Tuulisen päivän kävely Lamb Headille

Olen palannut takaisin Stronsayn saarelle. Vaikka säätiedotus ei luvannut parasta säätä, päätin käväistä saaren etelärannikon niemellä, jossa on kivikautisia jäänteitä sekä oletettavasti upeat maisemat. Kävelyn aluksi käyn vilkaisemassa maatilaa, jonka ulkorakennuksen osana on vanha kappeli.

Lamb Head and Lamb Ness
One windy day I decided to head for the south end of Stronsay, reasoning that since the wind was blowing from the north I would be sheltered. Beep-beep-beep-wroooong!

Maatilan edessä avautuu kaunis lahti ja näkymä kohti Auskerryn majakkasaarta.

Lahden ranta on helppokulkuinen ja kohtuullisen suojainen, sillä navakka tuuli käy pohjoisesta. Edessä häämöttää Lamb Head -niemi.

Niemi on kuitenkin korkea, reilu 20 metriä merenpinnasta, joten tuuli yltyy polkua ylöspäin kavuttaessa.

Niemellä on rautakautisen puolustustornin jäänteet, jonka alla on maanalaisia huoneita. Vieressä on uudempaa kivimuuria, tosin näille röykkiöille on hyvin vaikeaa keksiä ikää.

Tornikumpu näkyy paremmin seuraavalta niemeltä, sieltä käsin paljastuu myös luola-aukko! Tämähän on kuin Blytonin Seikkailu-sarjasta, joita ahmin lapsena. Tai Viisikoista. Jyrkänteen reunalla hieman heikottaa, mutta onneksi tuuli painaa minua kohti maata, pois jyrkänteen reunalta.

Täältä avautuu hieno näkymä kohti Burgh Headia, niemeä, josta kirjoitin reilu viikko sitten (juttu täällä). Burgh Head on vielä korkeampi, 37 metriä suoraan merenpinnasta, ja jos olisin tiennyt siellä seisoessani, että sen jyrkänne kallistuu ulospäin, en takuulla olisi uskaltanut lähellekään reunaa.

Jatkan niemimaan eteläkärkeen.

Yritän etsiä tuulensuojaisen kivenkolon, johon voin istahtaa syömään eväs-suklaapatukan. Samalla voi ihailla luonnon sinnikkyyttä. Kunpa minäkin saisin laukkaneilikan viihtymään kivien välissä! Olen yrittänyt, mutta se kaipaa enemmän kosteutta kuin Suomen lounaissaariston kesä pystyy tarjoamaan, ja sitten tulee talvi ja pakkanen vie valmiiksi puolikuolleen kasvin.

Evässeuraa: luotokirvinen.

Maisema on hienoa, kuvasta on ehkä vaikea hahmottaa korkeuseroja ja mittakaavaa. Seison 20 metriä merenpinnasta, laaja meri levittäytyy kaukana alhaalla ja merilintujen liitelyä saa ihailla päältäpäin.

Hämmästyn, kun saavun rotkon partaalle. En ole viitsinyt kaivaa karttaa kovin usein esille tuulessa ja tihkusateessa. Kaukana alhaalla on vuonomainen lahti nimeltä Whale Geo, valasrotko – Orkneyllä ja Shetlannissa rotkot ovat geoja. Rotkon pohjukassa on luola, jonne lentää kalliokyyhkyjä sisään ja ulos; kuvassa voi ehkä erottaa yhden lentävän luolan yläosassa.
Yritän kurkottaa lähemmäs reunaa saadakseni enemmän luolaa kuvaan, mutta puuskainen tuuli painaa minua kohti rotkoa enkä kerta kaikkiaan uskalla.

Mukana on väärä linssi laajan kuvakulman saamiseen, joten tässä on yritys yleiskuvaksi rotkon pohjukasta, luolan yläpuolelta käsin – ilkeä tunne vatsanpohjassa, kun tietää, että jalkojen alla on tyhjää jossakin kohdassa. Mietin, montakohan viikkoa tai vuotta menisi, että joku löytäisi jäänteeni, jos putoaisin tuonne alas. Ehkäpä minäkin olen lukenut Ann Cleevesin dekkareita ja katsonut Shetlannin murhia liikaa.

Onneksi en putoa, ja niemikin kesyyntyy matalammaksi länsipuoleltaan, jolla on eri nimi, Lamb Ness (vaikkakin sekä ness että head tarkoittavat niemeä). Sieltä löytyy vielä muutama kivikautinen kivikumpu, jotka ovat vain matalia kumpareita. Ellei niitä olisi merkitty karttaan, niihin tuskin kiinnittäisi huomiota.
Kotimatkan varrella pääsen lehmänpelastushommiin: vasikka on eksynyt emostaan viereiselle laitumelle ja jolkottelee lopulta tiellä. Maanviljelijä sattuu tulemaan paikalle juuri, kun olen sopivalla kohdalla auttaakseni. Tokihan vasikka menee emonsa luokse heti kun pääsee, joten kovin paljoa en kykene auttamaan, kunhan vain seison keskellä tietä niin kauan, että iso sonni liikahtaa portin edestä ja varmistan, ettei vasikka saa päähänsä lähteä tietä pitkin kauemmas. Samalla voisin pysäyttää liikenteen, jos sellaista olisi, kunnes vasikka on turvassa aitauksessaan.
Viimeksi edellisenä päivänä osallistuin karanneen tiineen lehmän takaisin aitaukseen saamiseen North Ronaldsaylla. Se olikin arveluttavampaa, sillä valtavalla lehmällä oli myös kunnioitusta herättävät sarvet ja se tuli vastaan hyvin kapealla kärrypolulla. Voi olla, että alan olla tunnettu lehmäapuri näillä saarilla.

Tämäkin tarina loppui hyvin, tässä vielä iltakuva ikkunastani.
Hyvää yötä ja lisää taas ensi kerralla!


Laukkaneilikka – Armeria
TallennaTallennaTallennaTallenna