Lehmät metsässä

 Lukijan toivejuttu

Tämä pieni kertomus tapahtui heinäkuussa, kun ystäväni Matti oli kylässä. Hän kysyi, mikä on lempipaikkani saarella ja keksin yhden ihanan paikan. Lähdimme tarpomaan kohti etelää pitkin laitumen reunaa. Lehmien kesäinen laidunalue on valtava. 

Saavuimme eteläniitylle. Sieltä sukelsimme sähköpaimenen ali metsälaitumelle. Lehmät ovat uteliaita ja lähtivät seuraamaan meitä. Ensin hitaammin, sitten nopeammin, jopa hölkäten.

Vaikka ne ovat sympaattisia, ovat lehmät aika isoja ja kun perään lähtee juoksemaan lauma, jossa on mukana sonnikin, menee minulta pupu äkkiä pöksyyn. Ystäväni – hänen lapsuudenkodissaan oli lehmiä – vitsaili Seitsemän veljeksen kohtauksesta, jossa veljekset menevät isolle kivelle pakoon sonnilaumaa.

Niinhän siinä kävi, että pian pinkaisin korkealle kallionnyppylälle. Lehmät, vasikat ja sonni jäivät alas ihmeissään. Ei se hirveästi auttanut, kun ystävä kertoi, miten sympaattisia ja ystävällisiä lehmät ovat ja kun niillä on niin söpöt korvatkin.

Pattitilanne. Lehmät jäivät odottamaan, että laskeudumme. Minä odotin, että ne menevät loitommas. 

Lopulta hipsimme hiljaa kallion toista puolta alas ja pakenimme vähin äänin. Puhe saa selvästi lehmälauman seuraamaan. Herkkujahan ne tietysti toivovat.

Lempipaikkani, tai yksi niistä, on entisen pikkuisen torpan kivijalka kalliolla, niityn äärellä ja lähellä merenlahtea. Täällä on aina rauhallista, eikä lehmien lisäksi täällä liiku juuri kukaan. Pyysin Mattia esittämään kuvassa paikan isäntää. Muovipussissa on muutama löytämämme kantarelli.

Rantalepikon läpi pääsee lahdelle.

Lehmät ovat syöneet lahden rannasta korkean kaislikon pois ja nykyään tämä on kaunis ja avoin matalarantainen poukama.

Seuraava lahti on isompi ja siellä on asutusta. 

Sitten palasimme kylään. Lenkki ei ollut kovin pitkä, korkeintaan pari tuntia, ja etenimme hyvin hitaasti, pysähdellen.

Kylätien varressa on lampi tulipalojen varalta, jotta pystymme tarpeen tullen hoitamaan alkusammutusta itse ennen kuin palokunta pääsee paikalle. Meillä on täällä oma palokalusto letkuineen. 

Lammessa on ihana vihreä kuorrute pikkulimaskaa. Lapsena ajattelin, että se on keijukaisten kasvi, kun se on niin pienilehtinen ja heleä.

Kyläniittymme on samaa laidunaluetta metsän ja rannan kanssa. Lehmälauma on usein kylässä näkösällä. Onhan se hassua katsoa noita rauhallisesti liikkuvia eläimiä ja miettiä, miten niitä voi pelätä. 

Pikkulimaska Lemna minor

Muutama kaunis ja yksi hullu

 Puutarhan asukkeja

Niittykarhunputki 'Vicar's Mead' lienee tämän hetken kaunein, sillä sydämeni lyö muutaman ylimääräisen lyönnin aina, kun tämän ohi kävelen. Kasvi on ylittänyt täydellisyyden ja odotukseni. Se on luonnossa vielä ihanampi kuin kuvissa.

Tämä syysleimu (luultavasti 'Natural Feelings') kuuluu kauneimpien näkemieni syysleimujen joukkoon. Sen sävy on aivan hurmaava. Taustalla näkyy toista syysleimua, sellaista tavanomaisemman väristä.

