Tänä iltana käyn läpi vanhoja kuva-arkistoja ja nämä kuvat tulivat vastaan. Kuvat on otettu neljä vuotta sitten eli Viljon viimeisenä syksynä. Kaupunkiasuntoni makkarissa oli silloin vielä rumat tapetit, sitäkin rumempi muovimatto ja vielä rumempi liukuovikaapisto. Viljo harrasti yöpöydältä sen ylähyllylle hyppäämistä, sieltä Viljo punnersi itsensä katonrajassa olleen kapean raon kautta eteiskaappien päälle. Vaikka Viljo painoi yli kuusi kiloa, se oli aina etsimässä paikkoja mihin kiivetä.
Koska en pitänyt siitä, että Viljo häviää eteiskaappien päälle, jossa se oli luoksepääsemättömässä kammiossa, josta en olisi koskaan saanut sitä pois jos tarve tulisi, yritin aina kieltää.
Yritin myös pitää kaapin liukuovia kiinni, jotta Viljo ei pääsisi hyllylle, mutta Viljopa oppi avaamaan ovet sekä työntämällä että vetämällä alta aikayksikön.
My darling Viljo, who deceased nearly four years ago. Not a day goes by without missing him. Sleep well dear.
.JPEG)
.jpg)
Minäpäs luulen, että Viljo pitää lystiä Wilman kanssa! Kiipeilevät minne kerkiävät ja nappaavat päälle pienet herkkuhiiret! ♥ Saattaapa mukaan mennä myös Onni ♥ Pele ja Miska ♥ Sillä ne meitä vahtivat ja lähettävät terveisensä!
ReplyDeleteMikä ihana ajatus ♥
ReplyDeleteUpea kolli tämä Viljo. Voi surua, mikä hänen liian aikaisesta kuolemastaan tuli.
ReplyDeleteMinä näin kerran unta, että saavuin taivaaseen ja tapasin siellä kaikki perheemme entiset kissat, myös Mikin, joka oli hukkunut naapurin likakaivoon ollessani 3-vuotias...
Viljo oli komea poika! Oli kiva nähdä nämäkin kuvat. On se kova paikka kun menettää ystävänsä lopullisesti, iso aukko jää,
ReplyDeleteSitä oli ja on vaikea hyväksyä, kun lemmikki kuolee ihan ennen aikojaan. Olin niin onnellinen Viljosta, kutsuin häntä taivaan lahjaksi, kun hän tuli ensin hoitoon ja sitten ystävystyi Mustin kanssa ihan erottamattomiksi, sitten alkuperäinen omistaja ei onneksi kaivannutkaan Viljoa takaisin ainakaan niin kovasti kuin minä halusin hänet pitää.
ReplyDeleteMutta onneksi sain tutustua Viljon erikoisen seuralliseen luonteeseen. Ilman Viljoa minulla ei olisi nyt Ransua.
Unesi kuulostaa aivan ihanalta! Minä näen joskus vieläkin unta siitä, että Viljo löytyy ja olen todella vihainen itselleni siitä, että oletin häntä kuolleeksi enkä etsinyt. Mutta kun herään, muistan, että ei Viljo ole eksynyt vaan haudattu tänne omalle pihalle.
Cheri; Niin jää, miten noin pienestä otuksesta voikin jäädä niin valtava aukko?
ReplyDeleteKauniisti kerroit meille Viljosta, jota emme pääseet tuntemaan <3
ReplyDeleteVoi miten kaunis,Viljo-kissa, ja miten siitä kerroit<3 Ymmärrän niin hyvin,että ikävä on yhä läsnä.Niin meilläkin sitä meidän mustaa Sandia..Olen monesti miettinyt noita kahta,Viljoa ja Stellaa,jotka esiintyvät sivupalkissa,ihmetellyt mikä niiden tarina on.
ReplyDeletekyllä ne jättävät tassunjälkensä sydämeen,pysyvän kolon lähtiessään...
Ihanasti kerroit Viljosta! Ja mikä kissa tuo on ollutkaan, komea ja niin viisaan näköinen!
