Yhteistyöhaluiset mediakissat

Viimevuotinen joulupaini

Meillä kävi pari päivää sitten toimittaja ja kuvaaja Kissafani-lehdestä. Ransusta ja Mustista tulee haastattelu lehteen, mutta en ole ihan varma, onko se heti seuraavaksi ilmestyvä Kissafani. Voi hyvin olla, sillä sain jo tekstinkin tarkistettavaksi.
Ransu tuli tapansa mukaan eteiseen katsomaan, kuka tulee. Musti oleili sängyn alla ja ehdin juuri päästää suustani sanat "...tämä on sitten vähän ujompi...", kun Musti tuli sängyn alta, alkoi esitellä leluja ja leikkejä kuvaajalle, keikaroi ja kikkaili. Pojat aloittivat painimatsin juuri siinä epäsuositussa punotussa linnassa, mikä on ollut suunnilleen pannassa tähän saakka.
Kissa osaa yllättää!
Musti oli varsin tyytyväinen vieraisiin, sillä kerrankin oli tarpeeksi leikitystä. Kuvaajalla helmeilivät hikikarpalot otsalla, niin tunnollisesti hän suoritti velvollisuutensa heiluttaen leluja ja nauhaa. Toimittajan ja kuvaajan lähdettyä pojat simahtivat koko iltapäiväksi. Kiitos ja hei!

En ollut tajunnutkaan, miten ammattimaisia kissani ovat mediamaailmassa.

Raportoin sitten, kun lehti tulee meille postissa! Sitten se on ilmestynyt.

Valoa tunnelissa

Pantterihiippari viime maaliskuussa, kuvattu keittiön ikkunan läpi

Viimeaikaisista kirjoituksistani on kai käynyt ilmi, että en hypi tasajalkaa ja kiljahtele riemusta syksyn johdosta. Tänään huomasin yhden niin positiivisen asian syksyssä, että se on pakko jakaa.
Kun tukka on lättänä toiselta sivulta ja sojottaa pystyssä toiselta, voi kylille lähtiessään tempaista myssyn tai baskerin päähänsä ja olla kuin sojotus/littaongelmaa ei olisikaan. Tätä olen oikeasti kaivannut muutaman kerran kesän aikana, mutta silloin ei kehtaa näyttäytyä villabaskerissa, sojotus on pienempi paha.

Ransu puolivuotiaana viikarina keväthangella 2009

Oikeastaan, jos syksyn irrottaisi omaksi viipaleekseen, ei siinä olisi mitään vikaa. Syksyllä saaristossa on leutoa ja miellyttävää. Istutushommiin aika on mitä mainioin. Ilma ja maa tuoksuvat.
Ongelma on siinä, että syksyn myötä maailma pimenee. Olen ulkoilmaihminen. Marras–joulukuu on niin ankeaa aikaa, että sen saisi heittää Nevadaan. En ymmärrä, miksi kalenterin luukkuja availlaan joulua odotellen. Silloin voisi vedellä sikeitä talviunia ja kääntää kylkeä! Avaisin luukkuja keväästä haaveillen.
Tammikuussa helpottaa jo kummasti. Silloin päivä pitenee ja – tadaa! Voi suorittaa ensimmäiset kevätkylvöt! Siinäpä vasta jotakin, mitä odottaa.

Yksi jännittävä puuha tässä syksyssä on. Minua kiinnostaa kovasti seurata, millainen talvesta tällä kertaa tulee. Ne ovat olleet hurjan vaihtelevia viime vuosina. Keräsin pienen katsauksen arkistoista.

Some winters – it's interesting to see what this one will be...

Tammikuun 19. päivä 2008 jouluruusut kukkivat pihalla ja maa on mutavelliä. Vanhan talon restaurointi ei vielä ole alkanut, laho kuistikin on vielä paikoillaan. Savupiippu on sentään saanut jo hatun ja vuotava katon kohta sen juurelta on korjattu.
Jos saisin valita, valitsisin leudon ja tihkuisen talven.