Yksi Rohanin syksyisistä tähdistä on meksikonhanhikki; aivan ihanan värinen pehmeänpunainen kaunotar. Helminukkajäkkärä sointuu siihen hyvin. Molemmat ovat laonneet, kun on ollut myrskyjä ja mylväyksiä.

Tätä parivaljakkoa ei ole tullut esiteltyä, vaikka olen ihaillut sitä jo kuukauden. Kellukka 'Mrs J. Bradshaw' on ollut kukassa koko kesän, sitten sen seuraan liittyivät 'José Aubergine' -mukulamaksaruohon kukat. 

En ole varma, onko tämä kovin toimiva väriyhdistelmä, mutta enpä mene kumpaakaan siirtämäänkään, kun näyttävät viihtyvän. Puska taustalla on heisi 'Dawn' (Viburnum × bodnantense), sen punaiset versot ja lehtiruodit tuovat asetelmaan oman sävymausteensa.

Yksi hullukin löytyy. Kuva paljastaa myös realistisen kuvaustapani: nokkosentaimet, vesiheinät ja kuunliljan lehdessä oleva kuollut öttiäinen ovat rehellisesti mukana. Kuvan keskellä on kylähullukaalin taimi, tai olen melko varma, että se on se. Raivasin tämän paikan alkukesällä ja istutin uusia kasveja. Nyt maasta on noussut ihme, joka kukkii luultavasti ensi kesänä.

Vaikka hullukaali on tavattoman myrkyllinen, olen siitä tavattoman iloinen. Kerran aiemminkin sellainen täällä kasvoi ja kukki, kun olin kaivanut yhden toisen alueen, mutta sittemmin ei niitä ole noussut ja olen ollut siitä harmissani. Hullukaali on nimittäin varsin kiehtova. Sen siemenet odottelevat maan povessa satoja vuosia, että joku kaivaa maata ja joku siemenistä nousee pintaan mielellään niin, että kova kuori vähän vaurioituu samalla. Silloin siemen itää ja seuraavana vuonna kasvi kukkii; kukat ovat oikein kauniit, haaleankeltaiset ruskeilla pilkuilla.

Vanhoilla asuinpaikoilla näitä hullukaaleja löytyy. Kahdeksankymppinen puutarhaystäväni sanoi, että nythän et tarvitse uutuushuumeita, kun sinulla on tuo.

Helminukkajäkkärä Anaphalis margaritacea

Kellukka Geum

Kylähullukaali Hyoscyamus niger

Meksikonhanhikki Potentilla thurberi

Niittykarhunputki Angelica sylvestris

Syysleimu Phlox paniculata

Hempeyksiä

 Muotopuutarhassa on jo tutut syysleimut, lisäksi sieltä löytyi yllätys. 

'Åkerö' -omenapuun alla on syysleimu Flame Blue ('Bareightysix') ja seuraavassa penkissä kukkii kirjavalehtinen 'Crème de Menthe'. Omenapuun runkojen välistä pilkottaa 'Pink Grootendorst' -neilikkaruusun kukkia.

Flame Blue on sitten ihana. Yritän hankkia lisääkin sinisävyisiä syysleimuja. Viikonloppuna löytyi 'Franz Schubert'. Se on vähän tummempi kuin tämä.

Kerälatvoihin kuuluva Succisella inflexa 'Frosted Pearls' yllätti jälleen. Viime vuonna se kukki ensimmäistä kertaa. Nyt osasin kukkia jo odottaa, mutta silti ne löytyivät ihanana yllätyksenä. Tämä hentoinen kasvi pikkuruisine kukintoineen on noussut tänä kesänä ennätyskorkeaksi, kuten moni muukin.

Taustalla on mirrinmintun sinisiä kukkia.

Rohtosuopayrtin kerrotaan leviävän. Minä olen joka vuosi yhtä iloinen, että se sinnittelee hengissä. Tässä tämänvuotinen kukkavarsi.

Punahatustakin olen iloinen, vaikka tämä Lidlistä juurakkona keväällä hankittu Mellow Yellows -sarjan hattu ei olekaan yhtään keltainen. Ei siis tullut pussin etiketin kasvia tälläkään kertaa, mutta hailea pinkki on ihan ok etenkin, kun myyrät söivät talven aikana joka ikisen rohtopunahattuni.

