Thoreau muutti metsämökkiin asumaan aikana, jolloin Amerikka teollistui kovaa vauhtia ja ihminen kasvoi yhä enemmän erilleen luonnosta. On myös muistettava, että Amerikan mantereelle muuttaneet eurooppalaiset siirtolaiset kokivat alun perinkin uuden kotimaansa luonnon usein hyvinkin pelottavaksi uudenlaisine villieläimineen ja dramaattisine maisemineen. Niinpä Thoreaun veto oli radikaali.
Olen joskus lukenut pätkiä teoksesta liittyen maisema-arkkitehtuurin historian opintoihini. Nyt on aika lukea koko teos. Mitä Thoreaun mielessä liikkui sinä aikana, kun hän muutti korpeen, rakensi mökkinsä ja ratkoi arkipäivän pulmia? Hidas elämä, downshiftaus, elämänlaatu, vapaus. Kuulostaako tutulta?
Britti Hodgkinson puhuu kulutusyhteiskunnasta ja nk. oravanpyörästä irtautumisesta. Samasta asiasta kuin Thoreau, nykyihmisen silmin. Joutilaita iloja on kokoelma ajatuksia siitä, millä tavoin elämästä voi nauttia ilmaiseksi: heittää leipäkiviä rannassa, istua ja miettiä, lojua ja miettiä, retkottaa.
Kummassakin näistä kirjoista puhutaan vapaudesta, itsehallinnasta ja riippumattomuudesta. Jos toteaa selviytyvänsä sillä tasolla, mikä on jo, on vapaa. Jatkuvaan talouskasvuun sitoutuminen on pallo nilkassa, lisäksi se aiheuttaa olon, että se, mitä on, ei riitä. Tyytymättömyyttä siis. Kuka haluaa kahlita itsensä tyytymättömyyteen siitä, että tavoitetta ei vielä ole saavutettu, että tämä ei vielä kelpaa?
Sen lisäksi minulla on tunne, että ikuista talouskasvua ei voi olla olemassakaan. Jatkuva kuluttamisen lisääminen johtaa maapallon tuhoon − mutta siitä en edes ala paasata tämän enempää nyt.
Elämän arvo ei voi olla siinä, että näkee ja kokee mahdollisimman paljon vaan siinä, että elää itseään kuunnellen ja nauttii siitä lyhyestä matkastaan jonka täällä tekee; pieniä, päivittäisiä ilonaiheita.
Miksi sitten luonnossa kivellä istuskelu tuntuu monin verroin virkistävämmältä kuin ihmismassojen joukossa Niagaran putouksien katselu? Toinen on tarjottu, toinen itse keksitty. Toista odotetaan ihailtavan, toinen tulee spontaanisti.
Joku joskus ihmetteli, miksi vetäydyn. Enkö haluaisi olla ihailtu ja suosittu? Herran pieksut, en. Miten se lisäisi elämänlaatua? Päin vastoin, se toisi mukanaan odotuksia, suorituspaineita ja velvoitteita. Sopiva keitos antamista, velvoitteita ja ihan vain tyytyväisenä olemista, siinäpä resepti uudelle ja tulevillekin vuosille.
Henry David Thoreau, Walden, Kirjapaja 2010 (Walden, or Life in the Woods, 1852)
Tom Hodgkinson ja Dan Kieran, Joutilaita iloja, Basam books 2010 (The Book of Idle Pleasures, 2008)
Alempi kuva: Roger Seijo
.JPEG)
.jpg)
Näin! Tätä sen olla pitäisi, ja tätä itsekin lomallani toteutin. Ja Nautin hiljaisuudesta, jopa lumesta.. Ihanaa päivän jatkoa teille! :D
ReplyDeleteOsuit naulankantaan, tähän samaan yritän pikkuhiljaa päästä, vielä menee vuosia, mutta hiljaa hyvä tulee. Mies on pässyt jo hiukan pidemmälle downsihtaamiseen kuin minä, mutta yhdessä yritämme auttaa minuakin tässä samassa.
ReplyDeleteMuutaman vuoden kun jaksan painaa täysillä töissä, sitten voisi jäädä etätyöskentelijäksi tai osa-aikaiseksi.Onneksi olen työni yläpuolella,se on minulle helppoa. Teen kovaa tulosta, jolla maksan eläkettä etukäteen roimasti nyt kun se mahdollista. Ainoa mikä kärsii on hartiani, ne paukkuvat öisin särky on tuskallista, hierojalle pakko mennä.
