Lunneja etsimässä

Neljä päivää ennen paluuta tuli odotettu uutinen: lunneja on nähty Stronsaylla! Syksyllä ne olivat juuri ehtineet häipyä avomerelle, vaikka painuin niitä etsimään heti toisena päivänä saarelle saavuttuani.
Saaren kaakkoiskulma on lähes asumatonta, vain lampaat laiduntavat korkeiden rantatöyräiden päällä – hyvää lunnimaastoa.
Aloitin kävelylenkin laakealta etelärannalta Housebyn lahdelta (äännetään huusbi). Päivä ei olisi voinut hienompi olla: vain kevyt tuulenvire, merikin oli lähes tyyni.

In Search of Puffins
Four days before my return awaited news arrived: puffins had been seen on Stronsay! I went for a lovely walk from Houseby to the Vat of Kirbuster. A pod of killer whales had been seen between Brough Head and Auskerry the previous day, adding greatly to the excitement. It was a super lovely walk. I returned to Brough Head the following evening too.

Lenkki alkoi hyvin: tarkkailimme hylkeen kanssa toisiamme pitkän tovin.

Tämä on mielinäkymäni Stronsaylla: etelässä laakea majakkasaari Auskerry ja kauempana pieni mutta korkea Copinsay, parinkymmenen kilometrin päässä.

Tunnelma oli erittäin jännittynyt. Lunnien lisäksi oli mahdollisuus nähdä miekkavalaita! Edellisenä päivänä niitä oli nähty Auskerryn ja Stronsayn välissä juuri näillä vesillä. Kiikaroin zoomlinssin läpi merelle vähän väliä.

Polku seurailee rantaa ja nousee loivasti ylös. Stronsayn korkeimmat rantatöyräät kohoavat 30 metrin korkeuteen.

Jyrkänteillä näkyi tiivinä ryhminä lintuja, jotka lintuystävä tunnisti kuvista etelänkiisloiksi.

Kiisloilla on hyvät jemmat jyrkänteillä, sinne ei ihminen pääse, vaikka haluaisikin.

Onneksi Orkneyn sivusaarilla saa kävellä pääosin aivan rauhassa, lintujen tapaan minäkään en kaipaa ihmisseuraa. Yksi pariskunta näkyi kaukana edessäpäin, tuli samanlainen harmitus kuin täällä Suomen saaristossa, jos lähtee retkelle asumattomalle luodolle ja siellä onkin jo joku. Tuntuu, että paikka on jo varattu, ääh!
Maasto oli kätevästi sen muotoinen, että pariskunta hävisi näkyvistä kummun taakse, ja vaikka kävelimme toisiamme kohti, ei tarvinnut katsella ihmisiä, merta ja lintuja vain. Tervehdimme kyllä kohteliaasti sitten, kun kohtasimme, mutta onneksi hävisimme taas toistemme näköpiiristä.

Välillä täytyi istahtaa ihailemaan auringossa kimmeltävää aavaa ulappaa. Syksyllä kävin samassa paikassa harmaana ja tuulisena päivänä, kokemus oli aivan erilainen.

Kun katsoin taaksepäin, pystyin vielä ihailemaan majakkasaarinäkymää.
Valaita ei näkynyt, eikä lunnejakaan. Lunnit ovat merkillisiä lintuja: ne saapuvat rannoille pesimään toukokuun alussa, ja elokuussa poikasten ollessa riittävän isoja ne häipyvät avomerelle, missä ne viettävät koko talven laskematta räpylää kertaakaan maan kamaralle yli kahdeksaan kuukauteen.

Kohta näkyi edessäpäin yhden jyrkänteen juurella hylkeiden ihanat köllöttelykalliot.

Niitä lojui myös kivillä vuonomaisessa pienessä lahdessa, osa uiskenteli ja sukelteli. Lahti on varmaan suurimman osan ajasta hyvin tyrskyisä, mutta tänään hylkeillä oli siinä lähes uima-altaan veroinen suvantopaikka. Mikä paratiisi! Oli kiehtovaa seurata hylkeiden sukeltelua kaukaa ylhäältä käsin, kirkkaassa vedessä niiden nopeat liikkeet veden alla erottuivat hyvin.

Vaikutti siltä, että hylkeet ottivat kaiken irti ihanasta säästä ja viettivät rantalomaa. Osa vain köllötteli vedessä kelluen. Tuohon on niin mahdottoman helppo samaistua! Ne varmaan hokivat toisilleen hylkeiden kielellä: aah miten ihanaa.

Yksi jo pesivä lintu löytyi: näin jyrkänteillä pari korpin pesää poikasineen. Nämä jättinokkaiset mustat rujot poikaset ovat aivan ylisöpöjä.

