Uusi pohjoisimman paikan ennätys

 Tajusin vasta ehkä Tromssan vaiheilla, että vanha ennätys pohjoisimmasta paikasta, jossa olen käynyt, meni rikki. Se tapahtui jo jossakin Kautokeinosta pohjoiseen, kun mentiin Kilpisjärven leveyspiirin ohi.

En ehtinyt asiaa ajatella, kun olin niin liekeissä siitä, että pääsen viimein näkemään Jäämeren. Kun saavuimme Altaan, vaadin, että auto pysäytetään heti kun voi, jotta pääsen ihailemaan merta. Matkatoveri sitten kuuliaisesti pysähtyi johonkin bussipysäkille.

Jäämeri! Sataman rannassa oli valtavan kokoisia liuskekivilaattoja siisteissä pinoissa odottamassa ehkä kuljetusta johonkin.

Jäämeri, tai Pohjoinen jäämeri, onkin varsin pohjoinen, huomasin myöhemmin. Ehkä se tässä Altan kohdalla jo on. Lännempänä se on kai Norjanmerta tai Pohjois-Atlanttia. Merien linjoja on vähän vaikea vetää. Norjan kartassani Nordishavet lukee vähän ylempänä, Altan lahden edustalla lukee Lopphavet. 

Tälle ensimmäiselle Norjan-päivälle osui reissumme paras sää. Haukoin henkeäni vähän väliä. Matkatoveri suostui pysähtymään silloin tällöin, mutta huomauttaa, että jos olisi jokaiseen paikkaan pysähtynyt, josta halusin kuvan, emme vieläkään olisi palanneet reissulta. 

Sekään ei olisi huono vaihtoehto.

Näkymiä Altasta länteen.

Altasta länteen on iso niemimaa, jolle en oikein löytänyt mitään nimeä (paitsi ehkä Øksfjordin niemimaa), ehkä siksi, että sitäkin pirstovat lukuisat vuonot. Niemen etelärannalla on kirkko komealla paikalla aivan rannassa. 

Menimme tietysti tutkimaan kirkkoa. Sittemmin sai nähdä, että hyvin moni kirkko on aivan rannassa. Toki niihin on tultu veneillä, ei täällä autoilla ole varmaan voinut liikkua vielä kovin montaa vuosikymmentä.

Suolaisten merien äärellä saa aina ihastella tai kauhistella sitä, kuinka suolavesi syö rakennuksia, autoja ja kaikkia muitakin ihmisten esineitä.

Vastapäätä, Langfjordin etelärannalla, valuu vesiputouksia.

Jos maisemien äärellä piti pyytää autoa pysähtymään, pysähtyi se kiinnostavien kasvien kohdalla ihan itsekseen ja usein melko äkillisestikin. Täällä kohtasimme täpläkämmeköiden täplittämän rinteen tunturikoivujen alla. Maarian- ja kielikämmekät, joita tällä niemellä löytyy molempia, luetaan nykyisin täpläkämmekän alalajeiksi.

Hihkaisin, kun huomasin ruohosipulia, varmaankin ruijanruoholaukkaa. Tätähän minultakin löytyy! Se on tosin Tommolan tilan kantaa eikä Ruijalta hankittua. Ruijanruoholaukka on tavallisen ruohosipulin alalaji ja sitä hieman kookkaampi.

Kuivemmasta kohdasta löytyivät söpöliini tunturipoimulehti ja vilukko, tosin se on kostean paikan kasvi, mutta hyötynee säännöllisistä sateista. Vilukon tunnistin itsekin, kun olen sen siemeniä kerännyt Orkneyltä, mutta en onnistunut kasvattamaan niistä taimia.

Vuono ilta-auringossa.

Kannaksen yli ja seuraavalle vuonolle. Poroja tuli toki nähtyä heti, kun Lappiin pääsimme, mutta tulipa niitä täälläkin vastaan.

Jäämeri aavaan horisonttiin asti! Vaikka meri vaikutti seesteiseltä, pitivät rantautuvat aallot kunnioitettavaa pauhua. Tässä lienee meri, joka ei koskaan lepää.

Tämä on Øksfjordin (saameksi Ákšovuotna, kveeniksi Aksuvuono) satamakaupungin pohjoisinta rantaa ja samalla tästä tuli pohjoisin paikka, jossa olen käynyt.

Vastapäisellä niemellä ja niemimaan muillakin niemillä on asutusta, mutta niihin ei pääse muuten kuin veneellä. Keskellä niemimaata on kookas lakijäätikkö noin 1200 metrin korkeudella.

Øksfjord oli yllättävä, aivan kuten Skjervøy. Täälläkin Hurtigruten pysähtyy ja kaupunki oli paljon suurempi kuin olisi kartalta arvannut. Näin kaukana kaikesta odotin tuppukylää. Mutta kun kulku sujuu merta pitkin, onkin tämä lähellä, ei tarvitse ajaa vuonojen pohjukoihin saakka. 

Kunnan entinen pääkaupunki onkin ollut vielä ulompana pikkuisella Loppan saarella, jonka niminen kunta yhä on! Siellä on tehty merkittäviä viikinkiajan löytöjä – tekisipä mieli poiketa. Ensi kerralla.

Øksfjord lepää vuononsa rannalla mittakaavaltaan valtavassa maisemassa.

Ilta laskeutuu vuonolle.

Koska yö ei pimene, jatkoimme vielä saman suuren niemimaan tutkimista. Ajoimme sen länsirannalle Jøkelfjordiin. Tuolla ylhäällä lakijäätikköä näkyykin.

Näkymä vuonoa pitkin länteen on kutkuttava. Hieno hammasmainen vuorijono erottuu selvästi. Valitettavasti se ei tämän jälkeen enää näin selvänä näkynyt, jotta voisin olla varma, mutta luulen, että nuo ovat Lyngenin niemimaan korkeita vuoria. Ne ovat noin 50 kilometrin päässä, mutta jäätävän kokoisia: korkein huippu yli 1800 metriä. Se ei tähän näkyisikään, mutta tuossa vasemmalla kaukana saattaa olla noin 1400 metrin huippu.

Ruijanruoholaukka – Allium schoenoprasum ssp. sibiricum

Tunturikoivu – Betula pubescens ssp. czerepanovii

Tunturipoimulehti – Alchemilla alpina

Täpläkämmekkä – Dactylorhiza maculata

Vilukko – Parnassia palustris