Kiitos kirjavinkeistä, nuo hankin.
Sinä asustelet juuri niin ihanassa paikassa, mihin me muut vain haaveilemme.
Ei voi olla totta, samista on taas. :) Nimittäin juuri viime viikolla tilasin Thoreaun uuden suomennoksen itselleni ja olen siis lähiaikoina aikeissa lukea sen ja kirjoittaa siitä. Tai sitten linkkaan vain tähän todella erinomaiseen kirjoitukseesi. :) Olen lukenut Thoreaun vanhan suomennoksen melkein loppuun asti, mutta jumituin jonnekin pavunviljelyyn, vaikka kirja olikin sinänsä viehättävä. Toivon, että uuden suomennoksen kanssa käy paremmin. Sekä Thoreau ja Hodgkinson että sinä olette kyllä täysin oikeassa filosofiossanne!
ReplyDeleteHienoja pohdintoja!
ReplyDeleteMeillä on usein mieheni kanssa kinaa siitä, kun viihdyn paljon ihan kotona, hän haluaisi matkustella ja nähdä paikkoja ja olla ihmisten seurassa, itse viihdyn kyllä yksinkin ja joskus jopa toivon yksinäisyyttä, mieheni ei voi ymmärtää sitä ja pitää minua välillä ( huom. ;=) välillä )
omituisena siksi. Sanoo aina, että kun olen maalta etc...
Olen töissä isossa yrityksessä ja välillä itsekkin ihmettelen, tätä tuloksen tekemisen pakkoa.
Jos et ole kaavoissa joudut tod.näköisesti seuraavassa laman aallossa pois. Vain kovat ja häikäilevät pärjäävät.
Itse inhoan epäioideuden mukaisuutta täällä ja sen kyllä olen antanut näkyä, ihme että istun vielä täällä...;=) olen ns.totuudentorvi, mutta nähtävästi kuitenkin rakentavassa hengessä.
Oletkos jo ollut hiihtämässä? Minä kävin sunnuntaina ja jalat oli sen jäkeen ihan muussina...mutta ei kun uusiksi vaan...
Mukavaa tammikuun alkua sinulle ja kisupojille.
pstt..en minäkään kaupungissa voisi asua, alkaisi ahistaa liikaa...
kamala mikä kirjoitusvirhe, epäioideuden = epäoikeuden, sormet solmussa.;=)sorry.
ReplyDeleteVai MINUN postaukseni herätti ajatuksia... No entäs tämä sinun sitten ;-)
ReplyDeleteKumpikaan kirja ei ole ennestään tuttu. Thoreaun teos kuulosti kuvauksesi perusteella hyvin... suomalaiselta. Mennään mettään ja ollaan siellä onnellisia. Ei elämän sen kummempaa tarvitse olla.
Olen varma, että kvartaalitaloudesta on pakko siirtyä pois ihan ihmiskunnan pahoinvoinnin vuoksi. Downshiftingistä on niin paljon ei-enää-hiljaisia-viestejä. Kyllähän elämää pitää saada ELÄÄ, ei suorittaa.
Mie piiloudun mielelläni kaupunkiin. Saa olla anonyymi, toisin kuin pienillä paikkakunnilla. Oman rauhansa löytää kaupungistakin, se on vaan toisenlainen rauha kuin Saimaan rannalla.
ReplyDeleteIhanaa, että monella on loma takana, jolloin kykeni ihan olemaan vain.
ReplyDeleteLuulen, että tuo Tuijan kuvaama tilanne, jossa puoliso haluaisi aina matkoille ja ihmisvilinään, heittäisi minut asumuseroon :-) Hymyillen totean, mutta olen tosissani. En pystyisi. Ja sitten se ristiriita, ettei voisi tehdä niin kuin toinen sekä itse haluaa. Lyhyellä matkalla ja ystävän kanssa kompromissi onnistuu, mutta elämänkumppanin... Olisi aina huono omatunto, tai sitten tyytymätön olo!
Maiju; Sinullahan onkin blogisi otsikon alla heti kuvaus siitä hitaammasta tahdista, mihin pyrit. Kaipa se, että sen kirjoittaa ylös tekee pyrkimyksestä konkreettisemman, että se ei ole pelkkä ajatus. Ehkä päämäärää kohti kulkee myös silloin määrätietoisemmin, kun sen on julistanut!