ReplyDeleteSiäl se teijän Viljo vipeltää meijän Pyry-papan kanssa ja niin on tosi lystiä. Älähän oo yhtään suruissais...
ReplyDeleteNiin kaunis pitkäturkkipoika.
ReplyDeleteViljo on ollut todella komea kissapoika! ♥
ReplyDeleteMenetykseen ei kai koskaan totu, vaikka se olisi usein elämässä läsnä. Suru ei kaiketikaan muutu, mutta sen kanssa oppii elämään. Fabrizio-kissanikin on usein mielessä ja suren sitä, ettei yhteistä aikaa ollut sen pidempään meilläkään.
Pienet karvaiset ystävämme ♥ Meillä on usein tapana keventää mustalla huumorilla raskaita asioita, kuten esimerkiksi sitä, kun siskoni kissat jäivät vuoden välein auton alle. Asialla oli Niki, joka kaahasi molempien päälle mopoautolla, hänellä on salainen missio "kissat pois", jotta hän jäisi ainoaksi huomionkohteeksi (hän on hieman mustasukkainen kissoille ja tunkee aina oman päänsä väliin, jos kissoja silitellään).
ReplyDeleteMyös viime syksynä lopetettu Hupi kummittelee aika usein meillä ;) Hänet on haudattu metsän reunaan, josta keväällä kaadettiin puita. "Mitä ihmettä, enkö edes haudassa saa levätä rauhassa? Se kloppiko siellä metelöi?"
Ihana kisu. Kiitos, kun jaoit muistoa meidän kanssa <3
ReplyDeleteMaiju; Niin ne ovat meille rakkaita nämä karvaisetkin pikkuiset.
ReplyDeleteTiina; Rakas lemmikki on aina rakas lemmikki. Tassunjälkiä on tosiaan! On selkeitä ja sitten sellaisia missä on karvatupot varpaanväleissä.
Stella oli ensimmäinen kissani, jonka ottaessani olin vasta parikymppinen. Koska kävin paljon ulkomailla, otti tätini Stellan ja siitä tuli heidän kissansa - sain Stellan enää joiksikin ajoiksi hoitoon "lainaksi" ;-) Viljo tuli tosiaan meille hoitoon, mutta pian selvisi, että vaikka se oli läheisriippuvainen riiviö, oli se niin suuri persoona ja Mustin paras kamu, ettei siitä halunnut enää luopua.
Mummeli; Viljo oli aikamoinen ilmestys, pieni järkäle.
Myrsky ja Tuisku; Niin ne vipeltävät! Viljo piti koirista, pitää varmaan Pyrystäkin.
Zepa; Pitkäkarvamaatiaisten aatelia :-)
Elina; Se niin surettaakin, kun ajatteli yhteisiä vuosia olevan vielä viisitoista. Lainassa kaikki on vain, se on niin totta. Onneksi on tämänhetkiset pienet karvakaverit.
Tiina; Voi ei :-D Niki terrorisoimassa mopoautolla! Huumori auttaa ja sitä tarvitaan joka paikassa. Viljokin jäi auton alle. Yrittäkää nyt edes kunnioittaa toisen hautapaikkarauhaa!
ReplyDeletePirkko; Viljon myötä rakastuin pitkäkarvaisiin, aiemmin en ollut ollenkaan ajatellut sellaista ottaa. Nyt en varmaan voi koskaan olla ilman!
Ihanan näköinen Viljo, niin kun kaikki kissat.
ReplyDeleteOnpas Viljo ollut komea kissa. Ja melkoinen rötkäle!
ReplyDeleteKyllä näihin eläimiin vaan kiintyy ja ikävä on kun tulee luopumisen aika. Meillä on tässä asuessa jäänyt yksi kissa auton alle, kävi vielä huono tuuri kun vanhin lapsi löysi sen.
Amalia; Kaikki kissat ovat ihania omine piirteineen. Viljolla oli tuollainen hassu turkki, että se näytti aina vastaheränneeltä kun karvat sojottivat joka suuntaan.
