Rujouden viehätys, kaunotar ja hirviö

Kun vanhan talon ostaa, perii kaikenlaista rojua. Siinäkin on puolensa.

Suuri osa vie tilaa: vanhat vaahtomuovipatjat, muovikanisterit, repaleiset pressut ja lumput. Niitä pitää viedä pikkuhiljaa roskiin, vähän kerrallaan, että roskis ei täyty kerralla. Onneksi osan voi polttaa roviolla pihalla, sellaiset, joissa ei ole muovia tai kumia.

Raudassa on jotain puoleensavetävää, nimenomaan vanhassa, ruostuneessa raudassa. Vanhan lampun (luullakseni) koukeroiset koristeet ovat aarteita.

Aarteet säilytän, vaan mieluiten asettelen ne pihalle kukkien lomaan. Viime kesänä sain liudan mielenkiintoisia perinneperennoja Ojakkalan Raakkilasta, ne päätyivät ihan omaan uuteen penkkiinsä puuliiterin kulmalle. Penkin perustin kerrankin huolella, kaivoin maata, asetin suodatinkankaan pohjalle ja uudet mullat päälle. Siihen kohtaan pihaa tulee vielä sellainen kukkaloisto, että odottakaas.

Penkin kulmaan mahtui vielä pikku pagodikärhö (Clematis chiisanensis), joka oli Lord Nelsonin kevään uutuussiementä. Se kasvaa pari-kolmemetriseksi ja vaati siis jonkin mihin kiivetä.

Taitoin kolme oksaa raivatuista vesoista tuikkasin ne maahan ja sidoin yhteen huipusta. Sitten pujotin rautarenkaan siihen asti, kun se otti kiinni oksiin ja kiinnitin siihen kohtaan rautalangalla.

Joku kävijä on outoa kartiota ihmetellyt, mutta minun silmissäni se on kaunis. Se kai riittää oikeuttamaan rojun pitoa pihalla.

Kesällä, kun pagodikärhön hennot vihertävänvalkeat kukat tukeutuvat ruostuvaan rautaan, huokaisen ihastuksesta.

The beauty of a worn surface

Old junk is always inherited when buying an old house. Some of the rubbish merits to end up in the bin; but not all. There is something appealing in rusty metal, I find it quite irresistible.

Pieces of an old lamp (I think) ended up as a plant support for young clematis seedlings. Clematis chiisanensis has tiny white flowers (beauty), which will end up seeking stability from the rusty ring (the beast).

Perhaps already next summer, we’ll see.

Naisten joulumessuilla

Elsan lempituoli –nettikauppa on ensimmäistä kertaa naisten joulumessuilla Helsingissä. Käsitöitä ja –työläisiä on runsaasti ja tavaroita on varmasti jokaisen makuun. Käsityöläisiltä on kiva ostaa persoonalliset joululahjat, paljon kivempaa kuin tavallisesta kaupasta.

Elsan lempituoli myy omien lampaiden villaa Korppoosta, joka on käsin kerittyä, tietysti. Itse emme lankaa kehrää, vaan se karstataan ja kehrätään pienessä Perniön kehräämössä, joka sijaitsee vallan hurmaavassa vanhassa puutalossa Tammisaarentien varrella Perniössä. Talo on täynnä tunnelmaa, ja toivomme, että jo hieman iäkkäille omistajille löytyy työn jatkaja, kun he päättävät lopettaa. En tosin tiedä, kestääkö huonokuntoinen talo enää vuosikymmeniä!

Omat villat sortteerataan ennen kehräämöön viemistä, vain puhtaat ja hyvin kihartuvat villat kelpuutetaan – huonommat päätyvät talon vetoisten kohtien tilkitsemiseen. Paljon mukavampi materiaali kuin luonnoton mineraalivilla!

Puhdistuksen jälkeen valitsemme, mitä sävyjä haluamme – toisin sanoen kuinka paljon valkoista sekoitetaan ruskeaan ja mustaan villaan, jotta saadaan vaaleampia sävyjä, jos niin halutaan.

Kehräämöltä tulleet langat pestään kevyesti laimealla mäntysuopaliuoksella, jotta lankaan jää lanoliinia eli villarasvaa. Se on kullanarvoista ainetta, joka pitää villan lämpimänä kosteallakin säällä. Lanoliinin ansiosta langat tuoksuvat edelleen lampailta, vaikka ne on pesty.

Osan valkoisesta villasta olen värjännyt kasveilla. Pihalta kaadetuista omenapuista tuli tällä kertaa voimakkaan hernekeitonvihreän väristä lankaa, joka oli messuilla niin suosittu, että se loppui jo kesken. Lisää tulee, kun ehdin värjätä uuden erän. Muita tuotteita ovat omasta villasta tehdyt neuleet, kintaat, myssyt ja kalastajan hanskat.

Tervetuloa naisten joulumessuille Katajanokan Wanhaan satamaan, messut ovat auki vielä huomenna sunnuntaina kymmenestä kuuteen!

Ajatus kesään

Nyt vuoden pimeimpänä aikana rassaa, kun sisällä pitää sytyttää valot keskellä niin sanottua kirkasta päivää. Pihalla ei voi tehdä mitään, vesitynnyrikin tuli vasta kaadettua räystään alta. Eivätkä ne pakkaset vieläkään tulleet. Tulipahan tehtyä.

Kivointa nyt on muistella viime kesää ja miettiä ensi kesän loikoilua puutarhassa. Vaikka siellä ei tulisi loikoiltua lainkaan, voi sitä silti suunnitella etukäteen.

