Voi miten kivaa! Edellisen haasteen kohdalla taisinkin todeta, että on näitä vaan huomattavasti kivempi saada kuin toista kiertävää, nimittäin syysflunssaa. Kiitos Katariina ja Sari Kullanmaalle ja Sarin puutarhoihin!
Tähän tunnustukseen kuuluu, kuten hyviin tapoihinkin, kiittää tunnustuksen antajaa, jakaa tämä eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja ilmottaa heille siitä sekä kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.
Jaan tämän eteenpäin seuraaville ihanille blogeille, joissa on sisältöä:
Mustalle ja Harmaalle, sillä heissä on upeaa kissasubstanssia;
Mustavalkoista menoa -blogiin, sillä siellä on hurmaavaa koirasisältöä;
Tuokiokuvia -blogiin Idalle: upeita kuvia, kollaaseja ja elämänpohdintaa;
Toukokalliolla-blogin Sannalle, käsistään taitavalle ja nilkan kanssa taistelevalle naiselle;
Rouva Kameleontille Kaikenkirjavaa-blogiin, sillä hänessä on poweria;
Pedolle sängyssä eli Mindylle, raitapaitaiselle hurmuritytölle;
Villaruusu-blogiin Saralle, joka tekee käsitöitä ja pohtii asioita sekä
Maijalle, joka tekee juttuja – ja terveiset myös suloiselle karvakerä-Ruutille!
Kun aloin miettiä näitä blogeja, huomasin, että ihania blogeja on paljon paljon enemmän kuin vain kahdeksan! Alussa tuo määrä tuntui valtavalta, mutta olisin voinut jatkaa listaa vaikka kuinka.
Sitten ne kahdeksan asiaa... mitähän vielä ette, hyvät lukijat, tietäisi? Tehän tunnette minut jo läpikotaisin.
Viljo kuoli kohta kolme vuotta sitten, sillä aikaa kun olin äitini luona Ranskassa. Se oli kamalaa. En ole sen koommin käynyt äidin luona siellä, suurimpana syynä työ- ja remonttikiireet, mutta minua vaivaa myös se, että äidin luo menemisellä on Viljon menettämisen varjo yllään. Ajattelin tänä syksynä selättää tuon varjon ja matkustaa tärkeän ystäväni seurassa Ranskaan. Äitini on siis siellä eläkepäiviään viettämässä, on täysin suomalainen, jopa lähes sataprosenttisen hämäläinen.
Jatkan samasta aiheesta kun kerran aloitin... Joku voisi luulla, että kuollutta lemmikkiä ei halua nähdä. Asia on aivan toisinpäin. Minulle oli todella tärkeää pitää Viljoa vielä yhden kerran sylissä, puhua hänelle ja haudata hänet kotipihalle villapaitaani käärittynä ja leluhiiri kainalossa. On tärkeää, että voin sytyttää kynttilän Viljon haudalle.
Syksyn eteneminen on muutenkin masentavaa, mutta entistä masentavampaa siitä tekee Viljon kuoleman läsnäolo aina kun marraskuu lähenee. En tiedä, loppuuko sen muistuminen mieleen koskaan. En oikein jaksa tajuta kynttilöiden ihanuudesta meuhkaamista. Ihania ne ovat kesäillassakin, ja silloin on lämpimämpää!
Mutta ei jotakin huonoa jos ei jotakin hyvääkin. Jos Viljo ei olisi kuollut, en olisi koskaan tutustunut Ransuun. Ransu on pikkuinen taivaan lahja ja muistuttaa monissa asioissa Viljoa, ihan kuin tämä olisi ollut jonkinlainen isoveli. Ihaninta olisi saada pitää kaikki lemmikkirakkaat aina luonaan.
Ransulla on kohta synttärit, 4. lokakuuta, ja sattumoisin se on myös sekä minun että Ransun (Franz) nimppari! Triplajuhlapäivä. Tätä juhlapäivän nimeä voisi melkein ehdottaa almanakkatoimistolle.
Tässähän oli jo ihan valtavasti asiaa, silti vasta kuusi kohtaa on tullut täytettyä...
Nyt nelikymppisenä olo on huomattavasti kevyempi. Enää ei tarvitse miettiä eikä selitellä. Ei kai tässä iässä kukaan selväjärkinen mieskään ala kysellä lapsensaantitoiveista. Kun täytin helmikuussa 40, hieman nuorempi ystäväni kysyi huolestuneena, millainen olo on. Oli pakko vastata, että ei paremmasta väliä. Hän vähän ällistyi. Odotti ikäkriisiä, kai.