Tämä taimi päätyy preerialle korvaamaan menetyksiä, preerian kasvi kun on.

Alppipenkkiin kesän aikana hankittu mätäslaukkaneilikka 'Sugar Baby' sai elokuussa seurakseen 'Mount Snowdon' -tunturikohokin. Ehkä siitä ilahtuneena laukkaneilikka tuotti uuden tuoreen kukinnon kuivuneiden viereen. 

Myös tunturikohokki alkoi suureksi yllätyksekseni kukkia ja siinä on nuppuja siellä täällä. 

Minulla on hämärä mielikuva, että olisin ennenkin hankkinut tämän kasvin, mutta se kuoli. Alppipenkissäni on melko erilaiset olosuhteet kuin tuntureilla, vaikka kalkkipitoista maata täälläkin riittää. Mutta kesäinen paahde ja kuivuus tässä navetan eteläseinustan penkissä on vaikeaa. Talvinen lumettomuus ja tuuli varmaan myös. Yritän jotenkin saada tämän järkevästi suojattua talveksi, sillä tämä on unelmien kasvi alppipenkkiini. 

Eikö ole mahdottoman hassu ja ihana vihreä keko!

Mirrinminttu Nepeta

Mätäslaukkaneilikka Armeria caespitosa

Neilikkaruusu Rosa Grootendorst-Ryhmä

Punahattu Echinacea

Rohtosuopayrtti Saponaria officinalis

Syysleimu Phlox paniculata

Tunturikohokki Silene acaulis

Langennut Emily

 Ehkä minustakin tulee leikkokukkaihminen?

Ruskopenkin päätähdet ovat tiikerililjat ja ruskosormustinkukat. Taustalla näkyy vaaleita ruusunkukkia.

Menin ottamaan niistä lähikuvat. Tämä on Emily Brontë eli 'Ausearnshaw'. On mahtavaa, että Austin-ruusut tuntuvat vuorottelevan kukintaansa. Tällä hetkellä kaikilla muilla on levähdystauko ennen uusia kukkia, mutta Emily on kasvattanut pari pitkänhuiskeaa vartta, joissa on runsaat kukinnot.

Toinen kukkavarsi oli nuppuisempi.

Sitten meille tuli viikonlopun myräkkä ja sähkötkin olivat poikki 15 tuntia. 

Ruskopenkissä elävä kiinanpunapuu, edessä, on kasvanut jo kaksimetriseksi. Sen takana on jaloauringonkukka (Helianthus 'Lemon Queen'), josta on kasvanut yhtä korkea.

Emily Bronte kukkii edelleen. Paitsi että... missäs se toinen kukkiva verso on, se nuppuinen?

Sehän löytyi maasta lojumasta, vähän niin kuin kultapallotkin, paitsi niin, että ruusun kukkaverso oli tyvestä murtunut.

Onneksi muistin toisenkin verson, sillä se oli niin litteänä maassa ruskopenkin keskiosissa, ettei sitä olisi helpolla huomannut. Nyt saan ihastella Emily Brontën kauniita kukkia keittiön pöydällä.

Vaikka en yhtään harrasta leikkokukkia, niin on tässä puolensa. Kukkaa tulee tarkasteltua useammin, kun se on paikassa, jossa ollaan tai käydään paljon. Tässä kukkatertussa näkyy ihanasti Emily Brontën erikoisuus. Vaaleanpunainen nuppu avautuu persikkaiseksi kukaksi, joka vähitellen haalistuu lähes valkeaksi. Tertussa on neljän eri kukintavaiheen kukka, jokainen eri värinen.

Ja tuoksu! Puutarhassa sitä ei huomaakaan, mutta koko keittiö tuoksuu – tai peräti lemuaa. Emilyn tuoksu on lähes yliampuvan makean kukkaisa. On siinä ruusun tuoksuakin, tietysti, mutta se on liiankin imelä.

