Horkkakatkeroa etsimässä

 ja jotakin myös löytämässä!

82-vuotias ystäväni tällä saarella tietää paikat, joissa erikoisempia kasveja kasvaa. Horkkakatkeroa kasvaa näillä kallioilla lähellä entistä kalkkilouhosta. Paitsi ettei ole kasvanut, tai ainakaan näkynyt, 15 vuoteen. 

Epäilys on – tai todisteitakin – että kauriit syövät horkkakatkeroa, mutta suurempi ongelma saattaa olla kuivuus. Kasvi kasvaa matalissa kalkkikallion painanteissa, joissa kosteus pysyy, jos kosteutta on. Rutikuivat kesät ovat kaiketi haitanneet tämän kaksivuotisen katkeron siementen itämistä. 

Viime kesänä satoi paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Matkalla parhaille horkkakatkeropaikoille ihailin kasvillisuutta. Tässä kohdassa on jotakin mataraa ruohosipulin kaverina. Verrattuna suuriksi venyviin mataroihin tämä on aivan pikkuruinen ja siro, kuin keijukainen.

Kallionlaen saniaisetkin ovat aivan ihania kääpiöitä. Tämä on kiviyrttiä.

Raunioiset vasta ihania ovatkin! Tummaraunioinen on kauneuden huipentuma.

Seinäraunioinen kasvaa kalkkikallion raoissa ja on uhanalainen. Sitä kasvaa meidän saarella aika runsaana, mikä on hienoa.

Kissankäpälääkin meillä kasvaa siellä täällä, yhden toisen kalkkikallion laella punertavanakin. Omalla pihallani en ole saanut sitä menestymään, olen ostanut punakissankäpälää välillä taimistoilta ja uusin yritys kuoli taas tänä keväänä. Talven yli ne menevät, mutta kuuluvat niihin kasveihin, jotka menehtyvät, kun kevät koittaa. 

En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten paljon kasvillisuutta häviävän ohut kasvualustakerros kallion päällä voi ylläpitää.

Eikä ainoastaan kasveja, vaan paljon muutakin elämää!

Mäkitervakon kukinta on juuri alkanut, kohta kaikki kallionlaet ovat niitä punaisenaan.

Heinäratamo on tavattoman kaunis kasvi, tykkään tuosta psykedeelisestä ulkonäöstä.

Ja löytyihän se horkkakatkero! Ihmeellistä, miten siemenet ovat säilyneet itämiskykyisinä 15 vuotta. Viime vuonna on täten tullut lehtiruusukkeita, nyt kukkavarsia. Löysimme niitä useita kymmeniä.

Kasvi ei ole siis kovin kummoisen näköinen, mutta erittäin uhanalaisena hyvin tärkeä ja kiinnostava. Täytyy tulla kuvaamaan uudestaan, kun kukinta alkaa!

Heinäratamo Plantago lanceolata

Horkkakatkero Gentiana amarella

Kissankäpälä Antennaria dioica

Kiviyrtti Woodsia

Mäkitervakko Viscaria vulgaris

Seinäraunioinen Asplenium ruta-muraria

Tummaraunioinen Asplenium trichomanes

Kesäinen veneretki

 Vaikka lämpötila on lupaavasti siirtynyt miinuksista plussalle, tuntuu varsinaiseen kevääseen olevan vielä pitkä aika. Yhtäkkiä muistin, että puhelimessani on kuvia kesäiseltä veneretkeltä.

Koska en yleensä ikinä käytä puhelimen kuvia blogiin tai paljon mihinkään muuhunkaan, olivat ne lähes täysin unohtuneet.

Kuvat ovat heinäkuun alkupäiviltä, kun oli vielä koleaa. Ystävä oli kaupungista kylässä ja pistin jonakin päivänä keittiön hellaan jopa valkean, kun tuntui niin viileältä. Taisi olla ennätys; en muista koskaan heinäkuussa taloa lämmittäneeni!

Pääsimme ihanan herrasmiesystäväni kauniilla puuveneellä pienelle luotoretkelle. Käväisimme parilla pikkuisella asumattomalla minisaarella.

Saarten luonto jaksaa aina hämmästyttää. Tuossakin on makeavetinen lampi ja suolainen meri (no, hyvin vähäsuolainen, Itämeri kun on) vieri vieressä, jopa pikkuruinen rantalepikkökin mahtuu samaan kallionkoloon.