.JPEG)
.jpg)
Kyyneleet silmissäni luin kertomustasi Viljon kohtalosta. Niin surullista. Suojelusenkeleitä kaikille kissoille vaarojen välttämiseksi <3
ReplyDeleteMyös minun pahin painajaiseni on se, että jompi kumpi koiristani jäisi auton alle. En tiedä miten siitä selviäisin, varsinkin jos se olisi minun syytäni (koirat karkaisivat tms.). Pelkkä ajatuskin saa voimaan pahoin. Jotenkin ihmislähimmäisten kohtalot eivät niinkään huoleta, omasta puhumattakaan. Erikoista.
ReplyDeleteOn vaikeaa löytää lohduttavia sanoja Viljon ikävällesi, ei niitä oikein löydy kun voin vain aavistaa tuskasi. Kai se joskus helpottaa, vuosien kuluttua - kai.
Pitää lisätä vielä viimeiseen kappaleeseen liittyen (ja jottei tulisi liian synkkiä kommentteja): mitä enemmän minulle tulee ikää lisää, sen paremmin tulen toimeen itseni kanssa. Moni ystäväni sanoo ihan samaa. Ikäkriiseistä ei tietokaan, parempaan päin koko ajan menossa! :)
ReplyDeleteMinustakin mitä enemmän ikää tulee sitä kivempaa on! Epävarmuudet ja typerät ehdottomuudet kaikkoavat ja tilalle tulee ihanaa tasapainoa ja lämmintä hyväksyntää.
ReplyDeleteKiitos kauniista sanoistanne, suojelusenkeleitä minäkin toivon kaikille eläimille autoteillä!
Minä olen samaa mieltä - mitä enemmän tulee ikää, sitä parempi. :)
ReplyDeleteKauniisti kirjoitit Viljosta ja Ransusta. Nuo kissat ovat sinun perheesi. Ei ihmisen välttämättä tarvitse kaksijalkaista itselleen kaveriksi ottaa, nelijalkaiset ovat niitä uskollisempia.
ReplyDeleteNo minun kaksijalkainen kumppani on ollut yhtä uskollinen kuin sinun nelijalkaiset, kävi tuuri kun tuon koppasin:)
Mukavaa syksy kynttilöiden parissa!
Ruususaippua on ihana!
Lankoja en vielä ole päässyt työstämään, tumppuja teen pehemeämmästä ensin, sitten sukkia kutomaan :)
Kiitos Saila, me respektoidaan kovasti poikia ja sua ja teidän elämää ja vastataan kyselyyn kohtapuoliin! Kiitti muistamisesta!
ReplyDeleteIhanaa kuulla että muillakin vanheneminen on positiivinen juttu :-)
ReplyDeleteMaiju; Sinulla on käynyt tuuri ;-) Kiitos palautteesta!
Eläinseura ei toki ole samaa kuin ihmisseura, mutta kovasti noistakin vaan on seuraa. Eläinten touhuja on mukava tarkkailla :-)
Musta ja Harmaa ja Zepa, hyvä juttu!
Täälläkin huolenaiheena ovat ne autot. (Lapsuudenkodissa asuessani jäi oma Emma-kissani auton alle. Se tapahtui vuonna 1989.)
ReplyDeleteEmman kissakaveri eli pitkän elämän, ja Vilpulle jouduttiin antamaan eutanasia vuonna 2006. Vieläkin silmät kostuvat jos erehdyn katsomaan kuvia Vilpun viimeisistä päivistä. Niin rakkaita ne kissat ovat. Suru ei poistu, mutta se haalenee ajan myötä.
Minäkin olen samaa mieltä tuosta iästä. Mitä kauemmin elää, sitä paremmin oppii tuntemaan itsensä, ja tietää mitä haluaa, ja sitä viihtyy itsensä kanssa aina vain paremmin. Itse olen lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä, eikä pelota yhtään:D
Myrsky (Tai Myrskyn sijaismamma); Kiitos kommentista. Hyvä! Ei tarvitsekaan pelätä :-D
ReplyDeleteKissat ja muut lemmikit ovat rakkaita ja tärkeitä.
