Hyvin mahtuu

Musti: Hohhoijaa. Vaikka tiukkaa tekee kun on kaksi kissapetoa samassa asunnossa niin hyvin me mahdutaan.

Sopusointu voi johtua siitäkin, että Ransu nukkuu tyytyväisenä vaikka isoveljen käpälä on naaman päällä.

Ikkunallekin mahtuu. Huomaa nenänjäljet lasissa: vakiopaikka.

Ransu: Hyvin me mahdutaan. Mä täytän ne paikat mitkä isoveljeltä jää yli.

Puutiaisia

Minun kaikki kissat ovat kiipeilleet innolla puihin. Viljo ansaitsi lisänimen puutiainen, sillä se oli maatiainen joka viihtyi puussa. Myös ensimmäinen kissani Stella, jossa oli norjalaisen metsäkissan verta, viihtyi puussa. Kun ensimmäistä kertaa kävin katsomassa Stellaa oli emo pentuineen pihan omenapuussa. Norjalaisista sanotaan, että ne pitävät kiipeilemisestä, mutta en näe eroa maatiaisiin siinä suhteessa. Musti-pantterikin kiipeilee oksalle ylimmälle harva se päivä.

Joskus riittää, että voi häntä ojossa rynnistää puun runkoon, miettiä siinä tovin ja sitten...

...loikata tyylikkäästi alas.

Pantterimainen alastulosyöksy.

Climbers
All my cats have enjoyed climbing into trees. I see no difference between Norwegians, who are said to climb a lot, and ordinary house cats. Or then it's just me.

Kuuluu hurahdus

Eilen illalla tuli kaupunkikotiinkin rutkasti ohjelmaa litteän paketin muodossa. Kävin päivällä Vanhan ylioppilastalon nukke- ja nallemarkkinoilla Helsingissä. Sieltä tarttui mukaan kauan miettimäni nukkekoti. Vihdoin pääsevät yli kymmenen vuoden ajan keräämäni minitilpehöörit kirjahyllyistä ja laatikoista omaan kotiin.

Minun lisäksi laatikon sisältö tarjosi iltaohjelmaa Ransulle. Työmaatarkastus.

Hmm. saranan kiinnitys on ok...

Seuraavaks tarvitaan ehkä tätä...

...eiku ristipääruuvi-meisseliä!

Sitten näitä ruuveja. Näitä onkin aina monta...

Tää vois olla hyvä...

Mä levittelen vähän että nää erottaa paremmin...

Huh, onneksi Ransu oli auttamassa niin saatiin talo koottua! Kerroksia en vielä kiinnittänyt, kun seinien tapetointi ja maalaaminen käy varmaan helpommin ilman ahtaita välipohjia. Kuten paketista ilmeni, merkki on Comodo ja malli kaupunkitalo, ns. cityvilla (mikä nimihirviö). Tämän sain mallikappale-hinnalla, vaikka se ei ollut edes messuilla rähjääntynyt. Myyjällä on vielä samanlainen vaaleansininen valmiiksi koottuna, muita malleja ns. iso ja pieni kartano sekä kauppa jonka päällä on terassi, jotka kaikki hän myy normaaleja vähittäishintoja edullisemmin. Pyysi vain minua kertomaan ystäville, jos joku on kiinnostunut, parhaiten tieto varmaankin tässä menee perille.

Onko kaupungissa ohjelmaa

Life in the city can be quite boring despite the many simultaneous events and programmes.

Moni kysyy minulta miten ihmeessä saan aikani kulumaan jollain puoliautiolla saarella. No se ei ole ongelma eikä mikään. Mutta kaupungissa vasta ohjelmaongelma on. Ohjelmia on liikaa.

Kyseisellekin illalle osui kaksi ohjelmaa päällekkäin.

Musti: Musta pantteriohjelma on paras.

Ransulla on ihan omat ohjelmat kameralaukun kimpussa.

Välillä ohjelmantarjoaja väsähtää. On se totta että kaupungissa on usein aika tylsää.

Kannatti ostaa talo niin sai potkukelkan – tai kaksi

Kesän ajan potkukelkka on nojaillut navetan seinään. Nyt on aika ottaa se taas käyttöön.

Se on kaunis vanha vehje, joka oli nostettuna varastoon puuliiterin kattopalkkien päälle. Vanhan taloni vintillä on jalan poljettava sorvi ja saattaa olla, että potkukelkan koristeelliset puuosat on itse sorvattu.

Jalakset on käsin taottu, sen näkee. Olen huoltanut tätä kelkkaa öljyämällä, sehän sopii niin puulle kuin takoraudallekin.

Kesämenopelin on aika siirtyä talviteloille.

