Menetyksiä kohdanneiden ystävien myötä ajatukset menevät omiin edesmenneisiin rakkaisiin. Muutama vuosi sitten menetin äkillisesti isäni ja seuraavana vuonna Viljo-kissani. Ainahan heitä tulee ajateltua, en ole laskenut – ehkä päivittäin. Ensin on kova ikävä, sitten on laimeampi ikävä ja vähitellen huomaa, että heitä on mukava muistella; enää ei tee niin kipeää, vaikka ikävä onkin, joskus hirmuinen ikävä.
Muistelu on tärkeää. Moni arastelee kuolleista puhumista. Se on harmi, sillä ei kuolema tee henkilöstä sen vähemmän tärkeää kuin tämä oli eläessään. Ei kuolema pyyhi ihmistä tai eläintä olleesta olemassa. Itse ainakin koen lohdullisena sen, että edesmenneitä voi muistella, näin ne eivät ole niin täydellisesti poissa, fyysisesti vain.
Friends who have suffered losses prompted me to write a little bit about Viljo, my former cat who was a lovely and very attention-seeking personality.
Viljo oli huomionkipeä läheisriippuvainen ihana riiviö.
Yli kuusikiloinen karvakasa löytyi takuuvarmasti päältäni pitkittäin tai poikittain joka yö. Jos olin kipeänä, oli Viljo onnesta soikeana, kun se sai nukkua päälläni koko päivänkin. Viljo oli kaverina puuhassa kuin puuhassa.
Lempeä tassunheilautus kaikille!
.JPG)
.JPEG)
.jpg)
Näin se on. Ja täytyy sanoa, että olen surrut jokaista rakasta lemmikkiäni ihan yhtä paljon kuin kuolleita läheisiä ihmisiäkin. Syksyllä menetin äkisti rakkaan Aku-rottweilerin ja se oli ihan kamalaa. Viisi viikkoa Akun kuoleman jälkeen meille tuli Mikki. Mikki palautti ilon elämään ja on tosi rakas, muttei tietenkään korvaa Akua eikä vähennä yhtään Akua kohtaan tuntemaani rakkautta.
ReplyDeleteTuo Viljo on varmasti ollut aivan ihana! Harmi, kun olen kissoille allerginen..
Mä olen samaa mieltä, että kuolleiden (niin eläinten kuin ihmisten) muistelemisessa ei ole mitään välteltävää ja että he jatkavat elämäänsä sukulaisten ja ystävien muistoissa.
ReplyDeleteIhana Viljo!
ReplyDeleteItse olen viimeaikoina muistellut iso-vanhempiani tavallista enemmän....ja vaikka kuolemasta on kauan edelleen tunnen ikävää♥
Muistaminen ja muistelu rauhoittaa, mutta toisaalta se usein myös vaatii rauhaa ja pysähtymistä. Itse olen oppinut sitä vasta nyt yli 60 vuotiaana, aiemmin oli vaikea pysähtyä muistelemaan. Itsekin toivoisi että läheisimmät muistelisivat....sitten joskus.
ReplyDeleteOlen myös muistellut viime aikoina paljon isovanhempiani sekä ystävääni, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi viime viikolla 24 vuotta ja Veikka- kissaa ja toista ystävääni, joka kuoli muutama vuosi sitten hänkin aivan liian nuorena uusiutuneeseen ärhäkkään syöpään.
ReplyDeleteLuulen, että isovanhempieni muisteleminen liittyy oma vanhenemiseni ja vanhempieni ikääntyminen. Lisäksi asuimme parin vuoden ajan ennen nykyiseen kotiimme muuttamista pappani lapsuuden ja avioiduttuaan mummun kanssa heidän nuoruutensa maisemissa. Olohuoneesta näkyi isovanhempien haudalle, silloin alkuun muuttaessamme koin sen ahdistavana, mutta pikku hiljaa tunne hellitti. Kävin heille höpöttelemässä että olette varmaan huomanneet tuloni heille rakkaisiin maisemiin.
Ja pappaltahan minä olen perinyt innostuksen puutarha-asioihin
( myös omilta vanhemmiltani). Nyt oman pihan saaneena ymmärrän niin paljon enemmän. Voi sitä pappan puutarhaa lampineen ( "pulju" )hyötykasvitarhoineen, aittoineen, sitä vaalittiin rakkaudella. Pappa pisti talon ja puutarhan pystyyn entiselle kaatopaikalle, mikä oli ollut ensin ihmetyksen paikka. Tietenkin !