Kiitokset tästä tunnustuksesta ja haasteesta!
ReplyDeleteLämmitti mieltäni kovasti!
Yritänpä vastailla tähän lähiaikoina.
Kivaa, Ida! Odottelemme mitä paljastuksia sinulta löytyy ;-)
ReplyDeleteEt ole ainoa jolta puuttuu perheenperustamiskromosomi! :D Häät minä kyllä haluan, suuret mielellään, mutta ei ehkä mitään superprinsessat. :)
ReplyDeleteJoo, kukin tavallaan. Toivottavasti jokainen joka haluaa lapsen, saa sellaisen, ja joka haluaa suuret häät, saa ne!
ReplyDeleteSama täällä, kauheinta mitä voisi tapahtua, olisi, että kissoille kävisi jotain kauheaa, etenkin jos se johtuisi ihmisten ajattelemattomuudesta. En pysty edes ajattelemaan sellaista, mutta tiedän, etten antaisi itselleni anteeksi. Minulla ei ole aiemmin ollut lemmikkejä, joten en tiedä, miltä tuntuu menettää lemmikki, mutta jo muiden lemmikkien kohtaloista kuuleminen kouraisee.
ReplyDeleteOlinkohan se minä, joka utelin ikäfiiliksiä? En nyt varmasti ainakaan udellut sillä tavalla, että olisin olettanut sulle/kenellekään automaattisesti iskevän ikäkriisin.:) Minustakin vanheneminen on toistaiseksi ollut kivaa ja 30-35-vuotiaaksi jopa riemukasta. :) Tai siis, nuorena olin vain tyytyväinen, että ikää karttui. Jotenkin elämä muuttui mukavammaksi koko ajan (varmaan oli enemmänm sinut itsensä kanssa) ja olen aina viihtynyt itseäni vanhempien seurassa jne. Mutta nyt kun täytän ihan kohta 38, tunnen kyllä eläväni niin hyvää elämää, että en haluaisi vanheta. Tai ei se mua kauhistuta, että vanhenee, mutta joskus vähän harmittaa, että aika kuluu niin nopeasti, juuri kun tässä olisi nyt hyvä. En silti usko saavani 40-kriisiä, paitsi ehkä siitä, voiko 40-vuotias kulkea hupparissa ja letit päässä, mutta onneksi kyllä voi, ainakin nykyisin voi mitä tahansa.:D
Prinsessahäägeenin suhteen sanon vain, että pystyin kyllä menemään naimisiin omalla pihalla muutaman sukulaisen läsnä ollessa (ja halusinkin mennä), mutta ilmoitin miehelle, että jos haluaa isommat juhlat, saa etsiä toisen morsiamen. Onneksi ei halunnut.
Juu. Viljon kuolemaa ei voi laittaa kenenkään syyksi, paitsi liukkaan ja pimeän syyssään ja varmaan liian nopeasti ajaneen auton. Se oli hoidossa tutussa paikassa missä se oli pitkään asunutkin, tiesin riskit kun jätin sen hoitoon mutta en uskonut onnettomuutta tapahtuvan. Tietenkin olen toivonut, että olisin järjestänyt muunlaisen hoitopaikan, mutta Viljo ei ollut kovin hyvin sisäkissana viihtyvä tyyppi.
ReplyDeleteOnnettomuutta ja liian nuorena menettämistä on vaikea hyväksyä. On helpottavaa silti ajatella, että vaikka Viljo eli lyhyen elämän, oli se täyttä kissanelämää myyrästyksineen ja toisaalta hän sai myös yllin kyllin kaipaamaansa huomiota ja hellimistä, ja parhaat kaverit - Musti ja Vanni-koira - oli hänellä myös. Se oli varmaan hyvä elämä.
Et se utelija ollut sinä :-D Se oli lähempänä neljääkymmentä oleva ystävä. joka ehti nyt jo iän täyttääkin. Hän kai vähän pelkäsi itselleen tulevaa ikäkriisiä, mitä ei ilmeisesti kumminkaan ole tullut.
Nykyisin voi vaikka kuusikymppinen kulkea hupparissa ja letit päässä!