Toinen potkukelkka jäi puuliiteriin kattopalkkien päälle, missä se toimii mustarastaan pesimäalustana.

It's time to switch from bicycle to sledge. It really is winter.

Unohtumaton Elna

Ystäväni, valokuvaaja Nora Tobiasson teki projektin vanhan taloni vintiltä löytyneiden rakkauskirjeiden pohjalta. Kirjeet kirjoitti vuosina 1908–1912 merimies Gunnar Eriksson mielitietylleen Elna Janssonille. He menivät myöhemmin naimisiin ja muuttivat Ahvensaareen Gunnarin kotitaloon, joka on siis minun taloni. Elna otti kirjeet mukaansa uuteen kotiin ja jossakin vaiheessa vei ne vintille tuohikirstuun, jossa oli matonkuteita ja kankaanpaloja. Sieltä minä ne löysin.

Ote Noran suomentamasta kirjeestä:
Älä nyt unohda mitä olen kirjoittanut rakas Elnani. Jos vain olisit tarpeeksi lähellä jotta voisin suudella sinua mutta olemme liian kaukana toisistamme. Lopetan nyt yksinkertaiset rivini tältä kertaa. Lämpimät terveiset sinulle rakas Elnani. Hyvästi, voi hyvin ja monta suukkoa lähetän sinulle. Kirjoita niin pian kuin voit. Niin monta suudelmaa unohtumaton Elnani.

Lähes jokaisen kirjeen lopussa Gunnar kertoo Elnansa olevan unohtumaton. Kirjeet oli vaikea lukea, sillä ne olivat repaleisia eikä niissä ollut käytetty juurikaan pisteitä eikä pilkkuja. Ne on lähetetty satamista, Amerikastakin, sillä Gunnar oli merimies jo ainakin kolmannessa polvessa. Hän pyytää aina pikaista vastausta milloin minkäkin satamakaupungin poste restante -osoitteeseen. Aikakauden Amerikka-vaikutus näkyy muuten myös Elnan nimessä: hänen toinen nimensä on Atlanta.

Nora esiintyy kuvissa samalta vintiltä löytyneissä Elnan ja Gunnarin aikakauden – tai varmasti myös heidän – vaatteissa, tai oikeastaan niiden riekaleissa. Ylemmässä kuvassa Nora on Gunnar ja alemmassa Elna.
Valokuvia ja niihin liittyviä kirjeitä ja esineistöä – Elna oli ompelijatar – on esillä joulu–tammikuun ajan ravintola Rytmissä Helsingissä, osoite Toinen linja 2.

Kuulustelussa

Ai, minua syytetään jostakin. Kuulustellaan oikein valokeilojen kanssa. En myönnä.
En varasta ruokaa lautaselta, en koskaan oksentele tai tee tarpeitani mihinkään mihin ei pitäisi.

Käyttäydyn hyvin ja olen kiltti pikkuveljelle (yleensä). Ystävällisesti annan hänen nukkua minua vasten tai jopa minun päälläni.

No okei, okei. Joskus tuhoan pahvilaatikoita. Mutta kaikkihan sen tietää ettei niitä voi vastustaa.

Niin ja joo. Joskus popsin tintin. Mutta ainoastaan sellaisen tuhman joka syö sitä kittiä. Enempää en myönnä.

Ullakon ikkuna

Vinttini länsipäädyn ikkuna on kokenut säitä. Etenkin keskimmäisen ruudun alapuite oli niin lahonnut, että lasi oli valunut noin sentin verran alas jättäen raon ikkunan yläosaan. Se ei haittaa, sillä ullakkoa ei muutenkaan ole eristetty – siellä on vain kaksinkertaiset lautaseinät: vino runkolaudoitus ja sen päällä vuorilaudat ja -rimat.
Viime kesänä seinää maalatessani onnistuin vieläpä heilauttamaan tikkailla keskimmäiseen ruutuun halkeaman. Se on nyt ollut paikattuna teipillä ja vahvistettuna vielä pahvinpalalla.

Onneksi on varaosapankkeja. Paraisilla on hyvä, Curation eli Turunmaan korjausrakentamisyhdistyksen ylläpitämä "pankki" ihan kalkkikaivoksen vieressä, vanhojen työläisrakennusten lomassa. Rintamamiestaloon on helppo löytää oikean kokoisia ikkunoita, sillä se on oikeastaan alkukantainen pakettitalo.

