(Meren)pohjakosketus huippukohtana

 Huipuin paikka ihmiselle, joka rakastaa maailman äärissä -tyyppisiä kohteita, taisi löytyä, kun lähdimme sateessa ajamaan Tromssasta länteen.

Matkatoveri katsoi karttaa ja pisti sormen kohtaan, jossa lukee Sommarøy ja totesi, että sinne voisi mennä. Suostuin heti. Pikku saari aivan aavan ulapan äärellä! 

Sinne mennään siltaa pitkin. 

Näkymää sillalta. Pikku saaria ja vaaleita hiekkarantoja!

Pohjoisen suunnassa ihan uskomaton merestä kohoava vuori: sen täytyy olla pieni saari Håja. Juuri tuollaisia olen ihastellut myös Skotlannin länsirannikolla. Tämä maisema voisi yhtä hyvin olla sieltä. Ehkä siksi tähän niin rakastuinkin.

Ajoimme Sommarøyn yli vielä sitä seuraavalle saarelle Hillesøya.

Aurinko alkaa tulla esiin! Sade ei muutenkaan ollut jatkuvaa, vaan kuuro kahdenkymmenen minuutin välein ja välissä aurinko -tyyppistä säänvaihtelua.

Tuo meri! Ja kaikki! Miten voi ollakaan näin ihanaa paikkaa.

Saaren keskellä on parisataa metriä korkea kukkula, mutta sinne emme nyt kiivenneet. Hyvällä säällä sieltä olisi varmasti upeat näkymät avomerelle. Saaren etelä- ja itäosa on tasaista ja täynnä hurmaavia pikku taloja ja kalavajoja.

Tuuli kävi lännestä lievästi sanottuna navakasti. Kuvasta voi ehkä myös nähdä sään jatkuvan vaihtelun: sadetta vasemmalla, keskellä aurinkoa, sitten taas sadetta. 

Rantalentistä voisi ehkä juuri ja juuri pelata, mutta sulkapallo olisi kyllä lentänyt Tromssaan.

Sommarøyn satamaa.

Parinsadan metrin päässä tuulensuojaisella puolella on matala lahti. Niin houkutteleva meri...

... ja niinhän siinä sitten kävi, että pakko oli kokeilla. 

Hrrrrrrr!

Kylmää odotin, mutta en ihan näin kylmää. Ilma: +8 °C, meri: kylmempää.

PS. Jalkojen rusketusraidat eivät todellakaan tulleet tältä reissulta!

Hiekkaranta oli läheltäkin tarkasteltuna kuin Skotlannista. Hienoa, murskaantuneista simpukankuorista koostunutta hiekkaa. Ja korallia! Mitä ihmettä?

Kyllä, Pohjois-Atlantin hyisissä syvyyksissä kasvaa syvänmeren koralleja. Jossakin siellä, missä jäähaitkin uiskentelevat (jos joku muukin on lukenut Merikirjaa). 

Äärettömän kiehtovaa!

Ja taas kulkeutui hiekkaa autoon.

Sommarøya/Hillesøya -akselille olisi voinut jäädä. Vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ei haittaisi, jos tuonne joutuisi vaikka viikoksi, kuukaudeksi tai vuodeksi.

Paluumatkalla sillalle matkakumppani pysäytti ja meni tutkimaan jotakin kasvia, minä tarkkailin rinteen kissankelloja, maisemaa, meren sävyjä ja vastarannalta lähtenyttä yhteysalusta. Se olisi matkalla Senjan saarelle. Sovimme jo, että seuraavalla reissulla menemme sinne. Tai viimeistään sitä seuraavalla.

Malangen-vuonon rantaa.

Nämä vuonojen värit! Sadetta tuli illan mittaan enemmän ja enemmän. Jo illalla huomasimme, että korkeille huipuille satoi uutta lunta.

Yövyimme matkalla Kilpisjärvelle vielä Norjan puolella. Aamuinen silmäys huipuille vahvisti asian: siellä on uutta lunta. Heinäkuussa.

On tuo pohjoinen maailma ihmeellinen etelän ihmiselle.