Onneksi mies ei etsinyt sitten ketään prinsessa-wannabeeta morsiameksi :-D
Ei varmasti moni muukaan onnettomuus ole oikeasti kenenkään syy, mutta helposti sitä varmasti syyllistäisi itsensä. Aina välillä huomaa, että kissa on livahtanut jonnekin vaaralliseen paikkaan huomaamatta, hui... Vaikka yritän esim. ulkona aina huomata, mitä tapahtuu, on Toto onnistunut silti virittämään taistelun kyyn kanssa ilman että minä huomasin mitään ennen kuin Tottis oli jo hyökännyt käärmeen kimppuun. Onneksi mitään ei käynyt. Viljolla oli varmasti erittäin hyvä kissanelämä.:)
ReplyDeleteHyvä, etten se ollut minä, joka kyseli. ;) Muistan kyllä jotain udelleeni minäkin, mutta toivottavasti en sentään hämmentyen, että eikö sulla oo kriisiä. Riippuu aika monesta asiasta, miten synttäreihin suhtautuu. Usein en suhtaudu mitenkään ja joskus olen ollut iloinen, kun olen päässyt jostain vuodesta eroon.
Sanotaanko, ettei mieskään alkanut vaatia suurhäitä. :D
Hui, lohikäärme-kyy -taisto!
ReplyDeleteEn oikeastaan tiedä voiko noita kriisejä yhdistää noihin tasalukuihin ollenkaan. Mulla oli kriisi suunnilleen 34-38 -vuotiaana, mutta kun täytin 30 olin täysin tyytyväinen tilanteeseen ja just niin kuin sanot, oli kiva jo lopettaa kaksikymppiys, jota oli kestänyt iät ja ajat. Ja nyt tuntui hyvältä jättää taakse se kymppiys, jolloin ei ole ollut pääsääntöisesti lainkaan hyvä olla. En usko, että ihmisille tulee joitain kriisejä tasaluvuilla. Ei me niin yksinkertasii olla ;-)
Tuo ikäkriisijuttu on jänskä. Minulle oli kovempi paikka täyttää 30 kun tuleva 40. Jotenkin nyt on olo, että nuorihan tässä ollaan, jos nyt ei sentään teini enää. Elämä on nyt riittävän hyvää.
ReplyDeleteOn niitä kissoja ikävä. Sinun onni oli että Viljo löytyi. Minulle pahinta oli kun kissa Sulo katosi. Ikuinen murhe ja mietintä mitä on tapahtunut.
Mukavaa Ranskan matkaa, se varmasti kannattaa tehdä.
Voi Viljoa! Omista kissoistani kaksi on menehtynyt samalla tavalla ja tuntemuksesi tuntuvat tutuilta. Itse päätin jossain vaiheessa tyytyä kissattomaan elämään, koska liikenteen vaarat ja kotikylällämme riehunut, kissoja niittänyt sairaus tekivät tehtävänsä.
ReplyDeleteOlen ollut pitkään kipeä ja aivan poissa pelistä. Huomasin tänään, että olen saanut sinulta tunnustuksen. Kiitos siitä! Vastaan siihen blogissani heti, kun saan itseni kirjoituskuosiin. :)
Kiitos kommenteista!
ReplyDeleteKatja; Se on pääasia, että tällä hetkellä on tyytyväinen olo. Siinä onkin kai avainsana: tyytyväisyys. Nuorena helposti odottaa, että pitäisi olla jotakin mahtavaa ennen kuin voi olla onnellinen.
Voi, kadonnutta kissaa on varmasti vaikea surra, kun samalla elää toivossa. Otan osaa. Onni Viljon onnettomuudessa oli, että Viljo vaikutti menehtyneen nopeasti, toivon, että ei ehtinyt tajuta tai tuntea mitään.
Sara; Voi ei... en minäkään voisi pitää enää kissaa jos ne jäisivät kodin lähistöllä auton alle.
Pikaista paranemista, ja eihän tunnustuksen kanssa ole kiire eikä edes mitään kirjoitus- tai tunnustamispakkoa.
Viljo oli varmaan mahtava kissapersoona, ja tosi surullista, että hän jäi auton alle ja kuoli kesken elämän.