Palasin takaisin sivistyksen pariin Stronsayn nähtävyyden Vat of Kirbusterin kautta. Tämä on luonnon muovaama kivikaari, jonka läpi meri tyrskyää (silloin kun tyrskyää).

Koska en löytänyt lunneja, päätti ystäväni Marion lähteä kanssani seuraavan päivän iltana uudelle retkelle samaan paikkaan. Mukaan lähti 7-vuotias poika, joka yritti pysyä niin hiljaa kuin 7-vuotias poika pystyy, jotta ei häiritsisi lunneja.
Varjoselfie ilta-auringossa.

Vaikka lunneja ei tälläkään kertaa löytynyt, oli elämys istua jyrkänteen partaalla, kun myrskylinnut liitelivät aivan nenän edessä. Olisin voinut kurottaa käden ja koskettaa niitä. Ihan huimasi. Kymmeniä metrejä alempana oli edelleen rauhallinen meri. Yritin olla ajattelematta, että jyrkänne viettää ulospäin, saatan istua tyhjän päällä.

Myrskylinnut ovat lähes söpöimpiä lintuja mitä tiedän (kun en ole lunneja tavannut). Ne ovat hieman pönäköitä, lokkia pulleampia ja lyhyempiä, eivätkä vaikuta ollenkaan niin taitavilta lentäjiltä kuin ovat. Mutta kun niiden liikkeitä alkaa tarkkailla, hämmästyy. Uteliaitakin ne ovat. Ne liitelevät läheltä, kääntävät päätään ja katsovat tutkivasti kulkijaa tumman sielukkailla silmillään.
Nyt niillä oli kosintapuuhat meneillään. Poikasvaiheessa ne puolustavat pesäänsä oksentamalla haisevan nesteen tunkeilijan päälle, silloin niistä kannattaa pysyä etäällä.

Unohtumaton viimeinen ilta Stronsaylla.


Etelänkiisla – Uria aalge
Korppi – Corvus corax
Lunni – Fratercula arctica
Myrskylintu – Fulmarus glacialis

Karitsointi alkoi

Matkani oli ajoitettu niin, että pystyin auttamaan karitsoinnissakin. Oikeastaan ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Kun olin saanut metsän istutettua, alkoi karitsoja putkahtaa maailmaan.

Lambing Time
My trip could not have been better timed – after planting the Forest of Midgarth I got to help with lambing. Helping turned out to be a bit more that I'd anticipated: of course it started as Marion was away in Kirkwall so I had a crash course in quad bike driving. We had to get little lambs away from the field as soon as possible, since there was a lamb-stealing ewe about...

Ensin lampaat olivat laitumella rannan tuntumassa, mutta kun karitsoinnin oli määrä alkaa (lampailla tiineysajan voi laskea lähes päivän tarkkuudella), ne siirrettiin ylemmäs lähelle taloa, jotta niitä saatiin vahdittua paremmin.

Eräänä päivänä tilan emäntä Marion joutui lähtemään vuorokaudeksi Kirkwalliin. Karitsoinnin oli määrä alkaa vasta parin päivän päästä.
Rakensimme kuitenkin isännän kanssa karsinoita valmiiksi.
Niinhän siinä kävi, että puoli tuntia karsinoiden valmistumisen jälkeen tuli isäntä kysymään, jos voisin auttaa. Pitäisi ajaa mönkijällä hakemaan vastasyntyneet karitsat emonsa kanssa, sillä toinen uuhi yrittää omia karitsat. Tällöin on tosi ja kiire kyseessä: toisen uuhen hajuiset karitsat eivät enää kelpaa emolle, eikä se imetä niitä. Silloin niistä tulee pulloruokittavia, sillä varas-uuhen omien karitsojen synnyttyä ei maitoa riitä niin monelle. Noin sadan uuhen tilalla ei pulloruokittavia hirveästi kaivata.

Sain puolen minuutin pikakurssin mönkijällä ajoon, sen jälkeen menimme laitumelle. Isäntä nappasi uuhen peräkärryyn, poimin karitsat ja laitoin ne mukaan, ja isäntä sekä elikot peräkärryssä ajoin navettaan karsinoiden luo. Varas-uuhi pinkoi perässä minkä pystyi, joten jouduin vähän kaasuttelemaan, jotta se jäi jälkeen. Huh. Tämän jälkeen taisinkin tehdä peribrittiläiset eli keitin rauhoittavan kupin teetä. Pian sai jo lähteä seuraavia karitsoja hakemaan.

Lisäksi sain osallistua lääkintää tarvitsevan uuhen kiinniottamiseen, se onkin paljon haastavampaa kuin karitsojen nappaus, jotka pysyttelevät aina emonsa lähellä. Onneksi onnistuin, vieläpä kertaheitolla. On mukavaa huomata, ettei ole ihan ruosteessa (meillä oli lampaita entisen poikaystävän kanssa).

