Lukunurkka ja mitä näen lepopaikasta

Paitsi että tämä on pikkuisen huijausta. Koko lailla kirjallisesti -blogissa Jenni heitti haasteen lukunurkan paljastamisesta ja siitä kertomisesta. Tuossa riippumatossa olen yrittänyt muutaman kerran lukea, mutta siihen paistaa iltapäiväaurinko niin makeasti että kirjan sivuihin sokaistuu. Ja koska kerran riippumattoon asetuttuaan ei siitä jaksa lähteä sisälle hakemaan aurinkolaseja, täytyy lannistua ja sulkea silmät, antautua tuulen keinutukseen ja lintujen äänten kuunteluun.
Eilen sain valmiiksi pikaprojektin: yhdistin venevajan vanhan sivuoven entisen pöydän jalkoihin. Pöydänkin äärellä voisi lukea tai kirjoittaa. Ovi on punamullattu mutta multa on kulunut pois alareunasta, missä meri on sitä kuluttanut. Laitoin pöydän sivuiksi jalkoja tukemaan vielä laudat, nekin venevajan vanhoja seinälautoja. Jalat silti harottavat vähän joka suuntaan. Hmm.
Pöydän paikka on keto, siksi siinä on heinikkoa eikä siististi leikattua nurmea. Paikalla on ollut asuinrakennus (nk. Petronellan talo, jossa on joskus toiminut myös koulu) ja sen hiekkainen perustus tarjoaa aivan erilaiset kasvuolosuhteet kuin savinen tonttini muuten. Olen hoitanut ketoa niittämällä ja haravoimalla nyt muutaman vuoden. Siinä kasvaa mm. päivänkakkaraa ja tuoksuvaa keltamataraa, monet heinälajit on vielä tunnistamatta, ne ovat selvästi sinertävämpiä kuin muut lajit tontillani. Tien puoleisessa päässä, vanhan kivijalan ulkopuolella kasvaa syreenejä ja niiden vieressä mysteeriruusua, joka on kartano-ruusutyyppinen vanha ruusu.

Auli puolestaan heitti haasteen Virveriikka-blogissaan Mitä näet kun lepäät. Uuden ketopöytäni äärestä näen mm. tämän näyn: lautakasoja ja niiden takana kukkivia kirsikka-puita...
Kuten kerroin, huijaan vähän. En ole vielä ehtinyt levätä pöydän ääressä muuta kuin parin mehulasillisen verran, ja kuten sanottu, riippu-matossa en saa luettua. Nokoset olen siinä kyllä ottanut. Riippumatto ja venevajapöytä ovat paikassa, jonne paistavat tonttini viimeiset ilta-auringon säteet.

Vaikka minun pitäisi tehdä työtä nyt jo tukka putkella, vähempi ei enää riitä, ovat säät taas aivan liian hyvät sisällä istumiseen. Niinpä täytin eilen myös taloni vierustan, ensin multaa, sitten maanrakennuskangas, sitten lautareuna ja lopuksi sepeliä päälle. Ei suurelta kuulosta, mutta projekti on ollut suuri ja jatkuu edelleen tuosta nurkan ympäri. Talon perustus oli lommolla sisäänpäin (ja on edelleen), savimaa sen työntänyt. Kahdelle seinustalle missä ongelma oli kaivettiin kunnon ojat puolentoista metrin syvyyteen ja leveyteen, sinne putket ja paksu sepelikerros – sekin kankaalla maa-aineksesta erotettuna.
Täyttöä ennen työmies valoi nuo betoniset tuet anturoineen sekä kellariin että ulkopuolelle samoihin kohtiin. Ne keksin omasta päästäni, kun joku ehdotti kokonaisen uuden betonikerroksen valamista sekä olemassaolevan sokkelin sisä- että ulkopuolelle, mutta minusta se ei kuulostanut tukevalta. Tällaisia vanhoissa kivikirkoissakin näkee. Joka tapauksessa talo on pysynyt pystyssä 60 vuotta vaikka sokkeli onkin lommolla, sen nurkat ovat sentään pysyneet suorassa, se on tärkeintä.
Maalasin sokkelin tukineen beigellä sokkelimaalilla, kröhöm, seinän maalaus on vielä kesken kuten kuvasta näkyy. Jos saan valita maan kaivuun ja seinän maalaamisen välillä valitsen aina sen kaivuun! Esi-isäni ovat varmaankin olleet maamyyriä.

Talon seinustalla oli aiemmin pieni notkelma ja se kasvoi nokkosta ja keltamoa. Nyt se on tasainen. Olen tyytyväinen siihen, että viimein sain hyvän paikan taimille. Ne ovat tähän asti olleet nurmella kukka-penkin reunassa, mutta se on ollut hankalaa sekä ruukkujen väleistä nousevien voi-kukkien että nurmen leikkuun kannalta. Tässä on aika varjoisaa, kasvit eivät toivot-tavasti kuivu.
Tuo korkein taimi on muuten tummanpunainen ukonhattu Tukholman puutarhamessuilta, se on jo muuttanut suurempaan ruukkuun. Pitänee taas lähteä maata kaivamaan, se tulisi muotopuutarhani neljänteen penkkiin jota en ole vielä aloittanut.