Yksi puutarhani mukana perityistä vanhoista kasveista on Juhannuspioni. Se aloittaa kukkimisen jo toukokuussa, ja tämä kuva on kesäkuun toiselta päivältä, kun muutama ensimmäinen kukka on jo auki. Nuppujen määrästä voi ennakoida tulevien viikkojen kukkaloistoa. Pioni kasvaa vanhan hirsitalon kivijalan juuressa, etelärinteessä ja kivijalan eteläpuolella. Mahdollisimman hyvä paikka, kasvi suorastaan pörisee tyytyväisyydestä siinä.

Juhannuspioni on Rea Peltolan ja Vesa Koivun mukaan muualta maailmasta jo hävinnyt, mutta meidän vanhoissa puutarhoissamme säilynyt kasvi. Minun Ahvensaaren pihaani se on varmasti tullut pohjoisemmalta Hevonkackin saarelta, josta oli kotoisin ompelijatar Elna Jansson, myöhemmin Nedergårdin eli minun tilani emäntä. Siellä Elnan entisen kotitalon pihalla nimittäin kasvaa sama pioni, on tullut tarkistettua kesäisellä veneretkellä.

Rean ja Vesan oiva Pionit –kirja kannattaa muuten laittaa jokaisen puutarhaystävän pukinkonttiin!

Teurastuksen aika

Syksyllä kevään karitsojen päivät ovat luetut. Kesän ajan saarissa laiduntaneet pienokaiset ovat kasvaneet ja vahvistuneet, kokeneet paahdetta, sadetta ja syysmyrskyjäkin. Ne voi pitää saarilaitumilla niin kauan kun heinä vihertää, mutta suurin osa tuodaan lokakuussa pois, ja erotellaan säästettäviin ja teurastettaviin.

Viime syksy ja alkutalvi olivat niin lauhoja, että viimeiset pässipojat tuotiin Korppoon eteläpuolen Konungskärin saarelta pois vasta tammikuussa. Niiden joukossa oli yksi tyttökin, kaunis ruskea uuhi, vaikka saarella ei pitänyt olla kuin poikia. Nyt se Konungskärin uuhi, jolla on hieno, ruskea kihara villa, majailee tyytyväisenä navetassa.

Pässipojat pääsevät lähes kaikki syksyllä hengestään – mitäs niillä tekisi kun eivät ne karitsoi ensi keväänä. Valioyksilöt, sellaiset, jotka ovat kasvaneet kesän aikana voimakkaiksi, saattavat päästä johonkin jatkamaan omaa sukuaan.

Tosi perinteiset teurastajat keräävät veret talteen, keittävät päästä soppaa, tekevät suolista makkaraa ja niin edelleen. Meillä sydän, maksa ja munuaiset kerätään kissojen herkuksi, taljat laitetaan suolaan ja lihat säästetään. Saariston luonnonlaitumilla laiduntaneiden lampaiden liha on hyvin kysyttyä ja sitä ei tarvitse markkinoida lainkaan. Niin paljon menisi kuin pystyisi tuottamaan.

Liharoduthan ovat asia erikseen, niihin kehittyy lihaa luiden ympärille jo lyhyessä ajassa, mutta ne tarvitsevat paljon hyvää ruohoa. Saarten karuilla kedoilla ne eivät pärjäisi.

Tällaista se on, elämään liittyy aina kuolema ja kaikki se, mikä syntyy, myös kuolee. Armollinen, nopea kuolema tutussa ympäristössä ilman kuljetuksia mihinkään tapettavaksi on toki paras mahdollinen tapa mennä, niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja ruuasta on aina kiva tietää, millaisista oloista se tulee, alusta loppuun saakka.

Time to go

It’s slaughter time, spring’s youth have passed precious months on dry island meadows. Finnish sheep breed is tough and can live and grow without succulent grass, but on the other side it doesn’t develop that much meat on the bones.

The meat that there is, is tasty, of a near totally free animal that has not had to travel far to be slaughtered – a quick way to go in familiar surroundings is surely the best way to go, for both men and animals alike.

Unohtunut

Sademittari oli unohtunut kasvimaalle viime viikon pakkasöiden aikana. Kun lämpötila pysyi päivisinkin vain nollan asteen tietämillä, ei vesi sulanut lainkaan. Jossain vaiheessa huomasin, että siellä se mittari edelleen jököttää – liekö jäätynyt halki?

Muovi on vahvaa ja kestää näköjään, vaikka koko mittarin täydeltä vettä jäätyisi. Ei se haljennut.

Sisälle jäätyneeseen vesipötköön oli jäätynyt kiinni kasvin lehti ja muutama hyönteinen, ihan kuin fossiileita.

Näin syksyllä on helppo unohdella asioita kun niitä on niin paljon mielessä. Sama kuin muinakin vuodenaikoina. Osa perunoistakin on vielä nostamatta. Ehtiihän ne vielä, eivät ne sinne pilaannu. Kun ei vaan maa jäätyisi ensin.

Ensimmäiset kuulumiset

Hei vierailija! Tämä blogi kertoo korppoolaisen vanhan merimiehen talon umpeenkasvaneen pihan vaiheista. Pihan saneeraus, jos sitä siksi voi kutsua, alkoi vuoden 2006 kesällä. Silloin puutarha jo antoi merkkejä tulevasta: juhannusruusu kukki kuin viimeistä päivää ja komea, vanha pioni venytteli kukkiaan kohti aurinkoa torpan kivijalan juurella.
Saaren kylän edustalla laidunsi lehmiä seuraavan vuoden kesällä, kymmenien vuosien tauon jälkeen.