpuoleiseen kuuseen.

Kamera ei pysy vauhdissa mukana, harmi. Musti leiskautti loikan tuolta kuusen rungolta suoraan alaoksien yli; kaksi metriä varmaan!

...

...

... sitten kaivon päälle. Korva osoittaa jo seuraavan kohteen.

Vaahteraan! Hepuli-ilme!

Hyps!


Siellä se meidän tänä vuonna 16 täyttävä senioripantteri liitää kohti seuraavaa oksaa.

Joskus se asettaa tassut niin ohuille oksille, että mammaa hirvittää. 

Mutta alastulo sujuu mallikkaasti.

Ja vauhdikkaasti.

Taas mennään niin, ettei kameralla ehdi perään.

Sitten vauhti rauhoittui ja Musti oli sitä mieltä, että voisimme siirtyä lounaan ääreen.

Minä jäin vielä hetkeksi tutkailemaan puita. Vaahteraan jo parin metrin korkeuteen kasvanut muratti näyttää elinvoimaiselta. Aika jännää. Vuosikaudet se palellutti rungolle kasvaneet versot ja pysyi maanpeitekasvina, kunnes lauhana toissatalvena se ehkä kasvatti vähän paksumpaa ja paremmin runkoon juurtunutta versoa. Sen talven jälkeen se nimittäin ei ole paleltunut, vaan jatkanut kasvuaan versojen päistä, vaikka viime ja tänä talvena on ollut koviakin pakkasia.

Kaksi vaahteraa kasvaa liian lähellä taloa ja minun pitäisi sahata niistä pari isointa oksaa vuosittain pois. Parin vuoden laiskottelu kostautuu: vaahtera kasvaa hitonmoista vauhtia. 
Olen yrittänyt kunnostautua ja toistaiseksi olen saanut kummastakin yhden ison oksan pois, vielä pitäisi jaksaa sahata toisetkin paksut, mm. se, jota Musti halaa yhdessä tämän jutun kuvista.
Toissa päivänä sahasin tämän monimetrisen oksan, joka kaatui muotopuutarhaan. Köyden avulla sain sen onneksi ohjattua juuri kahden köynnöskaaren väliin, mitään ei mennyt lyttyyn. Sitten, kun sipulikukat alkavat nousta tuossa puun alla, tätä ei enää voi tehdä. Eli ihan kohta!
Nyt on lumi sulanut sohjoksi ja on hyvää vauhtia poistumassa. Viikonloppuna mennään pakkaselle, mutta ensi viikosta alkaen ollaan ainakin viikko plussan puolella!


Muratti – Hedera helix