Leuto maaliskuun 15. päivän ilta 2009, kostea sumu laskeutuu. Rintamamiestalon länsi- ja eteläseinän laudoitukset on uusittu syksyllä, telineet ovat vielä paikoillaan. Vanha talo vastapäätä odottaa edelleen toimenpiteitä.

Tammikuun 9. päivä 2010: purevan pakkasen voi tästä kuvasta melkein tuntea poskillaan. Vanhan talon alimmat hirret on vaihdettu ja talo on ilmansulkupaperipaketissa, missä se oli lopulta kahden talven yli. Rintamamiestalon pääty on saanut pohjamaalin, ja se on tänäkin päivänä vasta osittain maalattu toiseen kertaan... uusi sähkökaappi on näköjään jo tullut sen kylkeen, sehän kytkettiin käyttöön vasta tänä kesänä.
Vanhan talon edessä on kasa hiekkaa ja kiviä, jotka olivat sen lattioiden alla multapenkkaperustuksina. Tarkoituksena on laittaa lattioiden alle vähän paremmat eristeet, siksi nuo on kaivettu pois. Tuossa sitä kiviaidan materiaalia on. Kasa on tähän mennessä hieman madaltunut.

Taas tunnustus!

Voi miten kivaa! Edellisen haasteen kohdalla taisinkin todeta, että on näitä vaan huomattavasti kivempi saada kuin toista kiertävää, nimittäin syysflunssaa. Kiitos Katariina ja Sari Kullanmaalle ja Sarin puutarhoihin!

Tähän tunnustukseen kuuluu, kuten hyviin tapoihinkin, kiittää tunnustuksen antajaa, jakaa tämä eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja ilmottaa heille siitä sekä kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.

Jaan tämän eteenpäin seuraaville ihanille blogeille, joissa on sisältöä:
Mustalle ja Harmaalle, sillä heissä on upeaa kissasubstanssia;
Mustavalkoista menoa -blogiin, sillä siellä on hurmaavaa koirasisältöä;
Tuokiokuvia -blogiin Idalle: upeita kuvia, kollaaseja ja elämänpohdintaa;
Toukokalliolla-blogin Sannalle, käsistään taitavalle ja nilkan kanssa taistelevalle naiselle;
Rouva Kameleontille Kaikenkirjavaa-blogiin, sillä hänessä on poweria;
Pedolle sängyssä eli Mindylle, raitapaitaiselle hurmuritytölle;
Villaruusu-blogiin Saralle, joka tekee käsitöitä ja pohtii asioita sekä
Maijalle, joka tekee juttuja – ja terveiset myös suloiselle karvakerä-Ruutille!

Kun aloin miettiä näitä blogeja, huomasin, että ihania blogeja on paljon paljon enemmän kuin vain kahdeksan! Alussa tuo määrä tuntui valtavalta, mutta olisin voinut jatkaa listaa vaikka kuinka.

Sitten ne kahdeksan asiaa... mitähän vielä ette, hyvät lukijat, tietäisi? Tehän tunnette minut jo läpikotaisin.

Suurin pelkoni on, että Musti tai Ransu jää auton alle. Viljoni jäi, ei onneksi kotisaarella kumminkaan. En varmaan pystyisi asumaan siellä tai rakentaisin kissoille häkin, jos niin olisi käynyt. Saarella on erittäin vähäistä autoliikennettä eikä kapealla hiekkatiellä edes voi kaahailla, mutta tarkistan silti missä pojat ovat aina kun auto on mennyt ohitse.

