Tässä kirjoituksessa ei ole varsinaista teemaa. On vain asioita, joita olen viime päivinä miettinyt tai tehnyt.
Norjan järkyttävät tapahtumat pyörivät mielessä. Suru, pelko ja toisaalta auttajien rohkeus ja ihmisten yhteinen rohkea mieli pysyä kansalaisrintamana demokratian puolesta pohdituttavat. Ajatukset kulkeutuvat väistämättä niiden perheiden pariin, joita terroriteko kosketti pahimmalla tavalla. Mistä kerätä elämänuskoa, kun läheinen kuolee kohtalon oikusta ollessaan väärässä paikassa väärällä hetkellä? Miten lapsi kasvaa ja kehittyy nähtyään moista pahuutta?
Kuoleman ja hädän hetkellä lohtua ja tarvittavaa elinvoimaa saa itse elämästä. Siitä, että elämä jatkuu jossakin muodossa, vaikka muoto muuttuisikin.
Syyskukkijat ovat aloittaneet kukinnan. Kultapallo availee pompuloitaan verkkaiseen tahtiin. Ylläolevassa kuvassa kukkii kuunlilja 'Blue Cadet'. Sinikuunliljat ovat kukkineet jo monta viikkoa kun tämä vasta aloittaa. On mukava huomata, että ne jaksottavat kukintaa eivätkä kuki kaikki samalla kertaa!
Kukissa on elämän ihme, samoin kuin kasveissa kokonaisuutena. On luonnon kiertokulku ja elämän kaari syntymästä kuolemaan syntyäkseen taas uudestaan.
Näin filosofisten ajatuksen keskellä olen puuhaillut proosallista askaretta, joka parantaa talvista asumismukavuutta. Olen kunnostanut rintamamiestaloni ikkunoita, vaihtanut lahon osan karmista uuteen puuhun, halkeilleen lasin uuteen, kitannut ja maalannut. Laitan vielä peltiset tippalistat näiden kahden länsiseinän ikkunan alle ja tilkitsen loput raot, jotta syysmyrsky ei enää puhalla illalla niskaan olohuoneen sohvalla tv:n ääressä istuessani.
Ilo ja toivo löytyvät pienistä asioista, vaikka kieltämättä Ransusta on kasvamassa aika kookas.
Ai, kuvaaksä taas mua? Hei vaan kaikki tytöt!
.JPEG)
.jpg)
Talven asumismukavuuuden parantuminen oli minulla eilen illalla mielessä, kun vein pestyjä villasukkia kuivumaan narulle.
ReplyDeleteElämä osaa nykyään yllättää niin monin tavoin. Vanhempana itse miettii millaisessa maailmassa oma lapsi tulee elämään. Ei ainakaan yhtä suojatussa kuin minä sain nuoruutenikin elää.
Vanhemmuuden mukana tulee suuri huoli ja vastuu, jota en oikeastaan edes osaa kuvitella. Kaikkeen ei mitenkään pysty varautumaan.
ReplyDeleteTuollaista se on tainnut olla vähän kaikkialla. Arkista elämää ja arkisia ajatuksia, kiitollisuuttakin siitä arjesta, siellä seassa sitten huolta ja ihmetystä.
ReplyDeleteRansu voi vielä yllättää, siitä tulee suur-Ransu!
Niin varmasti. Arjesta, ihan tavallisesta, osaa olla kiitollinen.
ReplyDeleteSuurransu tulossa! :-D
Norjan tapahtumat ovat kyllä sekä pistäneet ajattelemaan, että myös vieneet kaikki sanat. Ei sitä voi sanoin kuvailla.
ReplyDeleteSitten kun sinulta se tekeminen loppuu, niin tervetuloa Naukulaan :D Tääl olisi yks semmonen kissantarha, jota pitäis kunnostaa ;)
Ransulla on kyllä sellainen pilke silmäkulmassa. Aina <3
Ei tosiaan voi sanoin kuvailla. Tämä oli ensimmäinen yritys.
