Musti ja villapaita

Tuolin käsinojalle jäänyt villaneule on kuin magneetti.

Musti leipoo sitä ja yrittää tunkea päätänsä neuleeseen. Aah! Aargh! Raivoisan ihanaa!

"Se oli vain laaduntarkkailua!"
Mikä ihmeen kissoja huumaava aine villassa on?

Minimusti

Nyt seuraa ennen julkaisematonta materiaalia. Pidelkää hatuistanne. Aloin pitää tätä blogia syksyllä 2007, jolloin Musti oli jo puolitoistavuotias. Musti oli muuttanut minun luo elokuun lopussa 2006.
Tämä on ensimmäinen ikinä ottamani kuva Mustista, kun se oli vielä kotipihalla Kuusaalla. Siinä on valkotassuinen äiti ja sisarukset. Mustilla on terve eloonjäämisvietti, sillä se makaa raksujen päällä ja syö niitä. Sisko odottaa vuoroaan tassut nätisti vierekkäin.
Olin paikalla haastattelemassa tämän aivan ihanan maalaispuutarhan omistajia. Heillä oli sitten tällaisia lutusia juuri sopivasti noin 12-viikkoisia pirpanoita ja minulla ihan hirveä kissakuume. Tätä kuvaa ottaessani en vielä tiennyt, että Musti tulisi minulle. Ajattelin, että tulkoon se, joka hengailee lähellä ja suostuu lähtemään.

Musti muutti ensin Helsinkiin. Yritin keksiä leluja ja virittelin kulkusia naruun.

Pedon elkeitä. Musti noin 13 viikkoa ♥.

Mustin eka hiiri! Noin 16-viikkoisena helsinkiläisellä rivitalopihalla. Kyllä mamma oli ylpeä. Paras kamu Vanni saa tulla tutkimaan Mustin saalista.

Saaressa Musti omi sohvan heti itselleen. Musta kissa punaisella plyysisohvalla näyttääkin aika kuninkaalliselta. Niinpä Mustista tuli Mustus, Rooman keisari (Rooman pienin keisari kautta aikojen).

Tapahtui näinä päivinä

Siinä missä marraskuu on synkkä, etenkin Viljon kuoleman jälkeen, josta marraskuu aina muistuttaa, kuuluu tammikuuhun paljonkin iloa. Päivät alkavat pidentyä. Aletaan kulkea kohti kevättä.
Ja tammikuussa 2009 meille muutti Ransu! Nämä ovat ihan ekoja Ransusta ottamiani kuvia joulukuussa 2008, kun Ransu oli alle kahden kuukauden ikäinen minipieni raitahousu. Silloin Ransu vielä leikki kahden siskonsa kanssa ja pyöri äidin ja isän ja isoisän ja muidenkin sukulaisten helmoissa.

En tiedä, jaksaako näitä katsoa kukaan muu kuin minä, mutta nää vaan on niin ihania. Sori, en pysty olemaan laittamatta näitä miniransu-kuvia tänne joka vuosi...

Ransu kotiutui äkkiä. Tammikuussa 2009 Mustin kanssa päikkäreillä.

1-vuotispekonit lokakuussa 2009. Ransu on jo (aika) iso poika!

Yritin tässä päivänä eräänä käydä Ransun kotikissalan Cougar'sin kotisivuilla katsomassa kuvia Ransun isoisästä, josko heissä on yhdennäköisyyttä nyt kun Ransu on vähitellen aikuistumassa. Ransun mielestä niitä muita on ilmeisesti turha edes katsella, Hän Itse taitaa omasta mielestään olla sukunsa katselukelpoisin edustaja.

Filosofiapläjäys vuoden aluksi

Uusi vuosi on mukava aloittaa kahden hyvän pohdintakirjan parissa: Henry David Thoreaun amerikkalaisklassikko Walden on vastikään suomennettu uudestaan ja Joutilaita iloja -kirjaan tartuin, kun ystäväni vinkkasi Tom Hodgkinsonin elämänohjeista (häneltä on aiemmin ilmestynyt Joutilaisuuden ylistys). Nämä kirjat kuuluvat minusta yhteen, vaikka niitä erottaa 150 vuotta ja valtameri.

Thoreau muutti metsämökkiin asumaan aikana, jolloin Amerikka teollistui kovaa vauhtia ja ihminen kasvoi yhä enemmän erilleen luonnosta. On myös muistettava, että Amerikan mantereelle muuttaneet eurooppalaiset siirtolaiset kokivat alun perinkin uuden kotimaansa luonnon usein hyvinkin pelottavaksi uudenlaisine villieläimineen ja dramaattisine maisemineen. Niinpä Thoreaun veto oli radikaali.
Olen joskus lukenut pätkiä teoksesta liittyen maisema-arkkitehtuurin historian opintoihini. Nyt on aika lukea koko teos. Mitä Thoreaun mielessä liikkui sinä aikana, kun hän muutti korpeen, rakensi mökkinsä ja ratkoi arkipäivän pulmia? Hidas elämä, downshiftaus, elämänlaatu, vapaus. Kuulostaako tutulta?