Viljo kuoli kohta kolme vuotta sitten, sillä aikaa kun olin äitini luona Ranskassa. Se oli kamalaa. En ole sen koommin käynyt äidin luona siellä, suurimpana syynä työ- ja remonttikiireet, mutta minua vaivaa myös se, että äidin luo menemisellä on Viljon menettämisen varjo yllään. Ajattelin tänä syksynä selättää tuon varjon ja matkustaa tärkeän ystäväni seurassa Ranskaan. Äitini on siis siellä eläkepäiviään viettämässä, on täysin suomalainen, jopa lähes sataprosenttisen hämäläinen.

Jatkan samasta aiheesta kun kerran aloitin... Joku voisi luulla, että kuollutta lemmikkiä ei halua nähdä. Asia on aivan toisinpäin. Minulle oli todella tärkeää pitää Viljoa vielä yhden kerran sylissä, puhua hänelle ja haudata hänet kotipihalle villapaitaani käärittynä ja leluhiiri kainalossa. On tärkeää, että voin sytyttää kynttilän Viljon haudalle.

Syksyn eteneminen on muutenkin masentavaa, mutta entistä masentavampaa siitä tekee Viljon kuoleman läsnäolo aina kun marraskuu lähenee. En tiedä, loppuuko sen muistuminen mieleen koskaan. En oikein jaksa tajuta kynttilöiden ihanuudesta meuhkaamista. Ihania ne ovat kesäillassakin, ja silloin on lämpimämpää!

Mutta ei jotakin huonoa jos ei jotakin hyvääkin. Jos Viljo ei olisi kuollut, en olisi koskaan tutustunut Ransuun. Ransu on pikkuinen taivaan lahja ja muistuttaa monissa asioissa Viljoa, ihan kuin tämä olisi ollut jonkinlainen isoveli. Ihaninta olisi saada pitää kaikki lemmikkirakkaat aina luonaan.

Ransulla on kohta synttärit, 4. lokakuuta, ja sattumoisin se on myös sekä minun että Ransun (Franz) nimppari! Triplajuhlapäivä. Tätä juhlapäivän nimeä voisi melkein ehdottaa almanakkatoimistolle.

Tässähän oli jo ihan valtavasti asiaa, silti vasta kuusi kohtaa on tullut täytettyä...

En ole koskaan haaveillut naimisiinmenosta, prinsessahäistä, hääpuvusta puhumattakaan. Tuntuisi hyvin vieraalta! Minulta puuttuu kokonaan perheenperustamiskromosomi. Sen sijaan vahva kissamammakromosomi löytyy. Joku valmistusvirhe varmaan. Oikeasti mietin tätä asiaa suurimman osan 30-vuosistani ja tunsin oloni raskaaksi, epäonnistuneeksi.

Nyt nelikymppisenä olo on huomattavasti kevyempi. Enää ei tarvitse miettiä eikä selitellä. Ei kai tässä iässä kukaan selväjärkinen mieskään ala kysellä lapsensaantitoiveista. Kun täytin helmikuussa 40, hieman nuorempi ystäväni kysyi huolestuneena, millainen olo on. Oli pakko vastata, että ei paremmasta väliä. Hän vähän ällistyi. Odotti ikäkriisiä, kai.

Uusi tunnustus

Auring*n ihanat -blogin Inka heitti uuden haasteen Saaripalstalle. Kiitos!
Tässä haasteeseen liittyvät kysymykset:

1. Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.
No apua. YLPEÄ. Se on aika paljon vaadittu. Siis että se olisi parempi kuin keskivertokäsityö, kestäisi aikaa ja siitä olisi edelleen ylpeä – jopa kaikkein ylpein! – pitkänkin ajan jälkeen.

Vastaan: Tämä kivimuuri. Onko kivimuuri käsityö? Se on käsin tehty. Tämän tekeminen on vienyt jonkin ajan ja tulee edelleen viemäänkin, sillä valmiina on vasta vajaat kymmenen metriä ja kiviä on vielä vaikka kuinka.
Olen ylpeä tästä, koska opin kivimuurin tekoa Englannissa, mutta sikäläiset litteät ja kulmikkaat kivet ovat aivan eri maata kuin meidän pyöreät ja epämääräiset. Silti olen saanut aikaan tukevaa ja säännöllistä muuria.

2. Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.
Huh huh, ei mitään helppoja nämä. Saako vastata oma hirsitaloni?

Vastaan kuitenkin: Vanhat rautarakenteiset Eiffelin aikaiset kasvihuoneet. Niissä on vetovoimaa. Kuva on Kaisaniemen kasvitieteelliseltä puutarhalta Helsingistä.

3. Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.

Vaikeammaksi menee vain. Koskettaa syvästi? Joka kerta, tai on joskus koskettanut kun se liittyi johonkin... voi apua. Ehkä näitä kysymyksiä ei pidä ottaa niin vakavasti.

Cry Me a River koskettaa aina, Aerosmithin versio on lemppari.

4. Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?

Tähän on helppo vastata! Sen, että en ole melkein koskaan lomalla. Yrittäjän arkea (ja viikonloppuja)... Hommat eivät lopu ikinä, ne eivät koskaan helpota vaikka niin aina jossain vaiheessa kuvittelee, niitä on jatkuvasti liikaa, eikä ns. omia hommia – nettikaupan ylläpitoa, talojen remppaa, pihatöitäkään – ehdi tehdä kuin juosten kus... siis juosten.

5. Mistä asioista nautit eniten arjessasi?

Täysin itsekkäästi omasta tilasta ja rauhasta. Siitä, että kukaan ei nalkuta eikä määrää.

No joo, kissapojat määräävät, mutta heitähän on ilo palvella!

Haaste jatkaa matkaansa kahteen blogiin: Elämäni matkoille ja Paulalle Arkiporinaa -blogiin!

Uusia puskia

En ole ehtinyt vielä esitellä elokuisia Vakka-taimesta hakittuja erikoisuuksia istuttamisen jälkeen. Tämä kuva on vähän epämääräinen, mutta tuossa vasemmalla, valkoisen kepin vieressä on pagodikanukka. Se tulee kevyeksi vastapariksi kuvan oikeassa reunassa nousevalle pilarikatajalle, joka on noin kuuden metrin korkuinen. Oletan, että kanukka voi kasvaa samaan korkeuteen. Ja että vuosi vuodelta oikealle kallistuva kataja pysyy vielä jonkin aikaa pystyssä.
Pagodikanukalla pitäisi olla kevyt olemus ja vaakatasoon kerroksittain asettuvat oksat vähän samaan tapaan kuin meille liian talvenarka Cornus controversa, tai rusotuomipihlaja, tai jotkut koristekirsikkapuut.
Jättiläismäiset lehtitupot maassa ovat piparjuurta, sitä kasvaa vanhoilla pihoilla usein siellä sun täällä.

Tässä vielä keväinen valokuva Hollannista, missä kukkivat koristekirsikat edustavat tuota kerroksittaista kasvutapaa:

Suomen kielellä nimetön heisi Viburnum plicatum var. tomentosum omaa hurmaavan syysvärin. Tämä sai paikan tontin laidalta, pikku hiljaa kasvavan kivimuurin viereltä. Tälle antaa tuulensuojaa ja varjoa vaahtera sekä rivi saarnia, jotka kasvavat kivimuurin vierellä.

Siinä lähellä ovat toissa keväänä istutetut murattisyklaamin mukulat, muistaakseni kaksi kappaletta. Viime syksynä ne pukkasivat vain pari kukkaa, mutta nyt kukkaloisto on näin hieno!
Pidän tässä luontaisesti kasvavaa kasvustoa (ojakärsämöä, koiranputkea, heinää, mäkikuismaa, poimulehteä, metsäkurjenpolvea, ahdekaunokkia) vähän kurissa mutta en ole lähtenyt sille tielle, että vaihtaisin kaiken mullan ja perustaisin penkin kunnolla. Tämä saakin olla puolivilli metsäpuutarha. Keväällä tässä kukkivat monenlaiset vuokot ja esikot. Upotin multiin juuri punertavan balkaninvuokon ('Charmer') mukuloita ja metsätulppaanin sipuleita.
Tässä muuten näkyy se kivi, josta kivimuuri lähti kasvamaan. Se on tämä kauniisti sammaloitunut yksilö. Vähän ylempänä rinteessä näkyi myös muutama kivi ja ajattelin, että tässä on ehkä joskus ollut kivimuuri, tai jos ei, niin kohta on. Uusia kiviä nimittäin nousee jatkuvasti, etenkin remonttitalon lattian alta mutta myös joka kerran, kun isken lapion maahan.