Uusi pohjoisimman paikan ennätys

 Tajusin vasta ehkä Tromssan vaiheilla, että vanha ennätys pohjoisimmasta paikasta, jossa olen käynyt, meni rikki. Se tapahtui jo jossakin Kautokeinosta pohjoiseen, kun mentiin Kilpisjärven leveyspiirin ohi.

En ehtinyt asiaa ajatella, kun olin niin liekeissä siitä, että pääsen viimein näkemään Jäämeren. Kun saavuimme Altaan, vaadin, että auto pysäytetään heti kun voi, jotta pääsen ihailemaan merta. Matkatoveri sitten kuuliaisesti pysähtyi johonkin bussipysäkille.

Jäämeri! Sataman rannassa oli valtavan kokoisia liuskekivilaattoja siisteissä pinoissa odottamassa ehkä kuljetusta johonkin.

Jäämeri, tai Pohjoinen jäämeri, onkin varsin pohjoinen, huomasin myöhemmin. Ehkä se tässä Altan kohdalla jo on. Lännempänä se on kai Norjanmerta tai Pohjois-Atlanttia. Merien linjoja on vähän vaikea vetää. Norjan kartassani Nordishavet lukee vähän ylempänä, Altan lahden edustalla lukee Lopphavet. 

Tälle ensimmäiselle Norjan-päivälle osui reissumme paras sää. Haukoin henkeäni vähän väliä. Matkatoveri suostui pysähtymään silloin tällöin, mutta huomauttaa, että jos olisi jokaiseen paikkaan pysähtynyt, josta halusin kuvan, emme vieläkään olisi palanneet reissulta. 

Sekään ei olisi huono vaihtoehto.

Näkymiä Altasta länteen.

Altasta länteen on iso niemimaa, jolle en oikein löytänyt mitään nimeä (paitsi ehkä Øksfjordin niemimaa), ehkä siksi, että sitäkin pirstovat lukuisat vuonot. Niemen etelärannalla on kirkko komealla paikalla aivan rannassa. 

Menimme tietysti tutkimaan kirkkoa. Sittemmin sai nähdä, että hyvin moni kirkko on aivan rannassa. Toki niihin on tultu veneillä, ei täällä autoilla ole varmaan voinut liikkua vielä kovin montaa vuosikymmentä.

Suolaisten merien äärellä saa aina ihastella tai kauhistella sitä, kuinka suolavesi syö rakennuksia, autoja ja kaikkia muitakin ihmisten esineitä.

Vastapäätä, Langfjordin etelärannalla, valuu vesiputouksia.

Jos maisemien äärellä piti pyytää autoa pysähtymään, pysähtyi se kiinnostavien kasvien kohdalla ihan itsekseen ja usein melko äkillisestikin. Täällä kohtasimme täpläkämmeköiden täplittämän rinteen tunturikoivujen alla. Maarian- ja kielikämmekät, joita tällä niemellä löytyy molempia, luetaan nykyisin täpläkämmekän alalajeiksi.

Hihkaisin, kun huomasin ruohosipulia, varmaankin ruijanruoholaukkaa. Tätähän minultakin löytyy! Se on tosin Tommolan tilan kantaa eikä Ruijalta hankittua. Ruijanruoholaukka on tavallisen ruohosipulin alalaji ja sitä hieman kookkaampi.

Kuivemmasta kohdasta löytyivät söpöliini tunturipoimulehti ja vilukko, tosin se on kostean paikan kasvi, mutta hyötynee säännöllisistä sateista. Vilukon tunnistin itsekin, kun olen sen siemeniä kerännyt Orkneyltä, mutta en onnistunut kasvattamaan niistä taimia.

Vuono ilta-auringossa.

Kannaksen yli ja seuraavalle vuonolle. Poroja tuli toki nähtyä heti, kun Lappiin pääsimme, mutta tulipa niitä täälläkin vastaan.

Jäämeri aavaan horisonttiin asti! Vaikka meri vaikutti seesteiseltä, pitivät rantautuvat aallot kunnioitettavaa pauhua. Tässä lienee meri, joka ei koskaan lepää.

