Punerruksia

 Ei siis punnerruksia, vaikka harrastan kyllä jumppaa päivittäin. Muuten ei selkä kestäisi kaikkea, mitä teen.

Nyt on siis luvassa punerrusta. Näen punaista. Toivottavasti sinäkin.

Syysasteri 'Royal Ruby' on yhä parhaassa vedossa, tai molemmat yksilöt ovat. Ne ovat onneksi tallella siinä, missä myyrät ovat vieneet osan astereista. 

Tähän väliin ilouutinen: kun aiemmin kerroin huomanneeni myyrien myllerrystä pantterililjan kasvupaikalla, menin samana päivänä pahoin aavistuksin kaivamaan – ja löysin kasapäin hienoja, isoja pantterililjan sipuleita! Niissä oli komeat juuret, joten varmaan häiritsin niiden kasvurauhaa, mutta jaoin niitä nyt vähän aiempaa laajemmalle alalle. Osan istutin verkon sisään varmuuden vuoksi.

Joka syksy ihastelen Royal Rubyn kaunista yhteensointumista 'Loch Ness' -karhunvatun punertuvien lehtien kanssa. 

Karhunvattu tuottaa yhä marjoja, pitäisi muistaa hakea tertut sisään, jotta marjat ehkä kypsyvät keittiössä. Kaikki tällaiset pienet ja suuremmatkin puutarhatoimet ovat tekemättä, kun pergolan rakentaminen on vienyt päivän ulkotyötunnit.

Kerron siitä, kun se on täysin valmis, niin on kuvia vähän joka työvaiheesta.

Japaninvaahtera 'Osakazuki' alkaa olla parhaassa punassaan. Tämän ruska on kyllä sellainen, että aina, kun ajattelee sen nyt olevan punaisin mahdollinen, siitä tulee vielä kirkkaamman punainen!

Seurana Osakazukilla on tarhakalliokieloja. Tai tarhakielo on niiden uudempi nimi, kalliokielojen suku on muutettu torvikieloiksi ja samalla lajinimiäkin muutettiin.

Pergolaprojekti näkyy olohuoneeseen. Siellä kukkivat 'Raspberry Ripple' – paras talvikukkija pelargoneistani – ja ystävältä saatu pelargoni, jonka lajikkeesta ei ole varmuutta. Se saattaa olla 'Brookside Betty', mutta yhtä hyvin jokin muu kellanvihreälehtinen, valkokukkainen kerrottu lajike. Se on aivan ihana, oli mitä oli.

Edellisessä kuvassa näkyi kuivan näköisiä versoja, jotka roikkuvat amppelista. Se on Pelargonium sidoides, joka on aina yhtä hankala kuvattava. Pikkuruiset kukat avautuvat pitkien ohuiden lonkeroiden päihin ja ovat aina jonkin toisen kasvin seassa. Jos otan kuvan koko kasvista, ei siitä hahmota mitään, paitsi takkuisen ja kuolleen näköisen versoryöpyn.

Kasvi kuivuu lähes kokonaan välillä, kun olen kaupungissa, mutta se ei kuole, vaan näyttää viihtyvän epämääräisellä hoidollani ihan hyvin.

Sidoidesin kukat ovat unelmanupean väriset, rakastan tuota mustanpuhuvan tummaa viininpunaa.

Otin tämän kuvan makuuhuoneesta käsin, kun olin ensin leyhäyttänyt peiton suunnilleen suoraksi sängylle (se on tyylini pedata sänky). Huh huh mikä pölyn määrä leijaili ilmassa. Tämä matalalta paistava aurinko on muuten ihana, mutta epäsiivoojalle se on myös aika karu. 

Toisaalta näky oli aika runollinenkin, leijailevat hiukkaset. Riippuu, miten sitä ajattelee. Onko se moite tekemättömästä työstä vai hetken kauneus.

Jatkoin kuvien ottamista, kun pöly oli laskeutunut. Edellisessä kuvassa näkyi pienenä punaisena länttinä siroverenpisaran kukinta. Kukkia on vain tämä yksi terttu, mutta kasvi on suuri aarteeni ja sen jokainen kukka on suuri lahja.

Ransukin viihtyy olohuoneessa. Sen juoma-astia on iso kannu, jolla kastelen kasvit, tuolla kukkatelineen alla.

Iltaisin viihdymme Ransun kanssa sohvalla kuunnellen äänikirjaa. Tai Ransu ei kuule enää juuri mitään, mutta painautuu minua vasten niin, että välillä kutominen on hieman ahdasta. Nyt on meneillään Kaisa Viitalan Nummen kutsu-sarja, jonka ensimmäisen osan kuuntelin jo varmaan pari vuotta sitten, ja pidin siitä, mutta en vain ole ehtinyt jatkaa sarjaa. Tai olikohan niin, että silloin ensimmäiselle osalle ei vielä ollut jatkoa.

No nyt on, ja kuuntelin toisen osan, ja meinaan heti jatkaa seuraaviin osiin. Sarjan ajankuva 1700-luvun Skotlannista on uskottava ja tapahtumat mukaansatempaavia. Tykkäsin toisesta osasta vielä enemmän kuin ensimmäisestä, joten nyt ovat odotukset jatkon suhteen korkealla.

Puikoilla – tai pyöröpuikolla – on uusi kaulahuivi. Tein edellisen, jonka annoin ystävälle, uudella tekniikalla: kudottuna pyöreänä. Lopuksi vain ommellaan päädyt yhteen ja höyrytetään litteäksi. Höyrytyshän viimeistelee kirjoneuleet muutenkin täydellisiksi, tasaisiksi.

Jo edellistä huivia tehdessä tiesin, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Tämä kaunis kirjoneulekuvio on Pirkanmaan kotityö Oy:n sukkaohjekuvastosta (vihkosessa ei ole vuosilukua, ostin sen ehkä kymmenen vuotta sitten Taito shopista Turusta). Tein ohjeen sukat puna-vihreinä ja totesin, että kuvio näyttää taivaallisen hyvältä, mutta sukista tuli aivan liian leveät. Käsialani on ilmeisesti löysää, sillä yleensä kaikesta tulee aina ohjetta isompaa. Isoa kuviota oli mahdoton muokata sopivan kokoiseksi sukkiin.

Kaulahuiviin koko oli juuri sopiva, tai lisäsinkin siihen yhden 40 silmukan mallikerran, jotta sain huiviin järkevän leveyden. Valitsin lankalaatikoistani kaikenlaisia ohuita lankoja punaisen ja vihreän sävyissä niin, että kun lanka loppuu, jatkan toisella värillä. Toistaiseksi olen äärettömän tyytyväinen ratkaisuun: näyttää juuri siltä mitä toivoinkin. Lisäksi tämä pyöreänä neulominen ratkaisee sen ongelman, että kirjoneuleena tehty kaulahuivi on kääntöpuolelta ruokottoman näköinen. 

Lämpöisiä hetkiä marraskuuhusi! Nyt lähden tarkastamaan, onko venevajan ja laiturin korjaus tehty niin kuin piti.

Japaninvaahtera Acer palmatum

Karhunvatukka Rubus Karhunvatukka-Ryhmä

Siroverenpisara Fuchsia magellanica

Syysasteri Symphyotrichum novi-belgii

Tarhakielo Polygonatum × hybridum