Balkaninvuokko – Anemone blanda
Metsätulppaani – Tulipa sylvestris
Murattisyklaami – Cyclamen hederifolium
Pagodikanukka – Cornus alternifolia

Kuin kuiva karhu

Osaa Mustikin olla karhumaisesti, vaikka se ei kastukaan niin kuin Ransu. Musti ei viihdy sateessa lainkaan. Selällään köllimisasento etutassut vartalon sivuilla on karhuasento – tai hyljeasento, kun tassut näyttävät kutistuneen hylkeen pieniksi eviksi.

Kosteassa säässä viihtyvät sen sijaan kaikki puutarhan kasvit. Ne suorastaan pörheilevät. Nurmikko on kasvanut yli nilkan korkeuteen, mutta sen leikkuu vähän väliä tulevien sateiden lomassa on haastavaa. Tänään ei ole vielä satanut, mutta yöllä ropisi taas kunnolla.
Tästä onnistuneesta kasviyhdistelmästä olen ehkä jo maininnut: täpläpunalatva ja isosiniheinä 'Transparent'. Kumpikin kasvaa tyytyväisenä kosteahkossa maassa, aika aurinkoisessa paikassa. Kaverukset kasvavat samankorkuisiksi, heinän läpikuultavuus korostaa punalatvan jämäkkyyttä, ja kun siniheinän kukinto vielä toistelee punalatvan violetteja sävyjä... Kunniaa tämän keksimisestä en voi ottaa, näitä suositeltiin vieruskavereiksi jossakin kirjassa.
Kasvit on istutettu vasta vuosi sitten, mutta tämän perusteella voi jo nähdä mitä tulevina vuosina on odotettavissa potenssiin kymmenen.

Sitten on vielä tämä. Ehdotan loistokevätesikon nimestä sanan "kevät" poistamista. Vannon, että kuva on otettu nyt. Kuvasin tämän vasta-auenneet pari kukkaa tasan kaksi kuukautta sitten, 21.7., ja tämä kuva on otettu nyt. Ken ei usko, saa tulla tarkastelemaan kuvieni metatietoja.
Loistokevätesikko on siis kukkinut nyt kaksi kuukautta yhtä kyytiä.
Ei tässä osaa muuta sanoa kuin loistokasta keskiviikkoa kaikille!

Isosiniheinä – Molinia caerulea var. arundinacea
Loistokevätesikko – Primula Polyantha-ryhmä
Täpläpunalatva – Eupatorium maculatum 'Atropurpureum'

Kuin märkä karhu

Ahvensaarella eletään jännittäviä aikoja. Täällä on viime päivien aikana tehty 2,5 karhuhavaintoa. Tuo puolikas on epävarma havainto. Kaikki havainnot siis luultavasti samasta karhusta.
Koska en usko, että yksinäinen uroskarhu hyökkäisi tiiviisti asutettuun kylään keskellä kirkasta päivää, en raaski pitää kissoja kotiarestissa. Mutta yöt ne saavat viettää sisällä, vaikka se tarkoittaakin tomeria painiotteluita päälläni kun pojilla olisi virtaa lähteä ulos seikkailemaan.

