Tällä kertaa ei kuitenkaan vanhoja kuvia huoneista tai pihasta, vaan pikku Viljosta. Viljon kuolemasta tulee kohtapuoliin kaksi vuotta, ja silloin poika oli vasta vähän yli kaksivuotias. Voi pikkuista (6,5 kiloa kaksivuotiaana). Hän lepää syreeniaidan alla, missä oli hyvä kyttäyspaikka, kiedottuna mamman villapaitaan ja leluhiiri kainalossa. Haudalla on kynttilälyhty ja käyn sitä sytyttäessäni sanomassa Viljolle että hän on Hyvin Tärkeä edelleen. Se tieto olisi Viljurin mieleen!
Suru on oikeastaan kaipausta. Onneksi Viljo sai elää hyvin täysipainoisen kissanelämän ja sai kaipaamaansa huomiota mielin määrin. Mustin kanssa olivat paita ja peppu, kuten kuvasta näkyy.
Eipä ihme, että Musti on pitkämielinen Ransunkin omitushaluisten nukkuma-asentojen kanssa. Nukkuessaan nämä kaksi muodostivat usein yhden yhtenäisen kissapötkön. Mustilla ja Viljolla oli ikäeroa vain kaksi kuukautta.
Vanni-koira kuului myös Viljon parhaisiin kavereihin. Tämähän on varsinainen kuviokellunta-asento. Osaa Mustillakin näköjään olla omistavia otteita.
Hassutassu, naavamasu. Eikö joskus olekin ihan tällainen olo. Viljo takasi päivittäiset naurut (Musti on yleensä liian järkevä ja asiallinen naurun kohteeksi). Niinpä Viljon mentyä olikin varsin Suuret Saappaat täytettävänä. Musti kaipasi kaveria ja minä karvaturria, jonka karva sojottaa herätessä joka suuntaan ja joka on seurallinen ja hassu.
Ransu onkin kuin Viljon pikkuveli, suuri raidallinen rakkauteni. Samankaltaisuus on välillä hämmästyttävää, mutta Ransulla on vielä kehitettävää vyötärönympäryksessä jos meinaa Viljon mittoihin.
Viljo ei ollut norjalainen metsäkissa, vaan pitkäkarvainen maatiainen Vaasan seudulta, jonkun karvakollin visiitin tulos. Onneksi sain tutustua sinuun Viljo, rakastaa ja hoitaa sinua ja olla huomionkipeän kiintymyksesi kohde. Nuku hyvin.
.jpg)
.jpg)
.JPG)
.JPEG)
Liian liikuttavia kuvia ja surullisia juttuja. :( Mutta kauniisti kirjoitettu ja Viljo oli varmasti upea persoona. Onneksi Ransusta tuli niin hyvä Viljon seuraaja, vaikka ihan oma persoonansa onkin!
ReplyDeleteTämän ei oikeastaan ollut tarkoitus olla surullinen juttu, sillä Viljo naurattaa ja hellyttää vieläkin. Nuo nukkuma-asennot on ihan legendaarisia, ja niihin kun saisi vielä liitettyä narisevat uniäänet, kun kylki kääntyi tai oli venyttelyn aika. Ystäväni Taijan sanoin, Viljo oli legenda. Monia juttuja ei millään tässä voi kirjoittaa, ei kukaan jaksa lukea kissaromaania blogissa.
ReplyDeleteHämmästykseni Ransu on alkanut narista venytellessään unissaan ihan viime aikoina. Ehkä se liittyy painon tuloon, tähän asti Ransu on ollut niin köykäinen hontelo teini.
Onneksi on Ransu ja Musti, pikkuiset terapeutit ;-)
Hurmaava Viljo <3 Kahdesta viimeisestä saisi aivan ihanat postikorttikuvat. Olisi mainiota muistaa ystävää haukottelevalla Viljolla, piristäisi taatusti! :)
ReplyDeleteMä jaksan lukea kissaromaanin blogissa! :)
ReplyDeleteJa ei se ollut surullisesti kirjoitettu, mutta surku silti, Viljo-parka. Ransu kyllä tuntuu ottaneen asemansa todella vakavasti, jos alkaa jo naristakin. Hyvä Ransu, matkalla legendaksi hänkin! No kuka sellainen mini-ilves-metsäkissa ei olisi...