ReplyDeleteKatja; Voi harmi! Toivon, että täällä kotisaarella eivät kissat voi jäädä auton alle, kun tie on niin pieni ja kapea. Viljolle kävi huonosti hoitopaikassa, missä hän oli myös asunut. Kaikenlaista voi sattua niin ihmisille kuin eläimillekin, onnettomuus tai äkillinen sairaus, huomisesta ei voi koskaan tietää.
Viljo oli varsin komea kissa, harmi että meillä ei ollut iloa tuntea häntä.
ReplyDeleteEdesmenneet rakkaat lemmikit, niitä ei ikinä unohda♥ Suru säilyy, mutta ajan myötä se haalistuu.
Kyllä Viljo on ehtymättömillä saalistusmailla muiden rakkaiden murujen kanssa <3
ReplyDeleteMutta ihan liian aikaisin sai sinne lähteä ja vielä niin surullisella tavalla.
Ihan varmasti ikävä tuntuu syvällä ja satuttaa.
Vaan Viljo se kuitenkin siellä mamin , Ransun ja Mustin meininkiä seurailee tyytyväisenä.
t.Leena ja Pojat
Niin kaunis Viljo! Minäkin usein muistelen etenkin Otto-kisuani, joka jouduttiin sairauden vuoksi lopettamaan noin 1,5 vuotta sitten, ei kerinnyt tästä maalais elämästä nauttia kuin noin puoli vuotta.
ReplyDeletePikkukubvasta näkyi ihan Rosvomainen hahmo, mutta läheltä näin, että olikin kanunis karvaköriläs. Lemmikin kuolema on kyllä kauhea suru, silti tavlaan ne ei kuole koskaan vaan jatkavat elämää muisteloissa, meilläkin lapset muistavat Miiru- kissaa, joka oli heidän kasvukumppaninsa ja jolla oli yli 40 lempinimeä.
ReplyDeleteMyrsky; Lemmikit ovat tärkeitä perheenjäseniä ♥
ReplyDeleteLeena ja Pojat; Ransu on niin samantyyppinen, että joskus tuntuu kuin Viljo olisi kertonut sille joitakin vinkkejä! Vaikka eivät tietenkään tavanneet, kun Ransu tuli Viljon jälkeen.
Toivottavasti siellä missä Viljo on, on runsas vesimyyräpopulaatio, sillä ne olivat myös Viljon suurherkkua!
Sesse; Onneksi Otto nautti kuitenkin sen puoli vuotta, varmasti nautti oikein kunnolla.
Auli; Rosvo on samanvärinen, kaunis sinivalkoinen ja musta lakunenä myös. Miirulla oli ennätysmäärä lempinimiä, oli varmasti rakas kissa!
Samalla tavalla edesmenneet rakkaat ihmisetkin elävät ajatuksissa niin kauan kuin on heitä tunteneita ihmisiä.
Nuku hyvin, muhkea sinivalkoinen maatiaisaatelinen <3
ReplyDelete♥
ReplyDeleteViljolla on niin suloinen vaaleanpunainen
ReplyDeleteläntti nenussa.
Voi miten Viljo muistuttaakaan Ransua
ja Ransuhan muistuttaa meidän enkeliVeikkaa eli Viljo muistuttaa Veikkaa siis myös.
Sori, nyt ei ajatus kulje ( sain tänään aimo annoksen kipulääkettä persuksiin)tai ajatus kulkee, vaan nyt en tajua sanajärjestystä kuka muistuttaa ja ketä ;)
Vaan ihania ja suloisia OVAT he kaikki ! Ja kyllä Viljo jotain säteitä Ransulle lähettelee.
Meillä Papu-kissa ei ehtinyt nähdä Veikkaa, vaan niin on Papu monessa suhteessa kuin ihana pumpulipilvi Veikka.
t.Leena ja Pojat
Hyvin tuli ajatus perille :-)
ReplyDeleteViljolla oli hassu tuo nenän tumma raita kun se oli vähän vinossa, niin Viljon nenä näytti aina olevan vinossa.