Ja Jenni, terve vain, tähän asti kadoksissa ollut kaksoissisareni, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt :-D
Kirjoita oma arvostelu vain, sillä tämähän ei ole kirja-arvostelu, vaan omien aivoitusten diibadaabaa.
Jenni ja pavunvarsi :-)
Katsoin muuten sen saunamittarini, sekin on Terraviivasta, niillä on ihmishahmo- ja muitakin piirroksia kaakeleissa. Ehkä koko repertuaari ei ollut esillä myyjäisissä.
Niin, hiihtämään... Täytyy myöntää etten vieläkään ole täysin toipunut koulu-urheilun aiheuttamasta hiihtoallergiasta. Minulla on kyllä hyvätkin uudehkot sukset, plus muutamat puusukset, joilla on hyvä vedellä umpihangessa. Ja oikeat bambusauvat! Kas, välineistön pitää olla kaunista, en minä missään rumissa räikeissä varusteissa lähde...
Intopii; tämähän on sinun ajatustesi jatkumoa, tai samoja ratoja! Ihan totta, Walden on vähän niinkuin suomalainen kesämökkielämä, ilman supermarketissa käyntiä menomatkalla.
Zepa, ehdit tähän väliin. Olet ihan oikeassa siinä, että kaupungissa voi olla anonyymi. Kullakin on oma paikkansa missä viihtyy.
ReplyDeleteHau! Meitsi jaksaa aina ihmetellä ihmisten kiirettä, kun parasta maailmassa on päikkärit, leikit ja oma koti. Oikein kadullakin jään odottamaan kaikista kiireisimmän näköisiä vastaantulijoita, kohotan nassuni heitä kohden ja olisin valmis pikaiseen rapsutusterapiaan - mutta aina ne vaan menevät vihaisen näköisinä ohi! Luen Thoreaun sitten kun se on käännetty koiraksi, mutta luulen jäbän olevan meitsin sielunveljiä. Ylätassu, Saila!
ReplyDeleteVoi Sulo, olet niin viisas. Mitä moni ohikulkija menettääkään. Kävelevät ohi, kun voisivat kokea suuren käänteen elämässään ja valaistua!
ReplyDeleteSaila, olemme mieheni kanssa onneksi kuitenkin saaneet sovittua, ettei mun tarvitse hänen kaikille reissuilleen lähteä ja sehän sopii.
ReplyDeleteVaikeaahan se välillä on yrittää selittää, ettei nyt oikein iske reissu lähtö.
Ainut mikä harmittaa, on että hän ei juurikaan sitten ole innostunut puutarhahommista, paitsi asella uhattuna....=)
Aina ei voi voittaa...;)
Mutta meillä on kolme ihanaa lasta ja kuitenkin muuten tullaan juttuun keskenämme,niin sitten pitää vaan löytää kompromissit.
Niinhän se tietysti on, siis täysin itsenlaista toista ihmistä ei ole olemassakaan. Hyvä, kun kompromissien teko onnistuu! Toisen ymmärtäminen on niin suuri haaste meille kaikille. Kun asiat näkee kumminkin omasta näkökulmasta, omin silmin ja omien kokemusten suodattimen läpi - eihän se voisi muulla lailla ollakaan - on toisen osaan meneminen todella vaikeaa.
ReplyDeleteSe on varmaan parisuhteen elinehto, että kumpikin pystyy toteuttamaan itseään. Jos toinen nauttii olostaan matkalla ja sinä yksinolosta kotona, on se aika kiva tilanne sekin.
Ja puutarhanhoito... niin se vain on, että toisia kiehtoo, toisia ei... ja jotkut heräävät siihen pikkuhiljaa!
Toivon, että Kuopus voi jo paremmin! On nämä isoja asioita, ja toisaalta ihan elämän peruskauraa. Nuoruus menee levottomuudessa ja itsensä etsimisessä, sitä säntäilee ja etsii eikä ole oikein tyytyväinen mihinkään.
ReplyDeleteMuistan yhtenä kristallinkiteenä elämässäni hetken, kun olin interreilaamassa 23-vuotiaana (yksin, sillä olen aina pitänyt yksin matkustamisesta). Päädyin viikonlopuksi Scilly-saarille Englannissa. Aah meri, aah saaret. Aah vuorovesien mukainen elämänrytmi, jota ihminen ei pysty muuttamaan. On elettävä niin kuin luonto sanelee.