Syksyssä on puolensa ja puolensa. Kasvit kukoistavat kosteassa säässä ja nyt on hyvä istuttaa. Mutta kissat ovat litimärkiä ja rapaisia sisään tullessaan. Ja tietysti pöydän päälle ennen kuin ehdin tarttua kissapyyhkeeseen.

There have been two sightings of bear in the last week. I keep the cats in at nights for now.

TOTTA KAI pöydän päälle. Ja sitten ravistellaan tassuja.

Pihalla on kaikenlaista kaunista. Yksi ehkä kauneimmista on tarhasyysvuokko 'September Charm'.

Tarhasyysvuokko – Anemone × hybrida

Löytöjä reissusta

Ai niin. Osa Juthbackan markkinoilta löytyneistä aarteista on vielä kokonaan esittelemättä! Ja reissusta on tasan kuukausi. Sisso. Kuka varastaa ajan?
Kun kuvittelee, että nyt on pari viikkoa aikaa ottaa lungimmin, pian huomaakin, ettei olekaan, vaan oikeasti on kiire, tulenpalava kiire, niin kiire ettei koskaan ennen. Työ vyöryy hyökyaaltona suoraan päin. Kuulostaako tutulta? Varmaan. En usko, että olen ainoa. Onko syynä oma surkea organisointikyky (varmasti) vai se, että työtä on vain liikaa (varmaan sekin)? Hmm.
No joka tapauksessa: tässä elokuisia jättihienoja löytöjä Juthbackan markkinoilta Uuskaarlepyystä ja vaasalaiselta kirppikseltä: emalikippo, ehkä saippualle? Vanha lävistin, joka on paaaaljon nätimpi kuin se ruma tavallinen, mitä nyt käytän. Vien sen puolestaan kirpparille niin joku joka tarvitsee lävistintä, ilahtuu (toivottavasti). Ja vanha peltinen kehitysjauhepurkki, tästä olen niin iloinen! Purkki irtosi kokonaisella eurolla, kun Juthbackan markkinat olivat juuri päättymässä. Se on hyvä hetki tinkiä, kun myyjät aloittavat laatikoiden pakkaamisen. Eivät he oikeasti halua viedä mitään takaisin, tai en minä ainakaan halunnut silloin kun olen kirpparilla jotakin myynyt.

Some great stuff found at flea markets and fairs this summer.

Tämäkin on metallia. Pidän metallista materiaalina. Opiskelin aikoinaan metallisepäksikin. Tämä on valurautaa, kullanväriseksi maalattu. Vanhan kattolampun öljysäiliön alaosa, luulisin, tässä kuvassa siis pohja ylöspäin. Keksin tälle vielä jotakin käyttöä... oli niin kaunis, muutaman euron hinta ei tosiaankaan tuntunut liialta. Tuo käpymäinen tai suomuinen kuvio kolahti heti.

Tämäkin kolahti heti, varsinkin, kun olin jo ehtinyt pohtia mistä löytäisin renkaat. Selkäni ja hartiani ovat usein niin kipeät että tekisi mieli huutaa ja päätä särkee migreenityyppisesti niin, että kuvottaa. Riippumisen pitäisi olla hyväksi selälle (jäänne ajastamme apinoina?). En ole vielä päättänyt, ripustanko nämä puun oksalle, jotta naapurit saavat hihitellä puusta roikkuvalle sailalle, vai sisälle... no joo, siis ehkä sisälle kuitenkin...

Mukavaa alkavaa viikkoa, toivottavasti mahdollisimman rentoa ja vähäpäänsärkyistä kaikille!

Vain täällä ja vain tänään

Kissa käyttää todistettavasti sille hankittua kalustetta! Tätä et ole nähnyt muualla (etkä tod. näk. tule koskaan näkemään tätä uudestaan).

Itse asiassa Musti on koritalossa tälläkin hetkellä, ja viime päivinä se on nähty siellä kolmesti. Otin pehmusteet pois, sillä ainakin Ransu viihtyy kovilla alustoilla. Ja Musti omi talon!
Näinkin voi siis käydä. Että ostaa jotakin kissoille ja ne käyttävät sitä.