ReplyDeleteMinäkin elelin pitkään kissaperheen kanssa "perheettömänä", kissoja oli peräti viisi. Olin jo 56, kun menin sitten naimisiin. Kissoja oli silloin jäljellä kaksi. Mieheni suhtautui mukavasti kissoihin, toinen kissa Keiju ystävystyi miehen kanssa, mutta toinen Kesäheinä just jotenkuten suvaitsi tyyliin: "Mitä toi mies täällä tekee." Joskus olisin toivonut, että sairas tai vanhuudenvaivainen kissa olisi ymmärtänyt kuolla minusta riippumatta, mutta jouduin jokaisen viiden kohdalla tekemään sen vaikean päätöksen, että kissan elämä ei ole enää siedettävää, on vietävä nukutettavaksi. Halusin olla mukana, pitää sylissä, silittää kuollutta kissaa, kääriä sen omaan lakanaan. Viimeistä haudatessani ison siirtolohkareen viereen mieheni metsään Koskelle ajattelin, etten enää ikinä halua kissaa, mutta vuoden päästä jo halusinkin...
Minustakin elämä tulee mukavammaksi ja helpommaksi mitä vanhemmaksi tulee. Ja samaa olen kuullut muidenkin sanovan. Ei nuoruuden aika aina kovin ruusuinen ole, päinvastoin.
Nuoruuden aika on vaikeaa, levotonta etsintää, ja kovasti toisten mielipiteiden mietintää. Vaikka minulla ei vielä ole yhtä pitkää elämänkokemusta kuin sinulla.
ReplyDelete56 voisikin olla sopiva ikä mennä naimisiin... Hassua, äitini piti olla vannoutunut poikamiestyttö (vanhapiika kuulostaa siltä kuin sellaiseksi jäätäisiin, poikamiestyttö on kai enempi oma valinta), ja hän oli väittänyt siskoilleen, että menee vasta viisikymppisenä naimisiin. No, menihän sitten jo kolmikymppisenä niin, että ehti perustaa perheenkin. Niin se mieli saattaa muuttua. Ei pitäisi uhota.
Minulla puolestaan ei ole kokemusta siitä, että lemmikin kuolemasta pitäisi päättää. Sekin on varmasti hyvin vaikeaa, vastentahtoistakin, silti välttämätöntä. Aina, kun joku kuolee, tulee niin voimakas tajuaminen, miten kuolema on osa elämää. Sitten se ajatus taas vetäytyy taka-alalle.
Toisaalta vanhan tai sairaan kissan kuolemaan liittyy tietty huojennuskin, kun ei enää tarvitse tarkkailla kissan kuntoa eikä olla koko ajan huolestunut. Jokainen kissani oli lääkityksellä ennen kuolemaansa ja joillekin (ei kaikille) se pelkkä lääkitseminenkin oli aika rankkaa ja lisäksi eläinlääkärikäynnit ja nukutukset. Hyvässä kunnossa olevan kissan (tai koiran) tapaturmainen kuolema on varmaan eri tavalla raastavaa ja järkyttävää. Siinä jäi hyvä elämä kesken.
ReplyDeleteNiin, sitä on vaikea hyväksyä. Viljo tuli alunperin hoitoon, sitten se jäi enkä olisi enää takaisin antanutkaan, se oli tosiaan mahtava kissa ja Mustin paras kamu - olin jo ehtinyt toivoa että Viljo olisi kaverinani vielä 15 vuotta. Toisin kävi, mutta siitä ei voi itse päättää.
ReplyDeleteVoi Saila,
ReplyDeletejuuri niin se on. Ilman Viljon menettämistä et olisi saanut tutustua Ransuun. Ja Ransussa on tuulahdus Viljoa. Ehkä Viljon sielusta on jotain Ransulla.
Toivon niin, että poikasi säästyvät haavereilta.
Ja hei, ymmärrän kissamammakromosomisi 110 % !
Minulla ihan sama juttu ja työskentelen vielä lasten kanssa!
En ole koskaan koskaan ( olen yli 4kymppinen)tuntenut vetoa vauvoihin ( tosin kyllä kissakuosisiin nuttuihin).
Mutta kisut, kaikennnäköiset, kokoiset ja ikäiset, ne saavat aikaan mielettömän hellyydentunteen.
Höpisen aina ulkona oleville kissoille, että olehan varovainen ja mene jo kotiin ( ajaessani niiden ohi).
Ranskan reissu voi tehdä sinulle hyvää, ehkä kipusi vähän hellittää
ja saahan sitä itkeä ja surra.
t.Leena ja Pojat
Kiitos Leena ja Pojat ihanasta kommentista!
