Mustin muistolle

 Musti, pikku pantteri, oma Mick Jaggerini, Mufti Mustafa, Mustizio on kuollut. Keisari Mustuksen aikakausi on päättynyt.

Musti alkoi voida huonosti tiistaina illansuussa. Reippaasti hän oli vielä sinä päivänä ulkoillut, mutta ei syönyt enää lähes mitään. Syöminen oli jo pidempään ollut huonoa ja koko ajan vain huonompaa. Musti nuoli lusikastani kreikkalaista jogurttia aamupalalla, sen lisäksi se litki vähän nestemäistä kissanruokaa.

Mustilla oli munuaisten vajaatoiminta. Kun katson syksyisiä kuvia, on niissä Musti reipas, vaikka todella hoikka jo silloin. Tämä kuva on kesältä. Ero siihen laihaan vanhukseen, joka tiistaina menehtyi, on suuri, vaikka oli Musti jo kesällä lähes pari kiloa kevyempi kuin lihaksikkaimpina vuosinaan.

Onneksi saarellamme asustaa osa-aikaisesti eläinlääkäri Kristiina, joka oli tuolloin paikalla. Hän on aina valmis auttamaan. Kristiina tuli pian rauhoitus- ja eutanasiapiikkien sekä muiden tarvikkeiden kanssa. Musti sai kuolla rauhassa omassa makuuhuoneessaan mamman sylissä.

Tästä meidän yhteinen taipaleemme alkoi. Kävin vuoden 2006 elo–syyskuun vaihteessa puutarhajuttukeikalla Kuusankosken kupeessa Inginmaalla. Olin kissaa vailla, olin toivonut kissaa jo pitkään, ja talossa oli luovutusikäisiä pentuja. Yksi niistä oli pieni minipantteri ja se hengaili seurassani eniten. Sillä oli myös hyvä selviytymisvaisto jo pienenä: kuvassa se makaa nappuloiden päällä syöden niitä samalla.

Syksyllä 2006 Musti muutti saaristoon ja asui siellä kahdessa talossa. Se sai miesystäväni luona kämppäkavereikseen kaksi vanhempaa kissaa ja selvisi, että Musti oli kohtelias ja antoi aina vanhempien syödä ensin sekä väisti niitä tarvittaessa. Siellä asui myös Vanni-koira, josta tuli Mustin paras kaveri.

Sitten kuvioihin tuli Viljo, joka muutti meille ensin hoitoon, sitten se jäi valloittaen kaikkien sydämet suurella persoonallaan. Viljon kanssa Musti oli paita ja peppu, ne olivat lähes saman ikäisetkin. Pian adoptoin Viljon kokonaan. 

Vanni, Musti ja Viljo päikkäreillä.

Valitettavasti Viljo menehtyi traagisesti vain kaksivuotiaana. Koska Musti kaipasi kaveria ja näytti etsivän Viljoa kaikkialta, hankin meille Ransun. Tämä kuva on talvelta 2009, kun Ransu oli muutaman kuukauden ikäinen ja Musti reilut kaksi ja puoli vuotta.

Ransussa on paljon samaa kuin Viljossa, mutta Ransusta ei tullut Mustille ihan niin saumaton kaveri. Musti oli kuitenkin joviaali isoveli ja pesi pikkuisen – ja lopulta sumopainijan kokoisen – riiviön naamaa aina, kun se tuli sitä kerjäämään, ihan viimeisinä päivinäänkin. Pojat myös nukkuivat usein yhdessä, tosin eivät ihan viimeisinä aikoina, kun Musti alkoi olla kovin hintelä.

Mustin elämä sujui varmasti antoisasti, mutta jos häneltä olisi kysytty, ei kotisaarelta olisi poistuttu ollenkaan. Automatkoista se ei pitänyt yhtään. Siksi olen erityisen huojentunut ja kiitollinen siitä, ettei Mustia tarvinnut huonokuntoisena viedä mihinkään. Luojalle kiitos Kristiina-eläinlääkäristä.

Olin etukäteen arvellut, että lemmikin eutanasia olisi vaikea päätös. Ei se ollut, nyt ainakaan. Se oli itsestään selvää. Huonokuntoinen, kärsivä ja vanha lemmikki täytyi päästää lähtemään nopeasti ja kivuttomasti ja niin tapahtui. 

Nyt Musti tassuttelee kavereidensa Viljon ja Vannin kanssa jossakin, ehkäpä. Maan sulettua se pääsee haudan lepoon Viljon viereen, käärittynä mamman villapaitaan, kuten Viljokin aikanaan. Näin ne ovat ikään kuin sylissäni haudassakin.

Elämäntoveria, jonka kanssa sain elää yli 19 vuotta, on kova ikävä. Tulen kaipaamaan Mustia loppuelämäni, kuten Viljoakin. Viime kuukausien huoli ja Mustin hidas hiipuminen oli raskasta aikaa, sitä en jää kaipaamaan – olen kovin helpottunut ja onnellinen Mustin puolesta, että lähtö meni juuri näin, Mustin kotona.