Pari päivää kahdella saarella patikoituani istuin korkealle linnakkeen muurille, oli vappuaatto, ja olin nirvanassa. Mietin, että vaihtoehto tälle olisi rämpiä tungoksessa Senaatintorilla oksennuksessa ja lasinsirpaleissa. Sen sijaan katsoin taivaalla kiitäviä pilviä, taivaalla, joka päättyi mereen kaukana saarten tuolla puolen. Katsoin alla rannalla levittäytyvää kylää ja pieniä värikkäitä kalastusveneitä. Hengitin; en olisi voinut olla onnellisempi. Tajusin; tässä on se, mitä elämältä toivon.
Kadonnut kaksonen. :D
ReplyDeleteMinä viihdyn kaupungissa ja eristyksissä, mutta en siinä välissä. Eli rauhassa pitää olla, oli se sitten katoamista vilinään tai erakoitumista jonnekin. Pikkukaupunki, jossa kuvittelen kaikkien tietävän kaiken kaikista ja joka on kuitenkin kaupunki ilman isomman kaupungin tarjontaa, olisi minusta ahdistava ajatus. Olen joskus ajatellut, että muuttaminen pienelle paikkakunnalle Suomessa olisi yhtä jännää kuin muuttaminen ulkomaille, kun olen lähinnä pk-seudulla aina asunut. Joten, en muuta mihinkään tai muutan minäkin saarelle. ;)
Ja olenpa muuten seisonut juuri Niagaran äärellä, että ai jaa, tällainen se sitten on, onpa kauheasti japanilaisia. :) Vaikka kyllä mä yleensä käyn matkoilla ne nähtävyydetkin katsomassa, usein vaan tavallisemmat jutut jäävät sitten reissusta todella mieleen.
Hei kaksoissisko! Niin, ehkä noihin suuriin nähtävyyksiin latautuneet ennakko-odotukset aiheuttavat sen, että se on melkein aina antikliimaksi. Plus, että joko matkaopas tai opaskirja kertoo jo, millainen paikka on, niin siihen ei helposti saa omakohtaista kokemusta, mikä on se, joka liikuttaa ja jää mieleen. Paitsi jos malttaa mielensä ja pysähtyy, mitä teenkin mielelläni, oikein maleksin ja maistelen, melkein nukahdankin johonkin penkille... suosittelen. SILLOIN paikkaan syntyy omakohtainen kokemus ja tuntee olleensa siellä. Muutenhan se on melkein sama kuin katsoisi teeveestä, paitsi että joutuu matkustamaan joskus hankalastikin.
ReplyDeletePieni paikkakunta... en voi sanoa, että se olisi niin ahdistavaa kuin olen joskus luullut. Ystäväni jaksavat aina muistuttaa paasaamisestani, kun murrosikäisenä totesin, etten IKINÄ voisi asua Suomessa muualla kuin Helsingissä enkä oikein sielläkään :-D
On totta, että pikkupaikassa ihmiset tietävät elämästäsi, toisaalta se on myös kätevää. He myös katsovat sinun ja omaisuutesi perään. Olen onnekas, sillä minulla on mukavia ja huomioonottavia naapureita. Yhteisöön kuuluminen voi tuntua mukavaltakin, minusta se on ihmisluonnolle aika luontevaa.
'Sopiva määrä antamista, velvoitteita ja ihan vain tyytyväisenä olemista' kuulostaa niin hyvältä ja sopii varmasti niin parisuhteellisille kuin -suhteettomillekin:)
ReplyDeleteMinä olen ollut aina hyvä pakoilemaan turhia velvollisuuksia ja potenut siitä huonoa omaatuntoa. Pippalot ja muut sosiaaliset härpäkkeet vain tuppaavat ahdistamaan ja mietin, miten paljon laadukkaampaa aikaa voin viettää kotona perheen parissa ja omia touhuja touhuten.
Sinua ihailen, olet ollut ilmeisen rohkea aina, kun olet matkustellut yksin ja opiskellut kaukana kotoa. Minä olen ollut ihan liian nynny enkä ole muutoinkaan päässyt kokemaan jänniä seikkailuja nuoruudessa vaikka olisin pohjimmiltani halunnut enkä ehkä ole lähtenyt juuri niille poluille, jotka ovat tarkasti miettien tuntuneet omimmilta.
