Pikareissu Pohjois-Norjaan

Norjan-reissusta oli puhetta kuukausien ajan ja kun tässä kuussa rajat aukesivat, keksimme, että meillä on kuusi päivää aikaa pohjoisen-reissulle. Hieman liian vähän, mutta kun se oli kesän ainoa sauma, niin päätimme pyrähtää. 

En ollut koskaan nähnyt Pohjoista jäämerta (pohjoisin paikka, jossa olin Norjassa käynyt aiemmin, oli Narvik), joten se oli minulle valtava elämys. Ajelimme Altasta länteen pitkin vuonoja, niemille ja saariin. 

Vaikea päättää, mistä kertoa ensin, yhtä hyvin voin aloittaa keskeltä. Yksi matkan kohokohdista oli Kåfjorddalen (tai kveenin kielellä Kaivuono): laakso, joka johtaa vuonon pohjukan kylästä Birtavarresta (kveeniksi Pirttivaara) ylös kohti Haltitunturia.

Emme tienneet, mitä odottaa, joten kaikki oli positiivista yllätystä. Matkakumppani on kokenut Pohjois-Norjan reissaaja, mutta emme kumpikaan halunneet etukäteen juurikaan päättää, minne mennään.

Tässä kohtaa ylitimme autolla hiuksianostattavan solan melko heppoisen oloista puusiltaa (minun mielestäni).

Vähän ylempänä johti patikkapolku Gorsabrua-kanjoniin, joka on Pohjois-Euroopan syvin. 

Alueella on runsaasti vanhoja kaivoksia, löytämieni tietojen mukaan kuparia, vaikka liuskekiveäkin on niin paljon, että päätä huimaa. Miten paljon tuosta saisi rakennettua ihania laatoituksia ja kivimuureja!

Patikkareitti kanjonille johtaa kauniin tunturikoivumetsän läpi.

Koivujen aluskasvillisuus on satumaisen kaunis sekoitus ruohokanukkaa ja saniaisia. 

Kunpa saisin aikaan näin mieleiset olosuhteet omalle ruohokanukalleni! Sain viimein hankittua aitoa ruohokanukkaa (ts. ei kanadalaista – miksi jokainen taimisto myy vain sitä?) Särkän perennataimistolta, jossa kävimme matkalla pohjoiseen. Varmuuden vuoksi, jos paluumatkalla se ei olisi auki.

Kanjonin yläpäässä on ihan kesy pikku putous.

Mutta paikasta, johon on tehty silta, on näkymä toinen! En uskaltanut keskelle, en millään, vaikka yritin.

Jostain kohtaa sillan alkupäässä sain kuitenkin napattua tällaisen kuvan ennen kuin oli pakko palata maan kamaralle mielestäni hirmu kiikkerältä sillalta. Kanjonin syvyys on noin 150 metriä.

Jatkoimme vielä autolla ylös tietä, kunnes aloimme olla pahasti pilvessä. Tästä purosta sai täytettyä juomavesipullot, ihanan raikasta vettä. Matkan aikana ei muutenkaan tarvinnut vettä ostaa.

Reilussa 600 metrissä alkoi olla todella tunturimaista. Lumilämpäreitä oli jo alempana kuin me. 

Täällä korkealla lapinvuokko oli kukassa! Oikealla näkyy myös tunturikohokki vaaleanpunaisena. 

Päätimme kääntyä ja palata, sillä alkoi olla ilta ja näkyvyys oli huono. Jäi kaihertamaan; tuo tie täytyy vielä joskus päästä ajamaan loppuun ja patikoimaan Guolasjávrille. Olimme linnuntietä vain noin 15 kilometrin päässä Haltitunturista! Mutta se pitää nähdä kirkkaana päivänä.

Niinpä ajoimme takaisin alas laaksonpohjaan ja jatkoimme matkaa vuonojen rantoja pitkin.

Niistä lisää seuraavalla kerralla!

Lapinvuokko – Dryas octopetala

Ruohokanukka – Cornus suecica

Tunturikohokki – Silene acaulis

Tunturikoivu – Betula pubescens subsp. czerepanovii