ReplyDeleteIhan naurattaa tuo vieraille kissoille höpötys, sama täällä. Tööttään lisäksi torvea jos kissa näyttää olevan liian lähellä tietä, että tajuaa pelätä sitä. Eläinten pitäisi oppia pelkäämään teitä henkensä edestä!
Kisumisuja ihanempia vauvoja ei olekaan ❤
Olkoon Kaikkien Pikkueläinten Suojelija Ransun ja Mustinkin turvana <3
ReplyDeleteSyksyssä on nykyisin minullekin jotain surullista. Viime syksynä Vappu oli huonossa kunnossa ja jopa kissaruttoa pelättiin. Matkustin hoitamaan ja Vappu alkoi parantua. Kutsu kävi kuitenkin toisaalla ja nelivuotias karjalankarhukoiramme jouduttiin lopettamaan kesken hirvijahdin. On vaikea ymmärtää, miten minun sylissäni lempeä ja hellyydenkipeä nallekoira saattoi toisaalla muuttua täysin yhteiskuntakelvottomaksi ja vaaralliseksi pedoksi.
Niinpä ilon sijaan tunnen oloni haikeaksi ja ikävöin, kun näin hirvenmehtuun alettua kuulen jatkuvasti suloisen ja hömelön Otto-pojan hirvihommista. Ymmärrän, miten tärkeää rakkaan Viljon hautaan laskeminen sinulle oli. Viimeisten hyvästien puute ei lakkaa vaivaamasta.
Voi Ella, otan osaa! Niin, tietty aika vuodesta aina muistuttaa itsestään.
ReplyDeletePelkään, että itse aiheutan joskus peräänajoja, kun alan hidastella tiellä, kun eläin menee tien yli tai näen kissan väijyksissä tien reunassa.
ReplyDeleteKauheata olisi se,jos ajaisi kissan ( tai minkäeläimen vaan) yli...miten sen voisi unohtaa ?
Tähän asti aina, kun olen joutunut hiljentelemään olen muistanut kurkata peiliin enne jarrutusta onko ihan persiissä auto kiinni.
Aiempi työmatkani kulki halki peltomaisemien ja systeriä nauratti, kun ajettiin samaa reittiä joskus muulloin ja kerroin missä minkäkinlaisen murun olen nähnyt.
KISSAT <3
Tajusin nyt vasta, kun luin uudestaan kirjoitustasi, että Viljon kuolemast vain kolme vuotta. Se on vähän se. Veikan kuolemasta on jo kuusi vuotta ja nyt kun häntä muistelee itku tulee harvakseltaan, mutta sydämessä tuntuu ja ikävä on silti kova.
t.Leena ja Pojat
Niin. Ajoin kerran Portugalissa nuoren koiran yli. Eihän sitä voikaan unohtaa, se on kuin painajaisesta, paitsi vielä pahempaa sillä se on totta.
ReplyDeleteViljo kuoli tosiaan kolme vuotta sitten. Ransu ei ollut kolme vuotta sitten vielä syntynytkään, sehän on ihan vauva vasta! Mamman pikku 5,6-kiloinen pikkukisu ;-)
Kiitos Saila tunnustuksesta! Niin kivasti kirjoitit postauksessa. :)
ReplyDeleteKiis Sanna itsellesi :-)
ReplyDeleteVoi Viljoa. Nämä ovat niitä asioita, joita ei voi jakaa kuin kissa-/ eläinihmisten kanssa. Vain sellainen ymmärtää ikävän ja murheen.
ReplyDeleteItse jouduin viemään reilu kaksi vuotta sitten 15-vuotiaan Niilo-neidin lopetettavaksi. Vaikka silmät kertoivat kissan terveydentilan ja järki komppasi, se oli silti niin uskomattoman raskasta. Tuntui, että olenko riittävästi ymmärtänyt kiittää kaikesta ystävyydestä ja ilosta, jota tuo ihana olento oli antanut siitä päivästä alkaen, kun se 10-viikkoisena pahnanpohjimmaisena meille muutti. Tyttäreni kanssa itkimme silmämme turvoksiin. Eläinlääkäri kenties arveli, että onkohan näihinkin piikitettävä jotain rauhoittavaa.
Sellaista. Mikään ei ole ikuisesti omaa, paitsi muistoissa.
Voi, otan osaa. Rakas lemmikki jättää pysyvän ikävän. Hyvin sanottu, mikään ei ole ikuisesti omaa.
ReplyDelete