Blogiani varmaan lukee monikin vanhan talon korjaaja joka tekee paljon siistimpää jälkeä kuin minä... niinpä ei ikkunan korjauksesta sen enempää. Kulmarauta maalattiin ensin ruostesuojamaalilla, minulla ei nyt ollut muuta väriä kuin mustaa, mutta sillä ei ole väliä. Siihenhän tuli päälle valkoinen pellavaöljymaali (Allbäck: sävy mandelvit). Tässä ei kittejä ole vielä maalattu, niiden vuoro tulee vielä.
Ikkunaa ei ole vielä nostettu paikoilleen vaan se odottaa tällä hetkellä toisen maalikerroksen kuivumista. Pakkanen ei haittaa pellavaöljymaalin imeytymistä eikä kuivumista, väittää Panu Kaila. Ainakin alin maalikerros kuivui oikein hyvin.

Talitintit, nuo pienet paholaiset, nokkivat syksyisin yleensä kaikki kesän aikana uusimani kitit talvirasvaa kerätessään. Olen kokeillut kaikenmoisia konsteja yrityksissäni suojella kittiä. Isoisäni vanhoissa muistiinpanoissa lukee, että kitin päälle voisi ripotella valkopippuria. Koska en siitä mausteesta juurikaan pidä, minulla ei sitä ole. Mutta chilipippuria löytyi, oikein chileläistä mallia. Niinpä ripottelin sitä. Kuten sanottu, ikkuna ei vielä ole paikoillaan joten tinttitestiä ei vielä ole suoritettu.

Tunnelma olohuoneessa

Amatsoninlilja levittää herkkää tuoksuaan... Musiikki alkaa... Junan pilli soi...

Ensi luokan vaunussa uninen on tunnelma

Matkustajat, miehet, naiset, kaikki torkkuvat...

Onneksi junanryöstäjä-gangstereita ei kumminkaan ole näköpiirissä.
Enpä keksi mihin haluaisin tämän rauhallisuuden vaihtaa. En mihinkään. Siunattua.

Nyt näkee

Pesin viimein – neljän ja puolen vuoden jälkeen – ikkunoita. Tällä kertaa sisäpuolelta. Ne olivatkin täynnä kärpästen jättämiä pisteitä ja muuta möhnää, ja oli niissä muutama tassunjälkikin. Ulkopuolelta pesin ikkunat suurpiirteisesti jo lokakuussa, kun vaihdoin pari ikkunalasia.

I washed the windows; it took over four years. So THIS is what the view looks like...

Nyt näistä näkee!

Keittiön etelänpuolen näkymä on tämä, nähtynä keittiön pöydältä käsin.

Idänpuolen ikkunasta näkyy toinen lintulauta (ei kuvassa) ja tipujen keskuudessa suosittu pihavaahtera. Tämä näkymä avautuu jääkaapin päältä.

Vesi herahtaa kielelle.

Päivän piristys

Tarvitseeko tämä esittelyä... Ransu, Franz Sanchez, ensimmäisenä aamunaan kun hän asui minun ja Mustin kanssa tammikuussa 2009. Ikää 3 kk ja 6 päivää.

Jälkilisäys; eipä ole paljoa poika muuttunut (syksyllä 2010, ikää 2 vuotta miinus 23 päivää):

Perunannostossa

Niin, marraskuussa. Olin aivan unohtanut nämä, eivätkä nämä ole mitä tahansa pottuja. Nämä ovat ystäviltä saatua vanhaa lajiketta joka kulkee suullisen perimän mukaan nimellä "Valkoinen Saksalainen" ("Vit Tysk"), siis se ei ole virallinen lajikenimi.
Muutaman siemenperunan keväällä saadessani olin jo istuttanut perunamaan täyteen, niinpä laitoin nämä kasvattamaan uutta siemenperunaa vanhaan puulaatikkoon jonka vuorasin muovilla.
Kiinteitä ja ihan hyviä olivat nyt lumessa nostettaessa, keräsin tarkkaan kaikki pienenpienetkin niin voin ensi keväänä istuttaa ne oikeaan perunamaahan kasvamaan satoa ja saan taas enemmän siemenperunaakin. Kiitos Carita ja Kaj-Ingmar!

These are heritage spuds I'd completely forgotten about. They were fine even under snow cover. Now I have some to plant next spring. These are locally called "White German" - not an official variety.

Tällä on edelleen lunta. Lumipantteri Musti on innoissaan. 
Jee! Tuolta tulee pikkuveli! Haastanpa sen leikkiin.

Tule Ransu...

...lumi on ihanaa...

...tule nyt!

Ransu: Äh, kohta se hyökkää. Tulee lumiseks. Äh.

Musti lähteekin eri suuntaan. Humpsis! (Toivottavasti Ransu NYT tajus lähteä perään, kohta painitaan!)

No, ei se mitään. Ei oo pakko. On tää vaan niin siistii ilman painiakin.