Tämä on Øksfjordin (saameksi Ákšovuotna, kveeniksi Aksuvuono) satamakaupungin pohjoisinta rantaa ja samalla tästä tuli pohjoisin paikka, jossa olen käynyt.

Vastapäisellä niemellä ja niemimaan muillakin niemillä on asutusta, mutta niihin ei pääse muuten kuin veneellä. Keskellä niemimaata on kookas lakijäätikkö noin 1200 metrin korkeudella.

Øksfjord oli yllättävä, aivan kuten Skjervøy. Täälläkin Hurtigruten pysähtyy ja kaupunki oli paljon suurempi kuin olisi kartalta arvannut. Näin kaukana kaikesta odotin tuppukylää. Mutta kun kulku sujuu merta pitkin, onkin tämä lähellä, ei tarvitse ajaa vuonojen pohjukoihin saakka. 

Kunnan entinen pääkaupunki onkin ollut vielä ulompana pikkuisella Loppan saarella, jonka niminen kunta yhä on! Siellä on tehty merkittäviä viikinkiajan löytöjä – tekisipä mieli poiketa. Ensi kerralla.

Øksfjord lepää vuononsa rannalla mittakaavaltaan valtavassa maisemassa.

Ilta laskeutuu vuonolle.

Koska yö ei pimene, jatkoimme vielä saman suuren niemimaan tutkimista. Ajoimme sen länsirannalle Jøkelfjordiin. Tuolla ylhäällä lakijäätikköä näkyykin.

Näkymä vuonoa pitkin länteen on kutkuttava. Hieno hammasmainen vuorijono erottuu selvästi. Valitettavasti se ei tämän jälkeen enää näin selvänä näkynyt, jotta voisin olla varma, mutta luulen, että nuo ovat Lyngenin niemimaan korkeita vuoria. Ne ovat noin 50 kilometrin päässä, mutta jäätävän kokoisia: korkein huippu yli 1800 metriä. Se ei tähän näkyisikään, mutta tuossa vasemmalla kaukana saattaa olla noin 1400 metrin huippu.

Ruijanruoholaukka – Allium schoenoprasum ssp. sibiricum

Tunturikoivu – Betula pubescens ssp. czerepanovii

Tunturipoimulehti – Alchemilla alpina

Täpläkämmekkä – Dactylorhiza maculata

Vilukko – Parnassia palustris

Matkan pääkohde

 Minulla oli yksi toivekohde, josta olin haaveillut vuosia. Se oli Tromssan kasvitieteellinen puutarha. Sinne oli päästävä ja kaikki muu oli bonusta.

Tromssassa käynnin päivä oli matkamme harmain. Silti värit olivat satumaisen kauniit. Miten turkoosi meri!

Olin jo aiemmin kuullut (mm. Skotlannin kivikkokasviseuran kautta), että Tromssan yliopiston kasvitieteellinen puutarha on erityinen, mutta asia iskostui päähäni vasta Suvikummun Marjan blogipostauksista – hyvänen aika, kahdeksan vuotta sitten! 

Tämä puutarha on erityisesti arktiseen ja vuoristokasvillisuuteen erikoistunut kasvikokoelma. Mutta on siellä muutakin. Valeunikoita, esimerkiksi. Voi mahdoton, minkä kokoisia! Omalla pihallani ne näivettyvät kuivuuteen korkeintaan parissa vuodessa. Kun nyt näen, millaisessa ilmastossa ne kukoistavat, en ihmettele lainkaan, että ne eivät viihdy kuivassa lounaissaaristossa.

Rikoille on kokonaan oma kivikkoalueensa. Nämä kivikkopenkit ovatkin Tromssan kasvitieteellisen puutarhan hienointa antia.

Kosteikkokasvejakin löytyy. Oikealla on jokin kellukka, vasemmalla komea valkopärskäjuuri. Niitä yritimme bongata tunturi- ja vuoripuroista, mutta emme nähneet. Tässä se nyt sitten on! 

Tässäkin tapauksessa oma pärskäjuureni on joka vuosi vain kitulias parin lehden tupsu, selvästi väärällä ilmastovyöhykkeellä...

Kullerotkin kukoistavat.

