Monday 27 August 2012

Rakas romu

Maikkilasta tupsahti jo jokin aika sitten Rakas romu -haaste. Valitse ja esittele oma rakas huonekalu, josta et koskaan luopuisi.
Valinta ei ollut helppo, sillä elän vanhojen rakkaiden romujen keskellä. Eikä valintaani edes hyvällä tahdolla voi kutsua romuksi, niin kuin ei kenenkään muunkaan rakasta kalustetta.

Yksi on silti ylitse muiden: isäni vanha flyygeli.

My blog got a "name your most precious piece of furniture" -challenge. I live among precious old bits, precious perhaps only to me, but most precious of all is my dear dad's old grand piano.

Isällä ei paljon vanhaa sukuomaisuutta ollut, kun he äidin kanssa muuttivat yhteen eikä tämäkään ole sellainen. Isä oli flyygelinsä hankkinut itse. Tämä ei edes ole se sama flyygeli, joka meillä oli alun perin, sillä sen ääni kului loppuun ja tilalle ostettiin uusi, huomattavasti heleä-äänisempi. Isäni oli innokas kotipianisti, hän soitti flyygeliä monta kertaa päivässä.

Isäni äiti oli pianonsoitonopettaja, joka rakasti Chopinia. Niinpä meillä kuultiin Chopinin valsseja ja masurkkoja varsin usein, kun siskoni kanssa niitä harjoittelimme mummille esitettäviksi. Isä soitti mielellään Mozartia.

Kun isäni viisi vuotta sitten äkillisesti menehtyi, en voinut sietää ajatusta, että niin oleellisesti häneen liittyvä kaluste myytäisiin. Toisin kuin voisi luulla, vanhat soittimet eivät edes ole arvokkaita (ellei kyseessä ole 1700-luvun Stradivarius). Mutta myyntiarvo oli toissijainen seikka.
Pidän pianonsoitosta itsekin, soitan vain harmillisen harvoin. Kun ei enää soita päivittäin tai edes viikoittain, tuntuu koskettimien äärellä siltä kuin käsien tilalla olisi kaksi paketillista nakkeja. Nyt kun kaupunkiasunnon eteisremontti on valmis ja flyygelin päällinen ja alunen vapaat eteiskaappien romuista, lupaan virityttää flyygelin ja soittaa ahkerammin.
Flyygelin yllä on isäni taidetta, rakennuksen räjäytystyömaalta löytynyt vääntynyt kattopelti johon on liimattu meidän lasten muovisia eläimiä. Taulu toteutettiin yhdessä isän, äidin ja isosiskon voimin, itse taisin olla silloin vielä liian pieni. Sellainen oli isäni.

Haaste matkaa täältä eteenpäin Irenelle Vironperään ja Mamma N:lle Muistikirja-blogiin.

26 comments :

  1. Koskettava tarina flyygelistä! Eihän tuosta todellakaan voi luopua. Ikinä.

    Ensimmäinen haaste Muistikirjalle :), sepäs jännää.

    ReplyDelete
  2. Ei tuommoisesta "romusta" voi ikinä luopua. Hyvä että sinulta löytyi tilaa sille. Ja toivon mukaan sinulta löytyy nyt sille aikaakin!

    ReplyDelete
  3. Mamma N; Odotan jännityksellä mitä sieltä tulee...

    Myrsky; Itse asiassa minulla ei ollut sille mitään paikkaa, vaan piti hankkia asunto. Ajattelin, että jos pystyn hankkimaan vain pienen yksiön niin sitten nukun flyygelin alla, mutta onneksi löytyi erittäin edullinen kaksio! Toivotaan että aikaa on. Nyt kun lupaus on blogissakin kuulutettu, niin täytyyhän se pitää.

    ReplyDelete
  4. Selailin täällä blogisi vanhoja kirjoituksia. Ihania kirjoituksia =D

    Tähän fluugelin elämään oli kirjoitettava miten mielessä sykähdytti isäsi aarre.

    Ihanaa että sen säilyttäminen kirposi ajatuksiisi jopa nukkua sen alla tilanpuutteen sattuessa.

    Asenne ja tahto ovat kohdillaan sinulla =D

    Taulun tarina on myös houkuttava. Tuo jää mileneeni ja joskus jossakin vaiheessa ehkäpä se ideana löytyy vielä meidänkin seinältä jonkain omana versiona.

    Kiitos että kirjoitat ihanaa blogiasi!


    ReplyDelete
  5. Kaunis vaalittava muisto isästäsi! Hellyttävästi kerroit isäsi rakkaasta harrastuksesta.
    Tuo taulu on muistorakas!
    Ransu ja Mustikin osaavat tottakai soittaa Chopiniä masurkkoja, eikö vain?

    ReplyDelete
  6. Matonkude; Kiitos sinulle kauniista kommentistasi! Aika usein kai asiat menevät hassusti päin, niin kuin se, että täytyy hankkia asunto flyygelille, tai lapsille, jotka äkkiä vain putkahtavat, tai vaikkapa jollekin kasville ;-)
    Erittäin kiva juttu, jos innostutte tekemään omaa taidetta! Isäni ajatus kai olikin, että kuka tahansa saa ja osaa tehdä taidetta, pääasia että itse arvostaa.