Uuhi ja vastasyntyneet karsinassa. Seuraavana päivänä ne pääsivät jo laitumelle, mutta ihan pienet saavat erikoistarkkailua ja oman rauhan.
Tilalla syntyi yhdet nelosetkin, se on liian monta yhdelle uuhelle ruokittavaksi. Onneksi vähän ajan päästä toinen uuhi synnytti kuolleen karitsan, niin sen sai nyljettyä. Oman karitsan hajun hyväksyvä emo adoptoi tulokkaan, jonka selkään pikku talja on laitettu.
Karitsoinnin kanssa saa olla nopea, että asiat sujuvat. Näinä kuukausina isäntä ei nuku, vaan valvoo ja torkahtelee olohuoneen nojatuolissa monitorien ääressä: monitorit näyttävät kohta vasikoivia lehmiä navetassa. Parin tunnin välein hän käy tarkistamassa navetan ja sisälle öiden ajaksi otetut uuhet.

Lehmät vasikoineen omissa karsinoissaan.

Shetlanninlampaat ovat hauskoja. Sekin on vanha rotu, mutta eroaa hieman suomenlampaasta pyöreämmän olemuksensa ansiosta. Käytöskin on hieman erilainen. Uuhet ovat erittäin suojelevia pienokaisiaan kohtaan. Jos niitä lähestyy, alkaa uuhi kiertää karitsojaan ja katsoo tuimana tulijaa sekä polkee kiukkuisena jalkaa!

Koko saari tuntui olevan täynnä karitsoja, mää ja bää kuului joka puolelta. Tässä toisen tilan lampaita, taustalla saaren satamakylä Whitehall.

Tässä taas kuvankaunis St Catherine's Bay.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kriisejä ei tullut, mitä nyt melkoinen kiire välillä. Eläinten kanssa on niin suuri vastuu niiden hyvinvoinnista, toisaalta eläinten kanssa työskentely on melkeinpä kaikkein motivoivinta ja mukavinta työtä, mitä kuvitella saattaa.

Retki hyljesaarelle

Eräänä päivänä, kun olin ensin ottanut maanäytteitä pitkin tilan laitumia ja peltoja ja sen jälkeen vielä kiertänyt muutaman tunnin lenkin yhdellä niemellä lunneja etsimässä, tuli houkutteleva retkitarjous: vastapäiselle asumattomalle Linga Holm -saarelle oli menossa porukka etsimään merihanhen pesiä.

A Trip to Seal Island
Linga Holm is an uninhabited island just across the water from Midgarth, my friends' farm on Stronsay. I had a chance to join a search party for greylag goose nests. The small island has a big seal population. What a memorable visit!

Äiti on kylläkin aina opettanut, ettei veneessä saa seistä...

Näin Linga Holmin sadat hylkeet ensi kertaa pienkoneesta viime syksynä. Tällä visiitillä saari sattui olemaan vastapäätä ystävieni tilaa, joten näitä sai kiikaroida joka päivä. Uteliaimmat tulevat veteen katsomaan poneja ja ihmisiä rannalla.

Kun rantauduimme, hylkeet joutuivat pakenemaan veteen, mutta jäivät siihen rannan tuntumaan pärskimään ja puhkumaan selvästi harmistuneina. Ne päästävät samanlaisia purhahduksia kuin hevoset, tulkitsimme ne hylkeiden kirosanoiksi.

Kiersimme saarta noin kymmenhenkisen porukan voimin parin tunnin ajan. Ei tuntunut väsymys jäsenissä näissä maisemissa, eihän tuolla voi kuin leijua.

Myös saaren toisessa päässä oli hylkeitä, nekin katsoivat parhaaksi siirtyä rannalta mereen. Tuntui ikävältä keskeyttää niiden iltaköllöttelyhetki.

Merihanhien pesiä ei löytynyt kovin montaa. Ruoho oli vielä lyhyttä kylmän alkukevään jäljiltä. Hanhet tekevät pesänsä mieluummin korkeampaan heinikkoon.
Merihanhipopulaatio on lähes kaksikymmenkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana Orkneyllä. Sitä on istutettu metsästämistä varten ja sitten kanta on ryöstäytynyt käsistä. Siksi merihanhen lisääntymistä yritetään nyt kontrolloida metsästämällä sitä runsaasti. Pesien laskenta on tärkeä osa seurantaa.

Tällaisia pikkuruisia orvokkeja tuli vastaan, tämä muistuttaa kovasti suo-orvokkia. Netistä löytyy kasvilistoja, joiden mukaan tätä esiintyy Orkneyllä. Aikainen kukinta-aikakin täsmää suo-orvokkiin.

