Kun vanhan talon ostaa, perii kaikenlaista rojua. Siinäkin on puolensa.
Suuri osa vie tilaa: vanhat vaahtomuovipatjat, muovikanisterit, repaleiset pressut ja lumput. Niitä pitää viedä pikkuhiljaa roskiin, vähän kerrallaan, että roskis ei täyty kerralla. Onneksi osan voi polttaa roviolla pihalla, sellaiset, joissa ei ole muovia tai kumia.
Raudassa on jotain puoleensavetävää, nimenomaan vanhassa, ruostuneessa raudassa. Vanhan lampun (luullakseni) koukeroiset koristeet ovat aarteita.
Aarteet säilytän, vaan mieluiten asettelen ne pihalle kukkien lomaan. Viime kesänä sain liudan mielenkiintoisia perinneperennoja Ojakkalan Raakkilasta, ne päätyivät ihan omaan uuteen penkkiinsä puuliiterin kulmalle. Penkin perustin kerrankin huolella, kaivoin maata, asetin suodatinkankaan pohjalle ja uudet mullat päälle. Siihen kohtaan pihaa tulee vielä sellainen kukkaloisto, että odottakaas.
Penkin kulmaan mahtui vielä pikku pagodikärhö (Clematis chiisanensis), joka oli Lord Nelsonin kevään uutuussiementä. Se kasvaa pari-kolmemetriseksi ja vaati siis jonkin mihin kiivetä.
Taitoin kolme oksaa raivatuista vesoista tuikkasin ne maahan ja sidoin yhteen huipusta. Sitten pujotin rautarenkaan siihen asti, kun se otti kiinni oksiin ja kiinnitin siihen kohtaan rautalangalla.
Joku kävijä on outoa kartiota ihmetellyt, mutta minun silmissäni se on kaunis. Se kai riittää oikeuttamaan rojun pitoa pihalla.
Kesällä, kun pagodikärhön hennot vihertävänvalkeat kukat tukeutuvat ruostuvaan rautaan, huokaisen ihastuksesta.
The beauty of a worn surface
Old junk is always inherited when buying an old house. Some of the rubbish merits to end up in the bin; but not all. There is something appealing in rusty metal, I find it quite irresistible.
Pieces of an old lamp (I think) ended up as a plant support for young clematis seedlings. Clematis chiisanensis has tiny white flowers (beauty), which will end up seeking stability from the rusty ring (the beast).
Perhaps already next summer, we’ll see.