Juu, tuon haukotuskuvan nähdessään on moni riemastunut, yhtä moni hämmästynyt: Voiko tuollaiset vatsakarvat olla...? Ne kihartuivat kastuessaan ja olivat muutenkin aika pitkät. Ransu masu-untuvat eivät mene niin helposti takkuun, onneksi. Viljon masun kampaaminen oli aikamoista taistelua, sillä vaikka huomiota kaipasikin, sen piti olla oikealla hetkellä ja oikeanlaista :-D
ReplyDeleteJenni, yritän nyt kumminkin muita lukijoita sympatisoiden kirjoittaa kissa-asiat pätkissä, vaikka, kuten tiedät, juttuahan niiden touhuista riittää. Ransulla on omat tavat ja omat karvat ja hyvä niin :-) Mutta hänen kasvattajat ehkä hieman ihmettelivät, kun Ransua ekaa kertaa katsomassa käydessäni tiedustelin varovasti, olisikohan mahdollista että tämä kissa nukkuisi selällään X-asennossa...?
Voi miten ihania kuvia ja tosi ihana rakkaan perheenjäsenen muistelukirjoitus.Sääli,että Viljo sai elää vain niin lyhyen aikaa kanssanne.Selvästikin suuresti elämästä nauttinut rento kissahemmo:).Me jouduttiin maaliskuussa antamaan periksi vakavalle sairaudelle ja päästämään rakas Sandi-kissamme loputtomille aurinkoniityille tassuttelemaan.Sandi olisi täyttänyt 16 huhtikuussa ja oli todellakin kaikin tavoin meidän once in a lifetime-kissa,jota on yhä syvä ikävä...Samoin minä täällä lyhtyjä sytyttelen iltaisin haudallensa suuren kuusen katveeseen,tyttäreni valkoisista kivistä sommittelema sydän haudalla viestii meidän rakkaudesta ja ikävästä...Silitykset Ransulle ja Mustille.Musti muistuttaa kovasti meidän vanhaa Misua,Sandin äitiä.
ReplyDeleteKauniisti kirjoitettu Viljosta - eläinkaverit elävät ikuisesti muistoissa ja jokainen niistä vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja tyylillään.
ReplyDeleteIhana tuo karvamassukuva!
Kiitos ihanista kommenteista! Tiina, otan osaa Sandin pois nukkumisen johdosta. Eläimistä voi sanoa, niin kuin kaikista läheisistä, että on niistä vain niin paljon iloa, jos on suruakin - mutta aina se ilo voittaa. Lohtua tuo se, että on voinut taata jollekulle elämisen arvoisen elämän, vaikka se olisikin liian lyhyt.
ReplyDeleteSe minun olikin vaikea hyväksyä, että Viljo meni niin varhain, olin ajatellut, että hän on kaverinamme vielä seuraavat 15 vuotta. Onkin ihanaa jos pystyy hautaamaan lemmikin pihapiiriin, niin se on edelleen lähellä ja "kotona".
Moni muukin on sanonut, että Musti muistuttaa heidän entistä kissaa - ilmeisesti noita mustia liperikissoja on enemmänkin!
On se kumma, miten pienet karvaiset tyypit voikin olla niin tärkeitä!
Söpöläiset!
ReplyDelete:-) On ihana saada seurata eläinten ystävyyttä.
ReplyDeleteVoi suloista Viljoa :)
ReplyDeleteOtan osaa näin jälkikäteen. Menetys on ollut suuri! Erityisen hienoa on, että muistoissa ei kuulla päällimäisenä suru, vaan kaunis kaipaus ja ilon hetkien muistelu! Jospa minäkin kykenen muistelemaan Fabriziota jonakin päivänä näin kauniisti!
Kiitos Elina osanotosta ja kommentista. Varmasti tulet muistelemaan Fabua lämmöllä ja hellyydellä, ja hymähtämään hauskoille hetkille. Eiväthän ne minnekään häviä, onneksi. Niitä vain ei tule enää uusia lisää, mikä on joskus lohdottoman surullista. Silti, mennyt yhteinen aika on muistoissa aina.
ReplyDelete