Mitkä maisemat iltakävelylle!

Palattuamme venerantaan olivat hylkeet yhä vedessä odottamassa, että häivymme.

Nämä ovat halleja, kirjohylkeillä on kapoisempi kuono ja vaihtelevampi väritys.
Höpöt hylkeet, seuraavaksi ne saivat jäädä rauhaan omalle luodolleen, jolla tuskin käy ketään kuukausiin tai vuoteen.

Linga Holm farmilta käsin nähtynä. Oli mukavaa päästä tepastelemaan sen ympäri.


Halli, harmaahylje – Halichoerus grypus
Suo-orvokki – Viola palustris

Metsäprojekti, kanat ja vähän muuta

Varsinainen syy, miksi menin Orkneylle tällä kertaa, oli metsän istuttaminen. Metsiä on saarilla ollut, joten niiden ennallistamiseen / uudelleen istuttamiseen saa hieman tukea, kunhan käyttää kotoperäisiä lajeja, joita saarilla on ennenkin kasvanut.

Planting a Forest
The reason for my going to Orkney again was to plant a forest. A few hundred whips were waiting and stakes & guards stacked and ready. Windbreak planting had been done so it was just to plant the whips in a small field that had been grazed by the ponies.

Ponit olivat laiduntaneet pienen laidunalueen siistiksi, mutta kavioiden jäljiltä maa oli epätasainen. Ensin se rullattiin tasaiseksi.

Tällaisissa maisemissa sitten istuttelin puita kaikessa rauhassa, omaan tahtiin, noin viikon ajan. Vastapäätä on Sandayn saaren tuulipuisto, kirkkaalla säällä näkyy myös parinkymmenen kilometrin päässä oleva korkeampi Westrayn saari, se on jäänyt kuvan ulkopuolelle vasemmalle.

Kun kääntyi, sai ihailla merinäköalaa toiseen suuntaan.

Kottaraisia on Orkneyllä mahdottoman paljon, ne talvehtivatkin siellä.

Yhtenä päivänä kuuntelin taivaanvuohen mäkätystä yläpuoleltani, se on tuttu ääni kotipuolesta. Muuten eniten seuraa pitivät kottaraiset monipuolisella liverryksellään.
Taimet täytyy suojata hyvin tuulelta, verkkosuojat asennetaan enemmän tuulen kuin kanien takia.

Piti minulle seuraa tämäkin, nuori hurmurikolli Tom Kitten.

Kun puut oli istutettu, ei tekeminen siihen loppunut. Farmilla on aina hommaa. Siivosin kanalan vanhasta metallirojusta, jotta kanat pääsivät muuttamaan siihen toiselta farmilta, missä ne olivat tähän asti olleet. Karitsointi alkoi, siitä kirjoitan erikseen. Poneja, lampaita ja kanoja piti ruokkia, vasikoivia lehmiä ja karitsoivia uuhia pitää silmällä, poikaa hakea koulubussilta ja tehdä välipalaa – mitä milloinkin, johon vanhemmat eivät sillä hetkellä kerinneet. Puuhat olivat tarpeellisia ja mieleisiä etenkin, kun tulimme mahtavan hyvin juttuun tilan emännän Marionin kanssa. Tunsin olevani totisesti hyödyksi ja samalla mieli lepäsi.

Kuva: Marion Miller

Olin tutustunut kanojen pitoon jo syksyllä, täällä pääsin taas hieman homman makuun. Jotkut kanat ovat oikeita sylittelijöitä, niin kuin tämä kotkottaja: olisi viihtynyt sylissä vaikka kuinka kauan.

Pääsin hieman kaivamaan puutarhassakin. Ruusuherukat olivat aloittaneet kukinnan, täällä kotipihassani ne ovat vasta nupulla.

Kukkapenkeissä idänunikot olivat nousussa, ensimmäiset laukat nupulla ja kesäkuuruohot aloittamassa kukintaa.

Ilonkiljahdus: puutarhan varjoisasta nurkasta, raparperien luota, löytyi kerrottukukkaista mukulaleinikkiä! Tätä olen etsinyt kotimaisilta taimistoilta, viimein sain pienen palasen. Täydellinen matkamuisto!

Kotiuduin lähes täydellisesti, vain omat pojat puuttuivat. Tom Kitten teki kyllä kaikkensa täyttääkseen sen vajeen.

Huoneeni. Yöpöydällä oli tietysti Ann Cleeves – Vera Stanhopea, vaikka olin ajatellut hankkivani dekkarin Shetlanti-sarjasta.

Lisää matkajuttuja ensi kerralla!


Kesäkuuruoho – Lunaria annua
Mukulaleinikki – Ranunculus ficaria
Ruusuherukka – Ribes sanguineum