Olenkin vähitellen opettellut elämään paremmin itseäni kuunnellen. Mistä oikeasti tykkään, mitä oikeasti haluaisin tehdä, mikä oikeasti tyydyttää sisäiset tarpeeni. Seikkailuja en kaipaa, vaan pienet perustavaa laatua olevat asiat tuovat suurimmat tyydytyksen tunteet ja niiden keskellä voi kokea olevansa juuri se ihminen, mikä oikeasti on. Näihin hetkiin liittyy vahvasti tunne ettei ulkopuolelta tule paineita ja velvoitteita. Tuo tunne voi vallata mielen omassa pihappirissä, jossain reissussa tai illalla takan ääressä villasukat jalassa.
Vapaus, tyytyväisyys siihen mitä on, sisäisen äänen kuuntelu, kohtuullisuus, lepo, turhan karsiminen, armollisuus itseä ja muita kohtaan, askeleet kohti unelmia... tällaisia teemoja olen itsekin pyöritellyt mielessäni pitkin syksyä ja näistä olisi varmasti ammentanut tekstiä loputtomiin, mutta tässä jotain ajatuksia. Huh huh:)
Hyvä Maria, osuvia oivalluksia omasta ainutkertaisesta elämästä ja sen tekemisestä niin siedettäväksi kuin voi :-) En tiedä, voiko oikeita valintoja koskaan tehdä. Tekee ne mitä tekee, kun tulevaisuuskiikareita ei ole. Jälkeen päin on mahdotonta sanoa, että nuorena olisi pitänyt tehdä toisin. Teki niin kuin teki, koska oli se joka oli. Ehkä elämän tarkoitus onkin tämä hitaan oppimisen ja oivallusten kehityskaari?
ReplyDeleteMoni asia, mitä sanoit, solahti täysin minunkin muottiin. Juuri tuo, että pippaloissa tuntuu aina siltä, että oikeastaan olisin mielummin kotona tekemässä ristipistotyötä takan ääressä tms. Mutta ei sellaista oikein kehtaa sanoa! Ja tuo lauseesi, että parhaisiin hetkiin liittyy vahvasti tunne, ettei ulkopuolelta tule paineita ja velvoitteita. IHAN näin. Eipä ole yllätys, olethan Wapisapistien Suomen jaoston kantaemo, ellen väärin muista ;-)
Niinhän se just on, ettei oikeita ja vääriä valintoja välttämättä ole ja silloin joskus olin se ihminen ja nyt olen tämä. Kiitos lohtuttavasta ja erinomaisesta kiteytyksestä:)
ReplyDeleteTaisin tuohon loppuun ihan huomaamattani listata juuri noita wapisapistien teesejä;)
Minä olen ilmoittanut parisen vuotta sitten, etten tule pikkujouluihin. Ällistyneeseen kysymykseen MIKSI?, vastasin totuudenmukaisesti. Että lapsen pipon kirjominen on just hyvässä vaiheessa ja se vetää pitemmän korren. Hieman sain katseita, mutta ei se kirpaissut kuin yhden hetken.
ReplyDeletePitää erottaa ne asiat, joita ei ole pakko tehdä jos ei halua, niistä, jotka vaan on tehtävä, miellytti tai ei. Tiskit on hoidettava jollain aikataululla, mutta moni muu huseeraus on vältettävissä, jos ei tosiaan tahdo. On vaan valittava tärkeämpi.
Walden uutena painoksena on luennassa itsellänikin juuri nyt.
Niin, Maria, kyllähän niitä asioita tulee listattua jotka ovat pyörineet mielessä, joskus ne ovat vasta alitajunnassa melkein kielen päällä ja sitten jossain vaiheessa pulpahtavat.
ReplyDeleteLiina, on totta, että yleinen mielipide on aina se, että "jee, juhlat!" Jos joku toteaakin, että "jee, koti-ilta!", saa kummalisen tyypin maineen. On oltava rohkea pitämään puoliaan ja menemään oman pään mukaan. Useinhan siitä ei kumminkaan kukaan vahingoitu tai loukaannu. Ihan aina se ei ole niin yksinkertaista.