Ystäväni luotettava menopeli on upea, tervalta tuoksuva, painava ja vakaa saaristovene. 

Pienimmissäkin kallionhalkeamissa on sinnikästä elämää.

Sateisen alkukesän takia sammalet olivat hämmästyttävän vihreitä. 

Käärmeenpistoyrttiä kasvaa kalkkipitoisilla paikoilla, se on kovin kaunis kukkiessaan.

Toivottavasti viihdyit retkellä. 

Toivon, että seuraavalla kerralla voin raportoida jostakin kiinnostavasta versonkärjestä puutarhassa.

Käärmeenpistoyrtti Vincetoxicum hirundinaria

Lehmät metsässä

 Lukijan toivejuttu

Tämä pieni kertomus tapahtui heinäkuussa, kun ystäväni Matti oli kylässä. Hän kysyi, mikä on lempipaikkani saarella ja keksin yhden ihanan paikan. Lähdimme tarpomaan kohti etelää pitkin laitumen reunaa. Lehmien kesäinen laidunalue on valtava. 

Saavuimme eteläniitylle. Sieltä sukelsimme sähköpaimenen ali metsälaitumelle. Lehmät ovat uteliaita ja lähtivät seuraamaan meitä. Ensin hitaammin, sitten nopeammin, jopa hölkäten.

Vaikka ne ovat sympaattisia, ovat lehmät aika isoja ja kun perään lähtee juoksemaan lauma, jossa on mukana sonnikin, menee minulta pupu äkkiä pöksyyn. Ystäväni – hänen lapsuudenkodissaan oli lehmiä – vitsaili Seitsemän veljeksen kohtauksesta, jossa veljekset menevät isolle kivelle pakoon sonnilaumaa.

Niinhän siinä kävi, että pian pinkaisin korkealle kallionnyppylälle. Lehmät, vasikat ja sonni jäivät alas ihmeissään. Ei se hirveästi auttanut, kun ystävä kertoi, miten sympaattisia ja ystävällisiä lehmät ovat ja kun niillä on niin söpöt korvatkin.

Pattitilanne. Lehmät jäivät odottamaan, että laskeudumme. Minä odotin, että ne menevät loitommas. 

Lopulta hipsimme hiljaa kallion toista puolta alas ja pakenimme vähin äänin. Puhe saa selvästi lehmälauman seuraamaan. Herkkujahan ne tietysti toivovat.

Lempipaikkani, tai yksi niistä, on entisen pikkuisen torpan kivijalka kalliolla, niityn äärellä ja lähellä merenlahtea. Täällä on aina rauhallista, eikä lehmien lisäksi täällä liiku juuri kukaan. Pyysin Mattia esittämään kuvassa paikan isäntää. Muovipussissa on muutama löytämämme kantarelli.

Rantalepikon läpi pääsee lahdelle.

Lehmät ovat syöneet lahden rannasta korkean kaislikon pois ja nykyään tämä on kaunis ja avoin matalarantainen poukama.

Seuraava lahti on isompi ja siellä on asutusta. 

Sitten palasimme kylään. Lenkki ei ollut kovin pitkä, korkeintaan pari tuntia, ja etenimme hyvin hitaasti, pysähdellen.

Kylätien varressa on lampi tulipalojen varalta, jotta pystymme tarpeen tullen hoitamaan alkusammutusta itse ennen kuin palokunta pääsee paikalle. Meillä on täällä oma palokalusto letkuineen. 

Lammessa on ihana vihreä kuorrute pikkulimaskaa. Lapsena ajattelin, että se on keijukaisten kasvi, kun se on niin pienilehtinen ja heleä.

Kyläniittymme on samaa laidunaluetta metsän ja rannan kanssa. Lehmälauma on usein kylässä näkösällä. Onhan se hassua katsoa noita rauhallisesti liikkuvia eläimiä ja miettiä, miten niitä voi pelätä. 

Pikkulimaska Lemna minor

Retkeilyä kotisaarella

 Ystävä oli muutaman päivän kylässä. Menimme retkelle joka päivä. Tähän kokosin paloja kotisaaren retkistä. 

Yhden veneretkenkin teimme, mutta sinne en ottanut kameraa. Ehkä teen vielä blogijutun siitäkin, vaikka onkin vain surkeita puhelinkuvia.

Matkalla kohti entisiä kalkkilouhoksia on kaunista rantalepikkoa.

Pähkinälehtoja riittää. Lehdet ovat kuin lasimaalaus. Suunnilleen tässä kohdassa näimme kaksi sarvipöllöä, jotka lähtivät lentoon. 