Miten kiitollinen saankaan olla perinnöstä.
Ja Veikkaa olemme miettineet kuinka komea ja suloinen hän nyt 11 v. olisikaan, niin iso menetys meille, mutta toisaalta saimme sitten ihanan Papun kotiimme <3
Ja Veikka on aina luonamme.
Ransu on "niin Veikka" edellisen postauksen ekassa kuvassa. Ransu taitaakin olla Veikan inkarnaatio :)
Kuolleista on niin hyvä puhua, eivät he ole poissa.Ja ikävöidä saa ja itkeä, se on puhdistavaa.
On ihmeellistä miten jonkun ihmisen piirteet voivat jäädä niin syvästi mieleen, että häntä ajatellessa joka ikinen luomi, suupielen liikahdus ja äänen sävy on täydellisenä muistissa. Ja nyt ajattelen keväällä 1989 kuollutta ystävääni, jonka olin tuntenut vain vajaat neljä vuotta.
Kiitos kirjoituksesta.
Pidetään edesmenneet rakkaat mielessämme ja puhutaan heistä. Tämä ajatusten vaihto on terapeuttista !
t.Leena ja Pojat
ReplyDeleteHurmaava kissapoika tuo Viljo on ollut. Kissakuume vaan pahenee kun kuvia katselee...
Söpöläinen tuo Viljo :) Kiva, kun laitoit kuvia.
ReplyDeleteMun veljeni kuoli 5 vuotta sitten ja se oli kyllä kaikinpuolin ihan kamalaa, myös sen takia että vanhat vanhempani niin järkyttyivät ja toinen veljeni romahti. Veljeni oli myös Husbendin paras ystävä täällä Suomessa ja sakkikaveri.
Meidän siamilaisen Viuhti-kissan kuolema nelisen vuotta sitten oli yllättävä ja kova järkytys koko perheelle, seuraavaksi kun kuoli Reetu joka oli vanha ja sairas, sen hyväksyi helpommin. Edelleen puheissa meillä elää mukana sekä veljeni, että kissat. Niin sen kuuluu ollakin, mielestäni.
Toiset saattavat loukkaantua, jos sanoo, että ihmisiä ja eläimiä voi surra ihan yhtä paljon. "Nehän on vain eläimiä." Ei, ne omia lapsia, ystäviä, perheenjäseniä, joilla on (useimmiten) karvapeite. Pala nousi kurkkuun... Tänään puuhastelin Hupin kopin ympärillä, punaisessa mökkerössä ei ole asukasta. Niki ei taida ymmärtää sen päälle mitään eikä mahtuisi pienestä pystykorvalle mitoitetusta oviaukosta edes sisälle.
ReplyDeleteKukkaiselämää; Kiva kuulla että lemmikit on sinullekin yhtä tärkeitä kuin läheiset ihmiset, mietinkin että ottaako joku nokkiinsa kun puhun isästä ja kissasta samassa lauseessa. Mutta joillekuille meistä lemmikit ovat todellakin täysin perheenjäseniä.
ReplyDeleteYmmärrän niin hyvin nuo ajatuksesi siitä ilosta mitä Mikki tuo, se on tärkeää eikä se poista rakkautta Akua kohtaan. Itsekään en ole pitkän suruajan kannalla, mutta meitä on niin monenlaisia.
Sirpa ja Kollo; Juuri näin, he ovat poissa mutta eivät kuitenkaan.
Irmastiina; Muisteleminen tuntuu joskus menevän kausina, joku asia tuo ehkä heidät mieleen, tai vuodenaika.
Inna Vaara; Varmasti läheisimmät ajattelevat sinua monissa tilanteissa. Omasta mielestäni hautausmaat ovat sikäli hankalia paikkoja, että ei edesmenneiden henkilöiden kanssa niissä tullut vietettyä aikaa. Ne paikat, joissa heitä muistaa, ovat siinä elämässä mitä yhdessä vietettiin eikä missään keinotekoisessa puistossa, niin kauniita kuin hautausmaat ovatkin.
Leena ja Pojat; Ystäväsi ovat kuolleet hyvin nuorina. Minäkin joskus juttelen isälleni, useimmiten taloja korjatessani, sillä ne asiat meitä yhdistivät.