Hyviä postaus ja hyviä pohdintoja! Tämä on nyt varmasti suht kevyesti sanottu, mutta silloin on hyvä olla kun on sinut itsensä kanssa. Tekee sitä mistä pitää ja mikä tuntuu hyvältä unohtamatta muita ihmisiä, ja niitä rakkaita eläinkumppaneita ja luontoa ja .... Täällä kun elellään pääkaupunkiseudun laitamilla ja työ on keskustassa, niin mukaan mahtuu niin rauhaa kuin hulinaakin. Kummatkin maistuvat - silloin kun sen aika! Välillä jopa suurin ruuhka tuntuu hyvältä ja välillä haluaa olla vain itsekseen viikon. Valitettavasti myös itsensä kanssa joutuu joskus tekemään kompromisseja - täytyyhän sitä nyt perjantai katkaravut tienata ;)
ReplyDeleteIhan totta mitä sanot, eikä aina helppo toteuttaa. Itsensä kanssa ei aina osaa olla sinut.
ReplyDeleteOn kuitenkin suuri onni että on koti, jossa voi olla rauhassa ja oma itsensä. Monilla maailman ihmisillä sitä ei ole, vaikka rauhallisen ja turvallisen kodin pitäisi olla ihmisoikeus kaikille. En voi olla miettimättä välillä, miten kiitollinen saan olla.
Niin, ja perjantaikatkikset. Ilon tuottaminen lemmikeille tuottaa itsellekin mittaamattomasti iloa.
Oikein hieno filosofiapläjäys! Noinhan niiden asioiden pitäisi ollakin kuten kirjoitat, ja kuten siis omatkin tuntemuksesi ovat. Kävin jo aiemmin pohdintasi lukemassa, mutta piti tulla vielä uudelleen antamaan siitä kehut.
ReplyDeleteVoi kiitos Eero! Olinkin juuri menossa nukkumaan (on jo aikakin!), nyt kömmin vielä paremmilla mielin höyhensaarille.
ReplyDeleteMistä huomaa olevansa yökyöpeli? Siitä, että kissat käyvät nykimässä hihasta nukkumaan.
Hyviä oivalluksia, tärkeitä asioita. Kyllä se vain niin on, että ihmisen pitää löytää itsestään rauha ja tasapaino, ennen kuin voi elää onnellisena ja tyytyväisenä. Ulkopuolisten vaatimusten mukaan eläessä saa vain kokea sitä jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja väsyttää itsensä (nimim. kokemusta on)...
ReplyDeleteNiin, on aika paljon ihmisiä, joille ei koskaan kelpaa, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä (itseensä? maailmaan?) ja projisoivat sitä sitten kumppaniin tai työtoveriin, tai alamaiseen.
ReplyDeleteSinäpä sanoit sen hyvin. Vielä kun saisin puolisonkin ymmärtämään kuinka täällä kaupungissa ahistaa.
ReplyDeleteToivottavasti jokin ratkaisu löytyy!
DeleteOlen lueskellut vanhempia kirjoituksiasi täällä palstalla, vaikka useamman vuoden olen muutenkin täällä vieraillut. Mukavaa ajanvietettä. :)
ReplyDeleteTuo Hodgkinson on ilmeisesti nykyään siirtynyt takaisin Lontooseen asumaan...Eikä siinä mitään, muutos tapahtuu ja vie sinne minne elämässä kuuluukin, turha hangoitella liikaa vastaan. Tai näin minä sen koen. Mutta se mitä aina ite ihmettelen on se, että miksi pitää kulkea yhteen suuntaan ja hankkia niiin maan perusteellisen suuret kulissit kaikelle ja kokeilla niitä ihan ääripäitä? Kai se on sitä ihmisyyttä (tai sen opettelua). Ja nyt kun 40 v on kaunis muisto vain, olen oppinut ymmärtämään etteivät kaikki tykkää yksinkertaisista asioista ja simppeleistä oloista. Outoa minusta, mutta tylsäksi kävisi, jos kaikki olisivat oman itsen kopioita.
Hyvä kysymys. Ehkä monille ihmisille käy niin, että innostuu jostain "kybällä" ja sitten siihen mennään ääripäähän asti. Tai jonkinlainen kokeilunhalu, omien rajojen koettelu, uudestisyntymisen tarve... vaikea sanoa, ja jokaisella varmaan vähän eri motiivit.
DeleteTosi on, että yhdelle paratiisi on toiselle ahdistus, kaikki eivät viihdy yksin tai luonnon helmassa. Tai vaikkapa aavalla ulapalla.