Ehkä jokaisesta ruususta pitäisikin joskus ottaa oksa sisälle maljakkoon, jotta tuoksuja pääsisi tarkastelemaan? Ehkä täällä vain tuulee liikaa ja tuoksut häviävät sen mukana. Puutarhassa ruusun tuoksun täytyy olla todella voimakas, jotta sen tuntisi oikein kunnolla muulloinkin kuin työntämällä nenän kiinni kukkaan. 

Kiinanpunapuu Metasequoia glyptostroboides

Kultapallo Rudbeckia laciniata, kerrannaiset lajikkeet

Ruskosormustinkukka Digitalis ferruginea

Tiikerililja Lilium lancifolium

Kuvaa kimalainen

 ja vähän muitakin hyönteisiä, eli osallistun Hiidenkiven puutarha -blogin haasteeseen. Taitaa olla toinen tai kolmas kerta tänä kesänä, kun osallistun haasteeseen. Jossain vaiheessa ajattelin, että teen kokoomajutun pidemmältä ajanjaksolta, mutta ajanpuutteen takia en tälläkään kertaa sitä tee. Sitä paitsi kimalaisia, lempihyönteisiäni, tulee kuvattua niin usein, että siitä jutusta tulisi kilometrin pituinen.

Niinpä tässäkin on kuvia ihan vain viime päiviltä. Yksi parhaista perhos- ja pörriäiskasveista on laidunkarstaohdake. Kaksivuotinen hujoppi, joka siementää runsaasti, mutta kun se kukkii, on jokaisesta varresta iloinen. Sadat kukat yhdessä kukinnossa takaavat mettä ja siitepölyä monelle.

Nyt en ole oikein varma, tai yhtään varma, kimalaisen lajista. Se voi olla loiskimalainenkin. Mutta heitän kuitenkin, että tämä on ehkä maakimalainen.

Laidunkarstaohdake on myös yksi puutarhani parhaista perhoskasveista. Se on paljon sanottu, sillä täällä on perhoskasveja todella paljon. Kuvassa pari amiraalia ja neitoperhonen.

Kaukasiankirahvinkukka on myös perhosten ja pörriäisten suosiossa. Varret sojottavat tuulten ansiosta kaikkiin eri suuntiin. Kuvassa on lukemattomia pörriäisiä ja perhosia, mutta selkeänä näkyy vain ohdakeperhonen.

Ohdakeperhonen on hyvin kaunis! 

Kaukasiankirahvinkukat ovat lähteneet maailmanvalloitukseen muotopuutarhasta tänne niittyalueen ja sepelikasan puolelle, jossa myös karstaohdaketta kasvaa. Riippumatossa on oivallinen paikka tarkkailla pörriäisiä ja perhosia.

Muotopuutarha on otollinen perhospaikka, sillä se on aurinkoinen, talon eteläpuolella. Ikkunastakin voin ihastella perhosten lepatusta. Harmaaminttu on aina suosittu.

Paahdepenkistä on tullut villinpuoleinen; haluaisin taas jonakin vuonna sitä vähän perata. Mutta ainakin siinä on nyt runsaasti pörriäiskasveja: sikuria, karstaohdaketta ja pallo- ohdaketta. Pallo-ohdake on tullut aikoinaan puutarhatuttavalta enkä tiedä sen tarkempaa lajia. Kukat houkuttelevat sekä kimalaisia että perhosia, kuvassa näkyy vain jälkimmäisiä.

Ylärinteen nokkospöheikön tuntumassa on pelto-ohdaketta. Sekin on loistava perhos- ja pörriäiskasvi, vaikka on nk. rikkaruoho. Tai ehkä sen vuoksi. Tuossa näkyy lennossa nokkosperhonenkin, uusia runsaita sukupolvia on syntynyt, ehkä kiitos nokkospöheikön. Nokkonen on myös kuvan neitoperhosen toukkien ravintokasvi.