Voi näitä mussukoita ♥
Onpas Viljo ollut nokkela;) Siellä se on hyvä Viljon temppuja keksiä, lemmikkien taivaassa. Ja on meidän monen rakkaat lemmikit kaverina ja ilo on niillä ylimmillään, ajattelisin;)
ReplyDeleteViljo oli päättäväinen kaveri. Ilo ylimmillään, ihana ajatus!
ReplyDeleteSateenkaarisillalla Viljo sinua odottaa. <3
ReplyDeleteMeidän Piki-koirakin siellä odottelee meitä. Piki lähetetiin sinne 2008,1v 8kk ikäisenä, luustosairauden vuoksi. Edelleen muistamme sitä lähes päivittäin.
Ihana ajatus, tuolla ylempänä Paula kertoikin nänheensä unta että kun pääsi taivaaseen, olivat siellä kaikki vanhat lemmikit. Todella lohdullinen ajatus ♥ Voi teidän rakasta Pikiä.
ReplyDeleteKiva lukea kissoistasi. Todellisia hurmureita. Suru on sanoinkuvaamatonta kun rakkaan ystävän menettää. Tässä pieni tarina, joka päättyi onneksi hyvin. Yli vuosi sitten minun Black Jack katosi Suomessa. Olimme tulleet Suomeen kissojen kanssa ekaa kertaa mökille ja olin iloinnut niin siitä, että kissat saivat olla mukana mökillä mukana meidän touhuissa ja luonnossa. Kaikki meni hyvin mutta kun menimme paluumatkalla Helsinkiin muutamaksi päiväksi oli ongelmallista löytää majapaikka kissojen kanssa. Joko ihmiset oli allergisia tai ei ollut tilaa tarpeeksi kaikille majoittua. Päädyin sitten ratkaisuun, että veljeni otti kissat hoitoon omakotitaloonsa ja itse asuimme kavereillani. Kun jätin kissat heille koko ajan oli kauhea kiire ja en ehtinyt laittaa pantoja kissoille. Sanoin kyllä asiasta mutta hän oli myöhemmin unohtanut. Samoin he eivät olleet tottuneet kissoihin ja ikkuna olikin auki. Kun tulimme takaisin viimeiseksi yöksi ennen lentoa oli BJ juuri kadonnut. En voinut nukkua. Etsin kissaa koko yön ja en halunnut luovuttaa. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja meidän oli pakko lähteä Berliiniin ilman Blackia. Viimeisenä aamuna piirsin käsin julisteita ja kävin liimaamassa niitä naapurustoon. Viikot matkan jälkeen kuluivat ja koitin kaikkea. Itketti hirveästi ja muistot BJ:sta tulvivat mieleen. Olin toisessa maassa ja mietin tosissani pitäisikö ottaa lento tai laiva Suomeen uudestaan. Laitoin ilmoituksia nettiin, otin yhteyttä kavereihin ja ilmoituksia jaeltiin sillä alueella ympäriinsä kirjastoihin ja kauppoihin. Soitin eläinlääkäreille ja ilmoitin BJ:n sirun numeron, jos se satuttaisiin scannamaan joskus. Minua huolestutti, että se oli jossain yksin ilman mitään pantaa ja vain eläinlääkäri voisi tunnistaa sen BJ:ksi. Oli niin monta vaaraa, mutta BJ:lle kävi onnellisesti. Se löytyi pian sen jälkeen kun Jaakko heittää kylmän kiven Suomessa. Veljeni naapuri huomasi sen pihaltaan palattuaan lomiltaan. Black Jack löytyi siis 3 viikon jälkeen ja sain kissan takaisin kuukauden kuluttua sen katoamisesta 600 grammaa laihempana. Kaverini kaveri, joka oli tulossa Berliiniin toi sen mukanaan. Olen niin onnellinen että sain Black Jackin takaisin mutta helppoa se ei ollut.
ReplyDeleteKiitos kommentistasi! Hurja tarina, onneksi se päättyi hyvin. Surusi ja huolesi oli varmasti mieletön. Kyllä kissat ovat rakkaita, mutta niistä tulee silti entistä rakkaampia tuollaisten koettelemusten jälkeen.
ReplyDelete