Yksi ihanimmista paikoista oli kuitenkin pieni esikkolaakso. Voi, kunpa saisi esikot näin viihtymään! Etualan vaalea kurjenmiekkakin on upea.

Mutta nämä esikot! Tässä lähinnä kesäesikoita, niissä on näin paljon värivaihtelua.

Sama kaunis ruusu, jota ihastelin Skjervøyssa, kukki täälläkin, matkakumppani tämän bongasi. Nimilappu paljasti sen olevan mandariiniruusu 'Kristine'.

Taustalla näkyy vastarantaa; Tromssan keskusta sijaitsee salmessa olevalla saarella. Nykyisin vastarannatkin on rakennettu, mutta näytin tämän kuvan juuri äidilleni, jotta hän näkisi, millaista Tromssassa nyt on. Hän nimittäin kävi Tromssassa 63 vuotta sitten.

Silloin äitini oli arkkitehtiopiskelija ja pääsi ystävättärensä kanssa työmaaharjoitteluun Ivaloon. Parin kuukauden pestin jälkeen tytöt lähtivät bussilla seikkailemaan Pohjois-Norjaan: he menivät Hammerfestiin ja sieltä busseilla, välillä laivoilla, Tromssaan. 

Norja oli tuolloin köyhä, öljyrahoista ei vielä näkynyt vilaustakaan. Tromssa oli pieni kalastuskeskus. Tuolla, tuolloin autiolla vastarannalla äitini ja ystävättärensä katsoivat, kun kolmea isoa valasta raahattiin rantaan ja niistä alettiin leikata paksua rasvakerrosta. Rannassa oli korkeintaan pari kalastajan mökkiä, äitini muistelee.

Nyt on molemmat vastarannat rakennettu täyteen kauppoja, teollisuushalleja, kalahalleja ja taloja. Yliopistokin Tromssasta nykyisin löytyy, perustettu noin 50 vuotta sitten. Ja yliopiston myötä tuli kasvitieteellinen puutarha!

Tässä kohdassa on monenlaisia valeunikoita; punaiset ovat punavaleunikkoa. Valkoinen monihaarainen on Meconopsis staintonii 'Alba'.

Emme jääneet Tromssaan, mutta käväisimme rannassa, jossa olisi napamuseo (Polarmuseet) ja sinne on pakko päästä seuraavalla reissulla! Vanhat naparetket kiinnostavat äärettömästi. 

Hylkeenpyyntialus M/S Polstjerna on esillä omassa rakennuksessaan, jonka eteen on ikuistettu Helmer Hanssen, naparetkien konkari; ensin Amundsenin luoteisväylän löytämisretkellä ollut ja siellä eskimoilta koiravaljakkoajon opetellut merimies, sittemmin erittäin tärkeänä Amundsenin ryhmän jäsenenä, jolloin viisi norjalaismiestä pääsi ensimmäisinä etelänavalle – koiravaljakoiden avulla, nopeasti ja suhteellisen kevyin varustein, kun samaan aikaan brittiläinen Scott-parka miehineen veti painavia kelkkojaan itse – ja kurjan lopun kaikki tuntevatkin, se on legendaarinen tarina.

Viereisessä isommassa rakennuksessa olisi kaikenlaista Nansenin ja Amundsenin retkien näyttelyistä alkaen. Suunnittelemme jo seuraavaa reissua. 

Onneksi matkakumppani on myös kasveista kiinnostunut, niinpä häntä ei liene vaikea raahata kasvitieteelliseen puutarhaankaan uudestaan. Täydellinen mies: ei yhtään kiirehtinyt pois, vaan sanoi, että voimme olla siellä vaikka koko päivän!

Jatkoimme kuitenkin matkaa vielä samana iltapäivänä sateisessa säässä Tromssasta länteen, ehkä siitä seuraavassa jutussa. Kasvitieteellinen puutarha oli matkan pääkohde, mutta ei kohokohta, tai niistä ainoa – ne bonukset osoittautuivat miltei parhaiksi, sillä ne olivat yllätyksiä.

