Lampolan kuulumisia

Kävin vaihteeksi katsomassa lampaita Wattkastissa Nystun tilalla. Nämähän ovat niitä, joiden villasta teetän omaa lankaa. Tällä kertaa karitsoja on kaiken värisiä, laikullisiakin aika paljon. Tässä yksi pandasilmä kaverinsa kanssa.

Lampaiden kanssa samassa navetassa asuu lehmiä, jotka kulkevat omalta puoleltaan pihattoon.

Kun emolampaat kerääntyvät kaukaloiden ääreen syömään heinää ja kaurajauhoa, syntyy uuhien taakse paljon vapaata tilaa. Tilaa! Se merkitsee riehua! Karitsat villiintyvät kirmaamaan.

Parin viikon ikäiset esittävät jo hienoja pukkihyppyjä.

The importance of toys

The cats need some toys in the city. Life just isn't very fulfilling when you can't go out hunting, adventuring and investigating.

Kaupungissa tarvitaan leluja. Niitä onkin kertynyt jonkin verran, tosin luonnollinen kuolema verottaa niitä ja uusia tarvitaan säännöllisesti. Lauantaisista vieraista joku oli jo ehtinyt ihmetellä lattialla lojuvaa hiirtä ja katkarapua ennen kuin näki kissat.

Velipoikakin käy lelusta.

Viime aikoina on käynyt mäihä. Ensin Kirsikka lähetti ystävänpäivänä leluja, suklaan ja villasukkien ohella, ja nyt yhdessä syntymäpäivä-paketissa oli pari hiirtä pojille. 

Indoor toilet is ok but Musti spends a lot of time and effort burying.

Kaupungissa joudutaan myös käymään sisävessassa. Musti ei purnaa siitä, vaan on erittäin siisti – paitsi että se peittelee vähän liiankin tarmokkaasti. 
Peittelevää kissaa on hauska tarkkailla: se mittailee katseellaan, kääntyy, kuopii taas, katsoo eri kulmasta ja peittää taas. Insinöörin-tarkkaa puuhaa. Ransu ei välitä peittelystä, ja on muutenkin vähemmän tarkka: jätökset saattavat pudota laatikon ulkopuolelle, vaikka olen hankkinut syvän vessavadin.

Musti is the one who misses the island when we're not there; he gets very energetic and definitely needs a brother to play with.

Musti kaipaa Ransua enemmän saareen, siellä se on kotonaan ja ruohokin on vihreämpää. Kaupungissa Musti viihtyy näin aurinkoisella ja lämpimällä säällä lasitetulla parvekkeella, mutta joka ilta se haluaisi ulos metsästämään.

Not only the grass is greener on the island; the toys are live! Well, until they're dead, that is.

Bileet ohi, hengissä

Eilen vietettiin koko päivän kestävät bileet parin viikon takaisen 40v -merkkipäivän kunniaksi. Huh huh. Musti ei ujona poikana juurikaan bileistä perusta, ei edes silloin, kun fanilauma juoksee perässä leluhiirtä heiluttaen ;-)
Lasten lähdettyä Musti siirtyi sängyn alta sen päälle ja sai viettää loppuillan rauhassa, tulipa illemmalla olohuoneeseen seurustelemaankin. Mutta silti – kotirauha on paras rauha.

Millainen kissa, sellainen emäntä – en minäkään ole bilehile. Stressasin väen mahtumista ja ruuan riittämistä ja kämpän siivoamista ja kaiken ehtimistä niin paljon etukäteen, että tuumasin, että ei ne harmaat hiukset iästä tule: ne tulee näistä p...n bileiden järjestämisestä.
Mutta kivaa oli, loppujen lopuksi jopa minulla ja Mustilla.

Ja olihan mukana myös eräs, joka nautti kaikesta saamastaan huomiosta, myös niistä lapsista.

Kaupunkimakkari: huomaa Mustiin sävytetyt vaate-kaapit.