Rinteen alaosan ojan partaalla kukkii rantatädyke, siinäkin pörisee ja lepattaa jatkuvasti. On ihan selvää, että tällaiset kasvit, joiden kukinnoissa on runsaasti pikkuisia kukkia, ovat suosituimpia. Siinäkin on hyvä syy pitää niistä sen lisäksi, että ne ovat järjestään luonnonkukkamaisen kauniita. No rantatädyke onkin luonnonkukka, varsin yleinen täälläpäin.

Mutta nyt tuli hirveästi perhoskuvia, kun kimalaiset ovat sydäntäni lähempänä ja tämän blogijutun varsinaiset tähdet.

Yksi elokuun iloja on keltakaunokin tuleminen kukkaan. Se on varma kimalaismagneetti ja muutenkin valtavan hauska ja kaunis kukka. Kylvin taimet aikoinaan siemenistä, joka oli helppoa kuin heinänteko. Sittemmin on siementaimiakin syntynyt, mutta ei mitenkään holtittomasti. Siemeniä käyvät syömässä lukuisat pikkulinnut syksyllä ja talvella.

Kuvan kimalaisen tunnistaminen on liian vaikeaa, kun siitä näkyy vain peppu. Toisessa ottamassani kuvassa näkyy kylkeäkin, mutta niin takaviistosta, että en osaa sanoa. Selän etuosassa ja keskellä on kaksi keltaista vyötä.

Eilen sateisessa säässä kuvasin ruskopenkin ruskosormustinkukkia ja tiikerililjoja. Ruskosormustinkukassa käy jatkuvasti kimalaisia, satoi tai paistoi, aivan kuten rohtosormustinkukassakin.

Kimalainen saattaa olla tarhakimalainen.

Jaahas! Missäs puuhissa sitä ollaan? Taitaa olla puremassa reikää kukan tyveen, sillä pitkäkieliselläkään kimalaisella ei ehkä ole mahdollisuuksia yltää imemään mettä kuusamankukasta. Kuusama on koreaköynnöskuusama 'Gold Flame', kimalainen taas tällainen samanlainen, jolla on kaksi keltaoranssia raitaa etu- ja keskiruumiissa sekä valkoraidallinen peppu. Kenties taas tarhakimalainen. Sillä on kyllä pitkä kieli, mutta ehkei sentään noin pitkä kuin kuusamankukka.

Täältä tontin reunalta löytyi myös hieno hämähäkinseitti asukkaineen. Olisiko aitoristihämähäkki, selässä näkyy selvästi valkea risti.

Laitetaan loppuun vielä syysvuokko, joka aloitti kukinnan tänä vuonna ennätysaikaisin. Taisin huomata nuput jo heinäkuun puolivälissä.

En ole tarkemmin tarkkaillut, keitä tämän kukissa käy, mutta kukkakärpäset siinä ainakin näyttävät viihtyvän. Ja nehän ovat valtavan tärkeitä pikku otuksia: syövät kirvoja (siis kukkakärpäsen toukat niitä syövät), pölyttävät ahkerasti ja ties mitä vielä. Ihania, upeita hyönteisiä nämäkin.

Kiitos Hiidenkiven Minnalle kivasta haasteesta, joka saa huomioimaan omaa puutarhaa laajemmassa kontekstissa ympäristön näkökulmasta. Osallistu sinäkin! Lajeja ei tarvitse tunnistaa. Haasteen aloitusjuttu löytyy täältä: KLIK.

Aitoristihämähäkki Araneus diadematus

Amiraali Vanessa atalanta

Harmaaminttu Mentha longifolia

Kaukasiankirahvinkukka Cephalaria gigantea

Keltakaunokki Centaurea macrocephala

Koreaköynnöskuusama Lonicera × heckrottii

Laidunkarstaohdake Dipsacus fullonum

Maakimalainen Bombus subterraneus

Neitoperhonen Inahcis io

Nokkosperhonen Aglais urticae

Ohdakeperhonen Vanessa cardui

Rantatädyke Veronica longifolia

Ruskosormustinkukka Digitalis ferruginea

Syysvuokko Anemone hupehensis

Tarhakimalainen Bombus hortorum

Tiikerililja Lilium lancifolium

Pähkinäpensaan kesä

 Pähkinöitä riittää tällä saarella, jossa on pähkinälehtoja vaikka muille jakaa, mutta nyt puhun isopähkinäpensaasta.