ReplyDeleteKiitos kutsusta, hrhm... käykö joskus viiden vuoden päästä? Ajattelin nimittäin paikan ostaessani, että kuluu 10 vuotta, kunnes pääsen muuttamaan tuohon vanhaan talooni. Ja nyt olisi siis viisi jäljellä. Eku se olikin vasta se vanha talo. En laskenut mukaan venevajaa ja rintamamiestaloa ja uuden saunan rakentamista ja...
Hmm. Käviskö joskus 25 vuoden kuluttua?
Mutta sitä odotellessa, tulen mielelläni moikkaamaan teitä tyttöjä muuten vain ;-)
Pitäiskö mun sanoa sinulle sama jonka naapurini sanoi minulle: Sun pitäisi mennä johonkin naistentansseihin iskemään joku remonttireiska!
Ransulilla on flirtti hallussa ja itsetunto kohdillaan :-)
25 v kuullostaa ihan kohtuulliselta toimitusajalta! En olisi nopeampaa uskaltanut edes toivoa :) Ja jos romahdus tapahtuu ennen sitä, yritän sitä naistentanssijuttua....
ReplyDeleteNiin ja tervetuloa koska vaan! Kyllähän tätä tarhanuusimista pitää hyvin suunnitellakin :)
ReplyDelete:-D Suunnittelu on puoli toteutusta, vähintään!
ReplyDeleteVitsi, tuota katsetta ei voi kukaan vastustaa!!! ja siitä tulee todella hyvälle mielelle, mikä on aika tärkeää!
ReplyDeleteRansulla on jotenkin puhutteleva ja ilmeikäs katse. Ja siitä tulee kieltämättä iloiseksi joka päivä, sellainen jekkuilija se on. Pitäisi antaa varmaan joku mitali...?
ReplyDeleteJääkaapissa on keitettyjä porsaankylkiviipaleita, jos Ransulta kysytään niin ne varmaan kelpaavat mitaliksi ;-)
Huoli on valtava omista lapisista, järkytyin norjan tapahtumista todella paljon. Oma Junnu on 17 v, juuri samanikäinen kun kauhean tapahtuman uhrit.
ReplyDeleteElämä vain jatkuu, eletään päivä kerrallaan.
Ransu on Ihana :)
Rosvo ja Nekku lähettävät Ransu-poitsulle terkkuja. Hänen ilmeensä on kyllä suorastaan vetoava, suorastaan flirttaileva..
ReplyDeleteKyllä ne Norjan tapahtumat ovat kaikilla varmaan pyörineet mielessä. Jollakin tavalla ihan kuin joku helvetti on tullut joidenkin elämään ja voiko yhtäkään päivää elää ilman ajatusta asiasta, jos on sen kokenut. Ihan paikanpäällä niinkuin nämä sadat nuoret ovat... Onneksi täällä on turvallinen arki ja koti, mutta kyllä nämä jutut tuo mileen sen, että maailma on kyllä raaistumassa kun aina joku pimahtaa josskin...
Ransu ja Musti ovat molemmat niin upeita herroja, että tuottavat varmasti isosti iloakin :) Tällaiset tapahtumat herättävät ajattelemaan ehkä itsestäänselvinäkin pidettyjä asioita, jotka tekevät omasta elämästä onnellista ja turvallista.
ReplyDeleteNiin, jotakin hyvää pahassakin, vaikka se kauheaa onkin, on se myös arvokasta. Arki, tavallisuus, rauha, terveys, lähimmäiset. Niistä koostuu onnellinen elämä, ja tietysti komeista kissapojista myös ;-) Ransu onkin todellista poikakalenterimateriaalia!
ReplyDeleteNaapurini kanssa jutellessamme hän sanoi, että tuntuu olevan niin paljon hulluja, että kohta me ns. normaalit olemme niitä epänormaaleja!
Ihana kirjoitus <3
ReplyDeleteKiitos Elämäni matkat! :-)
ReplyDelete