Britti Hodgkinson puhuu kulutusyhteiskunnasta ja nk. oravanpyörästä irtautumisesta. Samasta asiasta kuin Thoreau, nykyihmisen silmin. Joutilaita iloja on kokoelma ajatuksia siitä, millä tavoin elämästä voi nauttia ilmaiseksi: heittää leipäkiviä rannassa, istua ja miettiä, lojua ja miettiä, retkottaa.

Olen miettinyt, miksi stressaannun kaupungeissa. Miksi työpaikat, joissa vaaditaan ikuisesti lisääntyvää tehokkuutta ja talouskasvua, aiheuttavat pakokauhua. Miksi matkoilla mielummin istun autiolla rannalla tai paikallisessa pubissa tarkkailemassa ihmisiä kuin juoksen katsomassa nähtävyyksiä.

Kummassakin näistä kirjoista puhutaan vapaudesta, itsehallinnasta ja riippumattomuudesta. Jos toteaa selviytyvänsä sillä tasolla, mikä on jo, on vapaa. Jatkuvaan talouskasvuun sitoutuminen on pallo nilkassa, lisäksi se aiheuttaa olon, että se, mitä on, ei riitä. Tyytymättömyyttä siis. Kuka haluaa kahlita itsensä tyytymättömyyteen siitä, että tavoitetta ei vielä ole saavutettu, että tämä ei vielä kelpaa?
Sen lisäksi minulla on tunne, että ikuista talouskasvua ei voi olla olemassakaan. Jatkuva kuluttamisen lisääminen johtaa maapallon tuhoon − mutta siitä en edes ala paasata tämän enempää nyt.
Elämän arvo ei voi olla siinä, että näkee ja kokee mahdollisimman paljon vaan siinä, että elää itseään kuunnellen ja nauttii siitä lyhyestä matkastaan jonka täällä tekee; pieniä, päivittäisiä ilonaiheita.

Miksi sitten luonnossa kivellä istuskelu tuntuu monin verroin virkistävämmältä kuin ihmismassojen joukossa Niagaran putouksien katselu? Toinen on tarjottu, toinen itse keksitty. Toista odotetaan ihailtavan, toinen tulee spontaanisti.
Joku joskus ihmetteli, miksi vetäydyn. Enkö haluaisi olla ihailtu ja suosittu? Herran pieksut, en. Miten se lisäisi elämänlaatua? Päin vastoin, se toisi mukanaan odotuksia, suorituspaineita ja velvoitteita. Sopiva keitos antamista, velvoitteita ja ihan vain tyytyväisenä olemista, siinäpä resepti uudelle ja tulevillekin vuosille.

Henry David Thoreau, Walden, Kirjapaja 2010 (Walden, or Life in the Woods, 1852)
Tom Hodgkinson ja Dan Kieran, Joutilaita iloja, Basam books 2010 (The Book of Idle Pleasures, 2008)
Alempi kuva: Roger Seijo

Laatikkoleikki

Veljen kanssa paini on kivaa, mutta niin ovat pahvilaatikotkin. Roskapaperilaatikoksi esiin ottamani litteä laatikko koki heti tupatarkastuksen.

Kun mukaan heitettiin vielä lelutähti, alkoi tarkastaja viihtyä laatikossa hieman liiankin hyvin.

Yksisilmäinen tähdentappaja!

Onneksi on veli

Velipoika on aina paras mäiskintäkaveri. Miten tämä jaksaakin olla niin kivaa kerta toisensa jälkeen?

Brotherly love

Ransu täppää nukkuvan Mustin häntää.

Pientä taputtelua.

Tauko.

Täp, täp.

Mäts! Mäts!

Ja niin edelleen.

Nukketalo hakee paikkaansa

Yllättävän suureksi osoittautunut nukketalo on ollut hankala sijoitettava. Ensin se asui keikkuvalla pöydällä nurkassa, jossa oli aiemmin käytöstä poistetut ovi ja peili. Se oli hämärä nurkka ja pöytäkin oli jatkuvasti vinossa. Siispä siirsin nukketalon huoneen toiselle seinustalle vanhojen matkalaukkujen päälle.
Huom: Portaanpielen puksipuut ovat löytäneet paikkansa, ovi on saanut kirjeluukun sekä talon seinä kadunnimikyltin.

Uusi sijainti osoittautui heti huonoksi. Liian matalalla!
Ransu: Mitä, minäkö väärässä paikassa?

Niinpä näiden kuvien ottamisen jälkeen huonekalut siirtyivät ja nukkekoti löysi paikan korkeam-malta, sellaisen pöydän päältä, joka ei keiku eikä ole vinossa.
Eteinen (keskellä) on saanut hunaja-kennomalli-sen terrakotta-laattalattian. Sen seinät on maalattu vihreällä.
Seuraavaksi on oikeanpuoleisen ruokasalin lattian ja seinien vuoro ja kaikkien kolmen huoneen katon viimeistely, sitten voinkin kiinnittää ensimmäisen kerroksen väliseinät ja -katon paikoilleen! Väliseinät ovatkin jo kiinni välikatossa.
Lattialistat − niitäkin valmistetaan nukkekotimittakaavassa, uskokoon ken haluaa − kiinnitän sitten vasta, kun seinät ovat paikoillaan.