Unheard of: I bought a woven house for the cats and they actually use it.

Sitten päivän painimatsi, 100 % Musti&Ransu -pitoisuudella:

Sitten kuului MUKS ja lasit helisivät kaapissa. Musti ja Ransu olivat pudonneet yhtenä myttynä sängyltä lattialle.

Osmundani mun

Siinä se on, ihan tikkaiden juurella. Kuningassaniainen eli Osmunda regalis. Sen takana on pikkusydän, mikä vähän hämää, sillä siinä on samantapaiset lehdet. Etualalla on päivänliljaa. Paikka on saunannurkan notkelma, missä on aina kosteaa.
Tilasin kuningassaniaisen juurakon keväällä Englannista, mutta sen jälkeen olen nähnyt sen taimia parissa täkäläisessä taimimyymälässä: ainakin Plantagenilla ja viimeksi Muhevaisella. Olen iloisesti yllättynyt, sillä aiemmin luulin, että kasvista voi vain haaveilla Suomessa.

I planted a royal fern this summer. Hoping it will thrive! I love this plant.
Below are some images of it by the pond at Arley Hall and the place in my own garden where The Fern now lives.

Ihastuin kuningassaniaiseen nähdessäni sen Englannissa. Tässä sitä kasvaa Arley Hallin puutarhassa Manchesterin lähellä. Kuningassaniainen on tuo voimakkaasti ylöspäin miehenkorkuiseksi kasvava saniainen lammen vasemmassa reunassa. Se kaipaa kosteaa maata.

Kirjoitettuani artikkelin saniaistarhasta Oma Piha -lehteen vuosi sitten minuun otti yhteyttä eräs saniaisharrastaja. Hän kertoi, että kuningassaniainen menestyy meilläkin. Voi ihanuutta!

Toivon tosiaan, että menestyy. Ainakin tässä on erinomainen, musta, kostea ja muheva maa. Kuningassaniainen ei kai kaipaa suoranaista vettä, mutta maa ei saa kuivua. Tässä, saunan pohjoisnurkalla ja tontin kosteimmassa kohdassa, maa on keskikesälläkin kosteaa.
Ransu-huligaani meni heti kuopimaan vasta kylvämiäni kehäkukkaistutuksia parvekekoreissa. Ne toipuivat ja kukkivat nyt mukavasti.

Kehäkukkia koreissaan ei oikein erota, mutta tässä näkyy muita loppukesän sulostuttajia: punapietaryrtti 'Duro' ja saman värinen rantakukka 'Robert', niiden välissä lähes keltalehtisiä palmusaroja ja kallionauhus, saunan kauimmaisella nurkalla kanadanpiiskuja. Tämä kelta-pinkki yhdistelmä on syntynyt vähän vahingossa, sillä olen vain valinnut paikalle siihen kasvuvaatimuksiltaan sopivia kasveja ja monenlaisia lehtimuotoja. Ihana yllätys.

Kesäkuussa värimaailma oli aivan toinen, kun valkoiset koiranputket kukkivat ja kukkapenkissä oli vallalla sininen: lehtoakileija, kaunokurjenmiekka, siperiankurjenmiekka 'Wealden Butterfly' ja kauimmaisena saunan toisella nurkalla lehtosinilatva.

Kallionauhus – Ligularia dentata
Kanadanpiisku – Solidago canadensis
Kaunokurjenmiekka – Iris setosa (minun kasvini on Ruissalosta hankittu var. canadensis)
Lehtoakileija – Aquilegia vulgaris
Lehtosinilatva – Polemonium caeruleum
Palmusara – Carex muskingumensis
Punapietarytti, punapäivänkakkara – Tanacetum coccineum
Rantakukka – Lythrum salicaria
Siperiankurjenmiekka – Iris sibirica

Mukavia asentoja

Tämä on niin tuttua kaikille kissanomistajille. Miten ihmeessä kissa osaa nukkua autuaan sikeästi mitä epämukavimman näköisissä paikoissa ja asennoissa? Ransu ottaa usein nokoset kaupunkiasunnon sohvana toimivan hetekan alla. Eikä edes havahtunut salamaan.