Noin minäkin ajattelen kuin sinä Veikasta ja Papusta, ei minullakaan olisi Ransua ellei Viljo olisi kuollut. Tätä logiikkaa ei ehkä moni ymmärrä, eikä se tarkoita sitä etteikö haluaisi sitä edesmennyttä takaisin... mutta kun se ei valitettavasti ole mahdollista. Täytyy vain olla iloinen uudesta mussukasta ja nähdä asiassa hyviäkin puolia. Ransu on ehkä Veikan reinkarnaatio ;-) Hassua kyllä, olen ottanut nämä kuvat Viljosta juuri sinä päivänä kun Ransu syntyi. Eikä minulla ollut silloin aavistustakaan, että puolentoista kuukauden kuluttua Viljo on traagisesti poismennyt ja sen jälkeen löydän pienen hylkeenpoikasen näköisen Franz Sanchezin yhden kasvattajan sivuilta.
Sametti Hortensia; Hurmaava se oli, ja niin hassu. En tiennyt ennen Viljoa että tuollaisia hyperseurallisiakin kissoja on, se oli todella persoonallinen.
Pirkko; Voi. Liian nuorena poistumista on vaikea hyväksyä. Näin minullakin oli Viljon kohdalla, se kun oli vasta kaksi ja olin toivonut että se on minun ja Mustin kaverina vielä 15 vuotta. Varmaan se on niin, että kun ihminen tai lemmikki vanhenee, alkaa poismenoa hieman mielessään työstää, mutta kun elämä katkeaa aikaisin... on se niin väärin.
ReplyDeleteTiina; Nikille täytyy tietenkin rakentaa oma koppi, jonka täytyy siis olla korkeampi ja kapeampi malli eikä sen oviaukon yläosaan tarvita lovia korvia varten ;-) Ja ulkopuolelta se voisi olla varmaan pilkullinen?
Voi Hupia, kyllä karvakavereita on hirmuinen ikävä ja suru on kauhia. Ja mielessä ne ovat ikuisesti.
Lovet korvia varten :DDD
ReplyDeleteEi se ikävä lopu koskaan. Eikä tarvitsekkaan. Suru kyllä laimenee. Tilalle tulevat ne muistot. Ihana tassun heilautus <3
ReplyDeleteKyllä tuota söpöläistä pitääkin muistella! Isääsi myös - hienoja perintöjä olet häneltä saanut.
ReplyDeleteViljo on noiden kuvien perusteella ollut erittäin hurmaava ♥ kissaherra. Joten en ihmettele että olet menettänyt sydämesi pitkäkarvaisille! Minä en koe loukkaavaksi sitä että edesmenneitä ihmisiä ja eläimiä käsitellään samanarvoisina. Lemmikit ovat perheenjäseniä, joillekin ihmisille ne ovat tärkeämpiä ja luotettavampia kumppaneita kuin toiset ihmiset. Niin se vain joskus on.
ReplyDeleteTiina; ^..^
ReplyDeleteDésirée; Kai huomasit miehekkään vaaleanpunaiset polkuanturat ;-)
Mamma N; Niin, muutaman tapettirullan ja kaikenlaisia taitoja kuten sähköjohtojen uusiminen vanhaan lamppuun :-D Ja ennakkoluulottomuutta, se on tärkeä perintö. Muistan kun pikkutyttönä juuri autoin isää jossain johtojenvaihtopuuhassa, ja äitini tuli paikalle jolloin isä mielestäni YLPEÄNÄ sanoi äidille, että Sailasta voi tulla vaikka sähkömies!
Myrsky; Viljon myötä menetin sydämeni kokonaan pitkäkarvapojille, sitä ennen en niistä ollut välittänyt juuri lainkaan! Ja nyt en voi ikinä elää ilman, sen tiedän jo.
Kauniita ajatuksia Saila. Itse sain eilen kuulla, että ihana iäkäs 97-vuotias äärimmäisen herttainen ystävä oli kuollut. Haikeuden tunteessa on jotain seesteistäkin.
ReplyDeleteMutta kerroppa lemmikittömälle surusta kun rakas eläin kuolee, vähänkös pidetään outona.
ReplyDeleteViljo ja Ransu ja meillä Veikka ja Papu ; Papun syntymä ajoittuu lähelle Veikan menehtymistä. Ja voi sitä iloa, kun Kaapo sai 13viikkosen Papun kainalokaveriksi!
Ihan on pala kurkussa luettuani kaikki kommentit, voi meitä <3
Ja sulla Saila on ne isäsi löytämät viskilaatikoiden reunat siellä vessassa. Minusta se on jotenkin niin hieno yksityiskohta.
