Metsämyyrä esittelee alppipenkin

 Toissapäivänä tapasin jäkättävän metsämyyrän. Jäkätys oli molemminpuolista.

Ryhdyin tekemään uutta kohopenkkiä parin lahonneen kasvimaan penkin tilalle. Samalla sain hyvän aiheen heinikkoalueen pienentämiseksi, kun toteutan uuden laatikon tähän kasvimaan alaosaan, jota olen toistaiseksi vain niittänyt viikatteella kerran kesässä.

Laatikko syntyy tunnusomaisesti kierrätysmateriaalista: puretun kuistin osista ja vanhojen hirsien pätkistä, jotka jäivät, kun talo kengitettiin. Tähän laatikkoon, tai tästä seuraavaan, kuluvat viimeiset hirrenpätkät varastostani. Ainoastaan kulmaraudat olen ostanut ja niitä kuluukin paljon, sillä ensimmäiset laatikkoni ovat melko romahdusalttiita – kantapään kautta opittua.

Taustalla näkyy navetta ja sen edessä maitokärryn renkaat. Maitokärryt ovat loistovempain painavien hirsien kuljettamiseen. 

Maitokärryjen takana, navetan edustalla, on alppipenkki eli alpine bed: kivikkokasvien asuinsija. Kun kuljin sen ohi, kuului myyrämäistä äänekästä piipitystä ja huomasin, että ruskea metsämyyrä puikki minua pakoon kivien väliin.

Seuraavalla kerralla ohi mennessäni kävi samoin. Myyrä piti oikein kovaa ääntä, varsinaista jäkätystä, ennen kuin hävisi.

Sitä seuraavalla kerralla se ei enää vaivautunut häviämään.

Kipaisin hakemaan sisältä kameran, jossa oli zoomlinssi valmiiksi. Pysyttelin ensin yli kuuden metrin päässä myyrästä, jolloin se tapitti minua epäluuloisesti.

Sitten siirryin askel askeleelta lähemmäs. Rohkaistuin ja aloin jäkättää myyrälle, että se tai sen sukulaiset ovat syöneet lähemmäs kymmenen kappaletta tylppöorapihlajia aitaprojektistani, joka ei tätä menoa ikinä valmistu enkä pääse peuroista eroon. Lisäksi nämä pikku tyypit ovat nakertaneet toisen 'Arttula' -kirsikoistani, tosin se oli kitukasvuinen muutenkin. Mutta silti.

En tiedä, onko tämä myyrä mahdollisesti tottunut jäkätykseen (jos sillä on esimerkiksi jäkättävä puoliso), sillä se ei vaivautunut häipymään, vaikka lähestyin. Lopulta otin kuvan siitä enää parin metrin päästä yläviistosta, kun se vaikutti ryhtyneen siestan viettoon. Melkoinen pullukka tämä olikin. Epäilen, että osa kasveistani on päätynyt tämän tyypin vyötärönympärykseen.

Viima oli hyytävä, mutta tuossa vanhan mustaherukan juurella ja pienen kivipengermän edessä myyrällä oli varmaan lämpimät olot auringonottoon.

Tänään tarkastin alppipenkin tilanteen. Vaikea vielä sanoa, mikä on hengissä ja mikä ei. Syksyllä asentamani räystäskouru on ainakin toivottavasti vähentänyt talvista märkyyttä, joka on kaikkien kivikkokasvien kuolinisku.

Tuo miniruukkupuutarha, jonka tein hajonneista ruukuista syksyllä, näkyy ainakin olevan vielä ehjä ja kasvitkin siinä vihreitä.

Pari vuotta sitten istutettu ruusujuuren sukulainen Rhodiola pachyclados on osoittautunut talvenkestäväksi. Täksi talveksi en suojannut sitä mitenkään. Olihan sillä ohut lumikerros suojana.

Sen sijaan aarteeni, Orkney Cherry -kurjenpolven suojasin, mutta en tiedä, riittikö se. Koko kasvi on ruskea. Peittelin sen uudestaan, ei auta kuin odotella. 

Kurjenpolven päällä on viereisen kasvin eli maljalaukkaneilikan siemenpallo, jossa muutama siemen on söpösti lähtenyt itämään kankaan alla talvensuojissa. Näetkö vihreät sirkkalehdet siemenpallossa? 

Painoin pallon pintamultaan sivummalle. Emokasvia näkyy tuossa oikealla.

Alppipenkin päähän, kiveysalueen reunalle kokeeksi istutettu mehitähti näyttää olevan elossa, vaikka sillä on tuskin mitään multakosketusta.

Sipulikukkia nousee jo. Tässä kasvaa erikoisempia pieniä tulppaaneja, laukkoja ja krookuksia. Harvinaisemmat pikarililjat ovat luultavasti menehtyneet, ne kaipaavat lähes järjestään kesällä varjoa ja tässä penkissä sitä ei ole yhtään. Kantapään kautta...

Alakulman vihreys taitaa kuulua kääpiöneilikalle.

Loppuun vielä kuva kasvimaaprojektista suotuisammasta kuvakulmasta päin ylärinteestä. Tästä suunnasta etualalla on siisti kiveys ja heinikkorehotusta tai epämääräisiä maanpeittomattoja ei kunnolla näe.

Kääpiöneilikka – Dianthus subacaulis

Maljalaukkaneilikka – Armeria pseudarmeria

Mehitähti – Sempervivum