Toinen suosikkipaikka on työpöydän alla siinä kulmassa, mikä on täynnä sähköjohtoja.

Well connected? Ransu has some weird sleeping positions in most uncomfortable places.

Vaarallinen kirja ja sohvatyyny jolla on silmät

Jonkun mielestä Musti on pelottavan näköinen mustassa olemuksessaan, josta erottuvat vain vihreät silmät (silloin kun ne ovat auki). Minusta ei, sillä Musti on maailman kiltein ja leppoisin kaveri, oikea pyknikkopantteri.
Musti onkin ollut hyvää lukuseuraa jännittävää kirjaa lukiessani.

Voiko kirjan ostaa siksi, että siinä on mahdottoman kiehtova kansi? Mielestäni se voi hyvinkin olla yksi syy kirjan hankintaan. Ihastuin Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjan kanteen Kirjava kammari -blogissa ja koska aihekin kiinnosti (brittiläinen luokkayhteiskunta toisen maailmansodan jälkimainingeissa), hankin kirjan vaikka se edustaa jännitystä.
Kun on omaa mielikuvitusta ihan riittämiin, en juurikaan lue jännäreitä enkä kauhua. Tai ehkä sain niistä yliannostuksen teininä Stephen Kingin muodossa. Joka tapauksessa, kun olin lukenut ensimmäisenä iltana vaivaiset viisi sivua ennen nukahtamista, näin mitä karmeimpia unia siitä, mitä kirjassa tulisi tapahtumaan.
Uskalsin kuitenkin jatkaa lukemista, sillä ajattelin, että todennäköisesti uneni olivat paljon karmeampia kuin kirja. En aio paljastaa kirjasta edes sitä, menikö asia näin vai toisin päin.
Yöunet tämä vei, mutta siksi, että en lopuksi enää malttanut laskea kirjaa käsistäni. Jos minulla on sinertävät silmänaluset, ne johtuvat tästä 594-sivuisesta koukuttavasta tarinasta. Suosittelen lämpimästi.

En lue kirjoja jatkuvasti ehkä juuri siksi, että jään niihin aina koukkuun yöunien kustannuksella. Tai ehkä niitä pitäisi lukea enemmän. Paljon lukeva ystäväni kertoi, ettei hän voi lukea yökausia, sillä sittenhän siihen menisi kaikki yöt.
Olisin kuitenkin mielelläni lukenut tämän alkuperäiskielellä, kuten yleensä kaikki kirjat joiden alkuperäiskieltä suinkin osaan. Etenkin Englannissa, jossa asuin kuusi vuotta, en osaa kuvitella henkilöiden puhuvan suomea vaan mietin jatkuvasti, mitä he tässä oikeasti sanovat ja muodostan sanoja ja sanontoja heidän suuhunsa. Lukeminen on siksi tolkuttoman hidasta. Amerikkalaisissa kirjoissa se ei niin häiritse, sillä sen sanonnat ja vivahteet ovat vieraampia minulle. Mutta tässä se häiritsi ihan niin kuin espanjaksi dubattu James Bond. Tokihan agentti osaa espanjaa, mutta ei hän tietenkään sillä kielellä sanaile Miss Moneypennyn kanssa.

Levitoiva kissa

Ransun vakiopaikka on työpöydälläni hiirikäteen tai hiireen nojaten. Se tekee työnteosta vähän hankalaa!

Ai miten niin "hankalaa"? Hyvinhän tää sujuu.

En suinkaan häiritse. Mä meditoin.

Ja levitoin. Kato, pysyy ilmassa.

 Hummummm... hurrummmm...