Arkeologin unelmatontti

... tai ehkä romunkerääjän kumminkin. 

Tämmöistä tänään. Mutta palataanpa alkuun.

Edelliseen postaukseen liittyen menin vintille kaivelemaan liisteriä varastoistani, jotka osoittautuivat rajallisiksi. Eipä löytynyt, olin käyttänyt loppuun ja unohtanut ostaa lisää (mutta suurkiitos Katjalle, joka muistutti, että liisteriä voi itsekin keittää – nyt tiedän, miksi perunajauho myydään niin isoissa paketeissa, että sitä ei saa koskaan eräpäivään mennessä käytettyä). Sen sijaan parrun päältä löytyi sykkyrä mykkyrä, likainen nauha tiukasti kerällä ja sen keskellä partakoneenterää muistuttava esine, jonka arvelin... ja niin se olikin. Tuntolevy, ilmeisesti jatkosodan ajalta. Olisiko Algotin, joka tämän rintamamiestalon rakensikin.

Selvitin sen verran, että Kansallisarkistoon voi lähettää kyselyn tuntolevyn numerosta, jos haluaa selvittää, kenelle se on kuulunut.

Toistaiseksi en tuohon ryhdy. Mutta pistin aarteen visusti talteen. Harmi, että joku on tässä vuosien aikana nyysinyt hienon sodanaikaisen kaasunaamarin, jonka olin ottanut talteen suvun kesähuvilalta. Muuten alkaisi olla jo aika kivasti sotahistoriaakin. Olen nimittäin löytänyt myös Algotin lehtiön, johon hän on piirrellyt rintamalla ollessaan, ja sitten on sodassa kadonneen setäni rintamalla tekemä puureliefi. Ja aseveljien isoisälleni lahjoittama puukko, jossa on muistokaiverrus. 

Mittaamattomia aarteita.

Eilen oli liian kaunis päivä liisterin keittoon. Päätin haravoida kuivan kasvillisuuden kedolta pois. Niittyähän ylläpidetään köyhdyttämällä maata eli poistamalla kasvijäte.

Sain uuden ison viljelylaatikon lähes täyteen – tosin kun tuo lähtee maatumaan, jää siitä arvatenkin pohjalle vain 10 cm kerros multaa, jos sitäkään. 

Mutta ainakin nyt on laatikko täysi!

Kuljin kottikärryjen kanssa ees taas monta kertaa ja yhdellä kerralla silmä osui ruusupenkissä olevaan pyöreään juttuun.

Ehkä taas joku kolikko, arvelin, ja noukin sen.

Puhdistus on haastavaa, kun kuparilantti on näin hapettunut. Jotakin tutun oloista tuossa kruunussa kumminkin oli...

Toiselta puolelta lantti näyttää tältä. On iso onni, että huonosta kunnosta huolimatta reunan kirjaimet saattaa lukea: V•E•R•S. Ne kertovat, että lantti on Ulrika Eleonoran aikainen eli vuosilta 1718–1720. Arvo lukisi toisella puolella, mutta sitä ei röpelön seasta näe. Kuparinen lantti on tietojeni mukaan yhden äyrin arvoinen.

Kiinnostavaa on, että tämä on jo toinen Ulrika Eleonoran aikainen äyri, jonka tontiltani löydän, vaikka hänen kautensa oli niin lyhyt. Uusin löydös on vasemmalla, hieman taipunut. Edellinen on siitä heti oikealle. Sen lyönti on mennyt vähän vinoon, mikä kuulemma lisäisi kolikon arvoa, jos se olisi paremmassa kunnossa. 

Vanhin lantti on kasassa päällä, hopeainen kaksi markkaa vuodelta 1694 (kyllä, Ruotsissa oli tuolloin markat).

Ruotsin rahojen lisäksi on löytynyt joitakin kopeekoita ja markkoja sekä pennejä sekä Venäjän että itsenäisyyden ajalta.

Löydöstä innostuneena kaivoin vintiltä serkun antaman metallinpaljastimen. Saan usein kehotuksia skannata pihaa metallinpaljastimen avulla.

Kohta kerron, miksi en sitä useinkaan tee. Sitä ennen kuitenkin näky tältä aamulta: talventähdet ovat viimein alkaneet kääntää nuppujaan ylös maanpinnasta!

Koska ilma oli niin ihana, etten kestänyt olla sisällä, keksin kokeilla, jos entisen matalan ja pienen rakennuksen, ilmeisesti ainakin osittain asuintalon, paikalta löytyisi jotakin.

Tämä on kuiva kohta rakennuksen takia, joten ylläpidän sitä ketona. 

Eilinen haravointi auttoi, että pääsin paljastimen kanssa mahdollisimman lähelle maata. Täältä on löytynyt kaakeliuunin palasia, yhdet uuninluukut ja ehjä mustepullo ihan tavallisella metodilla: ovat tulleet vastaan, kun olen jotakin istuttanut.

Ensin kokeilin, onko maa jo sulaa hajottamalla pari kusiaispesää, jotka olivat kasvaneet melkoisiksi hiekkakumpareiksi.

Onnistui.

Reilu tunti myöhemmin, keto kuin pommituksen jäljiltä ja rautaa nurmikolla.

Maasta nousi mm. repaleinen paistinpannu, ämpärin osia, hormin pelti ja pellin kehikko.

Hellanrengas, isoja vanhoja nauloja ja uuninluukut, joiden luulin ensin olevan pari, mutta eivät olekaan. Näiden parit ovat ehkä vielä maassa eli kaivaukset jatkuvat.

Hiisi – juuri, kun ehdin täyttää montut.

Syreenipusikon varjossa maa oli vielä niin jäässä, että siinä ei voinut kaivaa, vaikka paljastin piippasi.

Mutta se todellakin piippaa pihallani metrin–parin välein. Maasta löytyy säilyketölkkejä, kruunukorkkeja, kierrekorkkeja (joissa lukee ALKO), piikkilangan pätkiä ja tietysti hirveät määrät lasinsirpaleita, vaikka niihin ei metallinpaljastin reagoikaan. Näin roudan sulaessa kaikki tuntuu nousevan pintaan.

Siksi en ulkoiluta metallinpaljastinta kovin usein. Koska ei hotsita kaivaa koko pihaa montuille.

Ransu ihmettelee hävityksen kauhistusta.

Kukkuu!

PS. Iltapäivällä talventähti näytti tältä!

Talventähti – Eranthis