Halit muruille,
t.Leena ja Pojat
Viljo näyttääkin olleen komea kaveri, leukakarvat tuovat mieleen Monnin Pekka Töpöhännästä, mutta muuten Viljo näyttää kiltiltä eikä ollenkaan tuhmalta :)
ReplyDeleteKuolleista puhumista arastellaan ja sana kuolemakin halutaan usein kiertää muulla ilmaisulla. Harmillista. Onhan suru läsnä kuolemassa, mutta kuolema on osa elämää ja meidän kaikkien osa ennemmin tai myöhemmin. Ja oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä, suru on aina oma kokemus, oma menetys. Puhuminen ja muistelu pitää kuolleet lähellä. Mekin puhutaan Olgasta lähes päivittäin, viimeksi tänään naurettiin, miten se oli usein hukassa ja löytyi unisena puhtaan pyykin korista kuivausrummun päältä :)
Hieno kaunis mustavalkoinen Viljo! Toki surua riittää pitkään ystävän kuoltua. Pedon kuolemasta ehti tulla se kymmenen vuotta - suru ei ole päällimmäisenä enää ollenkaan, mutta muistan kyllä miten pitkään syvää surua kesti. Olin ilman kissaa kolmisen kuukautta. Hirveää aikaa. Nyt kun Musta on kuollut, suru tulee vähän väliä päälle ja itkettää. Mutta onneksi herran Harmaa on täällä kanssani, muuten ei tulisi mitään.
ReplyDeleteKiitos tästä postauksesta.
Akileija; Otan osaa. Ystäväsi eli todella pitkän elämän!
ReplyDeleteLeena ja Pojat; Isäni hankki nuorena miehenä pienen moottoriveneen ja kierteli saaristoa, niiltä ajoilta on tallella joitakin rannoille huuhtoutuneita esineitä joita isä korjasi talteen. Löysin isän kuoleman jälkeen merikortin, johon isäni oli piirtänyt kunakin kesänä kiertämänsä reitin, oma asuinsaarenikin on siinä yli 50 vuoden takaisella reitillä. Toki se oli tiedossa, että isäni oli siellä käynyt ja käytiin mekin sitten myöhemmin perheenä joskus kun olin ihan pieni ja äidin pieni purjevene oli muuttunut isän ja äidin yhteiseksi.
Maria; Voi Olga <3 Eikä sekään vaikuta, oliko lemmikki tai rakas ihminen elämässä lyhyen vai pitkän ajan. Kun rakastaa niin rakastaa ja menetys on valtava.
ReplyDeleteViljo oli tavallaan kiltti, mutta sanoisin, että se oli aikamoinen jääräpää ja kärsimätön nytheti-tyyppi. Se kiipesi itse jalkoja pitkin syliin jos ihminen ei tajunnut ottaa sitä syliin tarpeeksi nopeasti.
Zepa; Viljo oli oikeasti sinivalkoinen, kuvissa on huono valo. Minua ilostuttaa, että sinulla on Harmaa, täysin ilman lemmikkiä olo olisi varmaan orpo, tyhjä ja eksynyt. Harmaakin tarvitsee sinua, tarvitsette toisianne ja se myös lohduttaa.
Ihastuttavan näköinen kissaherra ja kuvauksesi perusteella herramies tavoiltaankin ♥.
ReplyDeleteÄitini menehtyi äkillisesti 16 vuotta sitten ja kyllä joka viikko (edelleen) häntä muistelen, kuten muitakin edesmenneitä rakkaita sekä ihmisiä että eläimiä. Minusta on tärkeää, että he saavat vielä elää edes muistoissa.
Saila, Olet ihana:) Nyt tulin ekaa kertaa bloggeriin lukemaan kuulumisia. Kirjoittaminen asiasta ja suuresta ikävästä, varmasti onnistuu joku päivä, mutta nyt ei vaan pysty. Suuri kivi painaa sydämessä.
ReplyDeleteOn vaan niin valtava ikävä sitä suurta Nallekarhuani joka piti minusta niin hyvää huolta yli 29 vuotta.
Soitan sinulle piakkoin.
AnnaS; Viljo oli ihana, en ole ihan varma herrasmiehestä, Musti on enemmänkin sellainen toiset huomioonottava ja kohtelias (kissaksi jopa erikoisen kohtelias!)