Otin tässä yhtenä päivänä kuvan isopähkinäpensaastani. Se on lajiketta 'Purpurea' eli punertavalehtinen. Näin loppukesällä ei punerrusta enää kovin vahvasti näy. 

Pähkinäni kasvaa vaahteran varjossa, vaikea paikka, kun vaahtera vie mehut maasta, mutta yllättävän hyvin on pähkinäpensas siinä viihtynyt pari vuotta ainakin. Se ei kyllä ole juurikaan kasvanut, mutta huomasin talvella, että sitä syödään. Täytyy muistaa laittaa sille talveksi verkko ympärille, jotta kasvun puute ei ole ainakaan siitä kiinni.

Maanpeittokasvina tässä vaikeassa paikassa on valkokirjavalehtinen keltapeippi 'Florentinum'. Taustalla kukkii ripsialpi. Sain alun aikoinaan puutarhatutulta ja kasvi on osoittautunut mainioksi ultravaikean paikan selviytyjäksi heti vaahteran alla.

Hellejakson aikana vaahteran toisella puolella kasvavalle lännenpagodikanukalle kävi kalpaten. Se ei ole koskaan viihtynyt eikä kasvanut, tosin olin ajatellut sen johtuvan eniten siitä, että peurat nakersivat sitä. Olin ajatellut pensaasta pari–kolmemetristä kaunista puskaa tilanjakajaksi silloin vuonna 2011, kun sen ostin ja istutin. 

Jos se ei ole koskaan ryhtynyt kunnolla kasvamaan, ei se myöskään aiemmin ollut kuivunut näin perusteellisesti kuin tänä vuonna. Se kyllä kuuluu kasveihin, jotka lurpottavat lehtiään hyvin hanakasti, mutta nyt siitä kuivui koko latva. Alempana voi vielä nähdä vihreitä lehtiä. En oikein tiedä, pitäisikö siirtää selvästi kituva kasvi viimeinkin jollekin paremmalle paikalle. Toivoisin näkeväni sen kauniin kasvutavan, vaakasuoraan levittäytyvät oksat, edes joskus!

Mutta takaisin isopähkinään. Tässä näkyy sen alkukesän väri, tai kuva on juhannuksen jälkeen, kun sen vierellä kasvava kellervänvalkoinen varjolilja kukki. Oikein kiva kontrasti.

Aiemmin kesällä isopähkinällä on seuranaan särkynytsydän, sekin on minusta kaunis kumppani tummalehtiselle puskalle. Näin huonossa varjopaikassa ja kuivassa maassa särkynytsydän on luonnonkukkamaisen harvakukkainen, mutta minusta kauneimmillaan juuri tällaisena.

Tuolloin lehtoakileijat kukkivat ja ne pärjäävät jopa heti vaahteran juurella. Kaverina on ripsialpi.

Tämä metsäpuutarhamainen pitkä penkki viettää ojamaiseen notkelmaan. Siinä kasvaa tarhakielo. Tummakurjenpolvet ovat sille kaunis kumppani, mutta ne olivat levinneet niin valtoimenaan, että revin niitä kukinnan jälkeen sankoin joukoin pois. 

Tämä pari on kyllä mahtava kimalaismagneetti. Mutta tuskin onnistuin tuhoamaan kurjenpolvea kuitenkaan, kunhan raivasin.

Isopähkinäpensas Corylus maxima, lajiketta 'Purpurea' kutsutaan myös veripähkinäksi, vaikka itse mieluummin pysyn laji- ja lajikenimessä selkeyden vuoksi

Keltapeippi Lamium galeobdolon

Lehtoakileija Aquilegia vulgaris

Lännenpagodikanukka Cornus alternifolia

Ripsialpi Lysimachia ciliata

Särkynytsydän Lamprocapnos spectabilis

Tarhakielo Polygonatum × hybridum

Tummakurjenpolvi Geranium phaeum

Varjolilja Lilium martagon