Palasimme vielä eilen samaan paikkaan, tarkkailimme ja lähdimme hitaasti siirtymään kohti jonkin linnun hälytysääntä. Jonkin ajan kuluttua näimme, kun mustarastas ajoi pöllöä takaa. 

Upeat pöllöhetket!

Rannan polulla kasvaa täydellisen muotoinen kataja.

Saavuimme entiselle kalkinpolttouunille.

Tällä niemellä osa louhoksesta on luolassa, joka on täyttynyt vedellä.

Luonto valtaa kaivannot takaisin.

Kipusimme ylös louhoksista kallion päälle. Osa kiviaineksesta on rapautunut aikojen saatossa, kovempi aines on jäänyt koholle raidoiksi.

Pikkuinen tummaraunioinen kasvaa kallion laella, kuolleen katajan syleilyssä. Tänä kesänä ei edes kallion päällä ole paljoakaan kuivaa kasvillisuutta.

Seinäraunioinen on harvinainen, sillä se kasvaa vain kalkkikalloilla ja muilla kalkkipitoisilla pinnoilla. Kotisaareni esiintymät ovat Varsinais-Suomen runsaimmat. Tämäkin raunioinen on aivan mini.

Täältä ylhäältä näkee kauas, sillä ollaan saaren korkeimmalla kohdalla. Kauimpana siintävät Iniön saaret.

Kapean lahden ylittävää siltaa pitkin pääsee seuraavalle niemelle.

Kohtasimme oravan, joka meistä hämmästyneenä pudotti käpynsä. Toivottavasti se löysi sen myöhemmin.

Kaikki on hurmaavan vihreää. Tämän pähkinä-kuusimetsän aluskasvina on mm. ketunleipää ja sinivuokkoa. Katso kuusen sammaloituneita varpaita! Onko kauniimpaa.

Tämän niemen kalkkilouhos on yhtenäinen, kymmeniä metrejä syvä kuoppa ja se on täyttynyt makealla vedellä. 

Keltamaksaruoho kukkii joka kivenkolossa kuin viimeistä päivää. En ole toista näin runsasta kukkimisvuotta nähnyt.

Verikurjenpolvi on kalkkikallioiden ja -louhikoiden kasvi.

Polku vie merenrantaan.

Täältäkin löytyy uurteiseksi kulunutta kalliota, ohutta kuin kirjan sivut.

Kaivoksen laiturista on jäljellä enää muisto. Olen tietääkseni ollut tuossa yötä ehkä puolivuotiaana silloin, kun se oli vielä laituri. Tai ei siis laiturilla yötä, vaan purjeveneessä.

Entiset kaivosteollisuusrakennelmat ovat kiehtovia, kun luonto ottaa niitä takaisin itselleen.

Lähdimme takaisin kotiinpäin kiertotietä saaren ympäri. Poikkesimme vielä metsään, sillä siellä on upea rämeikkö. Juuri sellainen, jossa alligaattorit vaanivat pinnan alla. 

Alligaattorit eivät ole saaneet syötyä kaikkia kauriita, niitäkin näimme.

Lehmät laiduntavat rauhassa rantaniityllä.

Saapuminen kotiin. Taloni keltainen harja näkyy.

Kävimme myös suojellulla metsäpalstallani eli Mustin metsässä. Sieltä ei ole montaa kuvaa, sillä olin unohtanut, että minulla oli kamera matkassa. Vaikka se roikkui kaulassa.

Osa metsästäni on kuivaa kallionlaen männikköä, osa kosteampaa kuusikkoa kohti notkelmaa, jossa on entinen niitty tai pelto. Kuusten seassa kasvaa myös pähkinäpensasta.

Mustin metsän eteläpäässä on kostea metsätilkku tervaleppää ja haapaa. Syksyn hirmumyrsky kaatoi pitkän männyn.

Metsäni ohi kulkee ikivanha kärrytie, joka yhdisti saaren kaksi kylää vuosisatojen ajan. Vaikka sitä ei enää paljoa käytetä, se ei ole kasvanut umpeen ja sitä pitkin pääsee kulkemaan kodin ja metsäpalstan väliä. Tien varrella on hieno suo.

Keltamaksaruoho Sedum acre

Seinäraunioinen Asplenium ruta-muraria

Tummaraunioinen Asplenium trichomanes

Verikurjenpolvi Geranium sanguineum