ReplyDeleteMuistaminen on todellakin tärkeää. Edesmenneet elävät tavallaan niin kauan kuin heitä muistetaan. On kiva, että tärkeä henkilö tulee mieleen silloin sun tällöin.
Maiju; Teet asiat ihan omassa tahdissasi, soitat sitten joskus kun siltä tuntuu, samoin kirjoitat. En tiedä osaanko edes kuvitella ikävääsi, tai ehkä sikäli kun äitini menetti isäni. Elämä muuttuu niin täydellisesti. Voimia muutokseen! Edessä ei ole pelkkää synkkyyttä, vaikka alussa ehkä siltä tuntuu. Sinua varten on vielä iloisia ja ihania asioita, kauneutta ja tyytyväisyyttä.
Olen huomannut lähipiirissäni myös tätä arastelua. Itse olen taipuvainen muisteluun, mutta moni tuntuu pitävän sitä turhana asioiden vatvomisena ja menneeseen takertumisena. En kuitenkaan mielestäni roiku jatkuvasti esimerkiksi poismenon aiheuttamissa alakulon tunteissa. Päinvastoin muistelemani ovat olleet eläessään minulle tärkeitä ja olen onnellinen, kun minulla on jotain, mitä voin yhä kantaa mukanani.
ReplyDeleteNiin. On hienoa, kun saa puhua vapaasti edesmenneistä rakkaista jonkun samanmielisen kanssa, joka ei vaivaudu. Puet hyvin sanoiksi sen, miksi muisteleminen on tärkeää. En minäkään koe, että yhteinen taival päättyy kun toinen kuolee, sillä kannan häntä mukana.
ReplyDeleteVoi ihana Viljo : ) Onneksi on kauniit muistot, vaikka suru ei koskaan kokonaan poistukaan. Se on jännä, miten kiintyy tiettyyn ominaisuuksiin kuten karvaisuuteen. Meillä oli lapsuudenkodissa kilpikonnavärinen Hissu, mua vuotta nuorempi, joka eli melkein 20-vuotiaaksi. Kun rakkaasta Aatusta aika jätti kaksi vuotta sitten (se oli 19 v.), oli ihan selvää, että seuraava kissa on tortie :)
ReplyDeleteSuloinen Viljo! Meillä Nappi kulkee miehen perässä joka paikkaan ja tahtoo joka välissä sylliin.
ReplyDeleteInka; Kyllä väreihinkin kiintyy. Minäkin haaveilen siitä, että joskus minulla on taas kaunis sinivalkoinen pitkäkarvainen kissaherra.
ReplyDeleteJaana; Nappikin taitaa olla oikea seurakissa. Muistan kuulleeni väittämän, että pitkäkarvaiset olisivat lyhytkarvaisia seurallisempia. Ei tiedä onko se totta, mutta kyllä omat pitkäkarvani ovat olleet lyhytkarvoja huomionkipeämpiä, tosin Mustistakin on tullut ajan myötä varsinainen sylikissa, mutta se ei sillä tavalla "häiriköi" kuin Viljo ja Ransu.
Olipas söpöläinen tuo Viljo-kissa.
ReplyDeleteOli se, iso ja söpö.
ReplyDeleteTäysin samaa mieltä kanssasi. Kaikesta. Sen surun määrän tietää vasta sitten, kun se osuu omalle kohdalle... Muistellaan lämmöllä!
ReplyDeleteLemmikeistä jää niin paljon muistoja, iloisia, hauskoja ja niitä surullisia, tassunheilautus Viljolle!
ReplyDeleteNettimartta ja Helena; Edesmenneitä rakkaita on mukava muistella lämmöllä ja ilolla, se on tärkeää.
ReplyDeleteAivan samanaliset ajatukset myös itselläni.
ReplyDeleteVielä vuosien jälkeenkin tulee yhdessä mihen kanssa muisteltua jo edesmenneitä lemmikkejä;niiden toilailuja ja sitä mitä kaikkea niiden kanssa tulikaan puuhailtua ja kuinka tärkeitä meille olivatkaan.
Ikävä ja haikeus jää aina. Jokin asia saattaa tuoda menneet rakkaat yhtäkkiä mieleen. Kiitollisuus häivähtää mielessä myös: oli ihanaa kun he olivat (ja ovat jossakin muodossa yhä) osa elämääni..
ReplyDeleteKatja ja Kaisa; Juuri lämmöllä ja ilolla noita edesmenneitä rakkaita tuleekin muisteltua. Ilo ja rakkaus eivät lopu kuolemaan.
ReplyDelete