    Maiju; Ransu tykkää mennä tuonne ylös näppäilemään kieliä, vähän niin kuin harppua soittaisi :-D

    ReplyDelete
  7. Upea esine, johon on latautunut paljon muistoja. Ei se niin paljon tilaa vie kun ajattelee miten paljon musiikkia siihen mahtuu :)

    ReplyDelete
  8. Olipa osuvasti sanottu :-)

    ReplyDelete
  9. Upea flyygeli ja lämmin muisto isästäsi.
    Olin kerran opastetulla kävelykierroksella Eirassa, ja opas näytti taloa, jonka ostajat olivat joskus aikoinaan menneet ostamaan flyygeliä mutta ostivat koko talon ja fyygelin myös. Muistui mieleen kertomuksestasi.

    ReplyDelete
  10. Valtavan kaunis flyygeli. Ai, osaat soittaa pianoa. Aina paljastuu jotain uutta :)

    ReplyDelete
  11. Kaunis katsella tuo flyygeli, tykkkään kovasti myös isäsi taiteesta.

    ReplyDelete
  12. Muistorikas flyygeli. Myös kaunis, ja jos sitä vielä soittelee niin ihanat äänet varmaan siitä tulee.
    Arvokas!

    ReplyDelete
  13. Onpa totisesti kallisarvoinen flyygeli-"romu".

    ReplyDelete
  14. Paula; Vai niin, sepä hauska ja erikoinen kertomus!

    Tiina; No en oikein sujuvasti osaa, nääs ne nakkipaketit :-/

    Pirkko; Minäkin tykkään, ja sopivat vielä niin hyvin yhteen.

    Sylvi; Flyygelissä on todella kaunis sointi, kunhan sen saa vielä vireeseen.

    Päivi; Niin on.

    ReplyDelete
  15. Ihana esine,
    ihana tarina.
    Hieno suunnitelma virityttää se ja
    sormet.

    Me tutustuimme eilen meille muuttavaan uuteen kalustoon, joka on ollut esi-isilläni 1800-luvun loppuvaiheista tähän päivään. Ei puhettakaan, että tuon raaskisi hävittää, jollekin jolla siihen ei liittyisi mitään.
    Minusta on ihanaa, että esineillä kuin taloillakin on tarinansa.

    ReplyDelete
  16. Ihanat muistot sinulla ♥ Hienosti sopivat yhteen tuo flyygeli ja tunteella tehty taideteos. Kadehdin kaikkia soittotaitoisia ja musiikillisesti lahjakkaita :) Jatka ihmeessä soittamista!!

    ReplyDelete
  17. Rva Pioni; Sormet tosiaan, ne kaipaavat virittämistä! Ei suvussa olleita kalusteita voi hävittää, kun tietää kenelle ne ovat kuuluneet ja kuka niiden kanssa elänyt. Minullakin äitini äidinäidinäidin kaappi ja tuoli 1800-luvun puolelta, hyvin tärkeitä esineitä!

    Linda; Jaa, soittimen omistaminen ja soittotaito eivät välttämättä ole synonyymejä ;-)

    ReplyDelete
  18. Voi ku kaunis flyygeli! En totisesti minäkään ikinä raskis luopua tuollaisesta. Oon myös soittanu pianoa ihan pikkutytöstä lähtien. :) Taito ruostuu aikuisena sen verta nopsaan ettei kärsis olla päivääkään soittamatta...tosin vielä ei ole mun sormet päässy muuttumaan nakkipaketeiksi ;)

    ReplyDelete
  19. Ihana tarina. Kauniisti kirjoitettu, niin kuin aina. Lukijalle välittyy ilo ja lämpö. t. Pia

    ReplyDelete
  20. Puutarhuri; Sinä varmaan soitat säännöllisesti... mulla kun saattaa kulua välissä viikkoja ellei yli kuukausikin, etten ole kaupunkiasunnolla, sitten tuntuu että joutuu aina aloittamaan alusta.

    Pia; Kiitos.

    ReplyDelete
  21. Onpa kaunis soitin!
    Isäsi on ollut oikea aarre.


    t.Leena ja Pojat

    ReplyDelete
  22. Kyllä, isäni oli aarre ♥

    ReplyDelete
  23. Ihana tarina, kiitos kun jaoit sen kanssamme:)

    ReplyDelete
  24. Hienoa,että olet voinut säilyttää isäsi vanhan soittopelin.Etenkin,kun kyse ei ole ihan mistään pienikokoisesta esineestä.

    Isäni on onneksi elossa ja toivottavasti onkin vielä monen monta vuotta,mutta nyt jo on monta sellaista esinettä kotonani,jotka isästä ja hänen erinomaisista kädentaidoistaan päivittäin muistuttavat <3

    ReplyDelete
  25. Sepä onkin hienoa, että on ihan isän tekemiä esineitä, tuo flyygelihän ei ole sellainen ;-) Sellaista vaihtoehtoa että en olisi sitä ottanut, ei ollut!

    ReplyDelete

Kaunis kiitos kommentista!