Kesäesikko – Primula florindae

Kullero – Trollius

Kurjenmiekka – Iris

Mandariiniruusu – Rosa moyesii

Punavaleunikko – Meconopsis punicea

Rikko – Saxifraga

Valkopärskäjuuri – Veratrum album

Vuonojen ihmeellinen valo

Enpä tiedä, olenko missään tavannut paikkaa, jossa sää vaihtelee niin nopsaan kuin Pohjois-Norjassa, ja olen sentään asunut Brittein saarilla. Mutta Norjan pohjoisrannikolla sään muutokset tapahtuvat siihen nähden potenssiin sata. 

Välillä aurinko, sitten taas sadekuuro. Meidän reissumme aikana ei tuolla enää ollut kuuma, vaan lämpötila oli keskimäärin +8 °C päivisin. Se olisi täydellinen säätila Ransulle, mutta valitettavasti Ransu ei ollut mukanamme norjalaisuudestaan huolimatta.

Ajelimme tunnelia pitkin Kågenin saarelle ja jatkoimme sen toiseen päähän katsomaan, mistä yhteysalus Laukøy- ja Arnøy -saarille menee. Kun kulkee itsekin kotiinsa yhteysaluksella, tokihan kiinnostaa, miltä muilla saarilla asuvien yhteysalukset näyttävät, kuinka usein kulkevat ja miten niihin ajo on järjestetty!

Tämän kuvan ottamisen syy oli kuitenkin tuo hurjan näköinen pilvi horisontissa aallonmurtajan takana: ihan kuin se aikoisi vyöryä kohta ylitsemme.

Ei pilvi kuitenkaan mihinkään vyörynyt, sitä piti paikallaan seuraavan niemimaan korkea vuorimuodostelma. Me ajoimme siltaa pitkin Skjervøyn saarelle. Silta onkin jännä, sillä siinä on vain yksi kaista. Vastaan tuli autoja, hmm?! 

Keskellä siltaa on levennykset, joissa mahtuu ohittamaan vastaantulijat.

Skjervøyalla meitä kohtasi yksi lukuisista yllätyksistä, joita Norja turistille järjestää. Kukoistava pikkukaupunki satamalahden ympärillä. 

Mitähän ihmettä täkäläiset työkseen tekevät? Tänne on erittäin pitkä matka mistään: lähimmistä kaupungeista tuntien matka, tunnelin läpi ja yksikaistaista siltaa pitkin – yhteyden ulkomaailmaan täytyy sujua pääosin laivalla. Hurtigruten pysähtyykin täällä.

Söimme eväät ihanassa ilta-auringossa satamalahden laidalla ihastellen vastapäistä isoa niemeä, jossa olimme retkeilleet edellisenä päivänä. Lapinporokoira Lávvi löysi kytättävää rannasta.

En ehtinyt haastatella paikallisia, olisi kyllä kiinnostanut. 

Kauniin keltaisen talon kulmalla kukkii upea ruusu. Myöhemmin selvisi, että se on mandariiniruusu (mahdollisesti lajike 'Kristine'). Toivottavasti joku myy tätä Suomessa!

Ihana Skjervøy, toivottavasti näemme jälleen!

Sillalta näkyi edellä mainittu yhteysalus palaamassa viereisiltä saarilta.

Siellä se on sadekuurossa saarten välissä ja jossain ihan lähellä paistaa aurinko. Mikä keli! Sääfanille Pohjois-Norja on unelmien täyttymys.

Vuorenhuiput tietysti keräävät pilviä. Tällaista kun ei Suomessa pääse näkemään.

Ihmetyttää myös, mitä kaikki nämä tuhannet ihmiset työkseen tekevät, jotka täällä asuvat. Täytyy päästä uudestaan ottamaan selvää! Paikat tuntuvat olevan niin kovin eristyksissä ja silti taloja on vaikka kuinka sillä kapealla kaistaleella, jonka vuori ja vuono väliinsä sallivat.

Paljon on tietysti kalastusta.

Ja ne pilvet. Välillä kiemurrellen vuorenhuippujen ympärillä kuin niitä hivellen, välillä roikkuen raskaana laaksojen yllä.

Aivan ihmeellistä. 

Mandariiniruusu – Rosa moyesii