Väriä näkyvissä

Keittiön ikkunasta avautuma näkymä on kuistilta näkyvän maiseman ohella kestosuosikkini. Punamullattu naapurin talo tuo kivasti väriä talveen ja se on kaunis muinakin vuodenaikoina. Pakkaset tekevät auringonlaskuista kauniita.

Frost paints the sunsets.

Kaipasin silti sisälle keväisen heleitä värejä. Tai en tiennyt kaipaavani, mutta kun näin tämän Kaffe Fassettin suunnitteleman vahakankaan, tiesin tarvitsevani juuri tätä. Tiedättehän tunteen?
Vaaleanpunaiset lootuksenkukat kohoavat turkoosinvärisestä vedestä, lootusten lehdet ovat raikkaan keväänvihreät.

S'on kevät ny!
Kangas on nimeltään Lake Blossoms ja se kuuluu Rowanin kokoelmaan. Löysin kankaan Espoon Menita-myymälästä.

I found a lovely Kaffe Fassett oilcloth for my kitchen table to bring more than a hint of spring!

Toinen tunnustus!

Maiju Männiköllä -blogista antoi tunnustuksen, juuri kun pojat olivat päässeet hehkuttamaan omaansa. Sori pojat, saatte väistyä nyt tämän tieltä.

Onpa kaunis tunnustus. Ollaanpa sitä nyt sitten upeita (yritetään!)
Tunnustukseen liittyy viisi kysymystä:

1. Milloin aloitit blogisi?
Syksyllä 2007, kun olin muuttanut varsinaisesti asumaan saareen.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kaikkea, mikä liittyy elämääni muutenkin kuin saaristossa. Koska minulla on kaksi kissaa, joutuvat lukijat myös seuraamaan heidän elämäänsä...

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En usko, että mikään. Kaikilla on oma otteensa ja kokemuksensa. Kaupunkilaisista saattaa saaristoelämä vaikuttaa eksoottiselta, ja koska blogiani lukee aika moni lähiseudun kesämökkiläinen, yritän siksikin kertoa vähän, mitä tänne talvella kuuluu.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Aloitin Elsan lempituoli -nettikaupan ja arvelin, että se tarvitsee kasvot: jotain tietoa siitä, kuka kauppaa pitää ja missä.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Hmm. Yleensä, jos jotain haluan muuttaa, niin muutan. En ole jahkailija, vaan jos idea tulee, ryhdyn heti miettimään sen toteuttamista. Pakko siis vastata, että en mitään!

Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin Jennille, jolla on kolme K-blogia, tällä kertaa hänen koti- ja puutarhablogilleen Koko lailla kodikkaasti, jossa on kaikkea kivaa – ja puutarhakauden alettua varmaan vielä kivempaa! Jennillä on paljon suunnitelmia pihan laittoon. Mutta ei suorituspaineita, Jenni – kaikkihan sen tiedämme, että hitaasti hyvää tulee.

Mekin Mustin kanssa asutaan Saaripalstalla ja meidän asiat kuuluu tänne.

Tunnustus MEILLE

Me saatiin tunnustus! Niinku MEILLE! Risusydän -blogin kisuilta ja Marjalta. Kiitti dudet! ME ei olla ikinä saatu tunnustusta, vaan meidän mamma, joka on kyllä ihan ansioitunut, mut silti.

Ihkuploki-tunnustus!
Meidän pitää kertoa itsestämme.
Me ollaan kaks komiaa, Musti 4 ja puol vee ja mä, siis Ransu, kaks. Musti on Kuusaan panttereita ja Mä oon Norjalainen turskakissa Hyvinkäältä.
Päikkärit on parhaita, ja syöminen. Mustin herkkua on tuore maksa, kaikkein mieluiten just teurastetun lampaan vielä vähän lämmin tavara. Mä, siis Ransu, en syö sitä vaan tykkään keitetyistä porsaan-kyljyksistä ja muikuista kevyesti sautéerattuina. Oon silti laiheliini ja mulla on herkkä masu ja vatsa helposti löysällä. Mamma on musta huolissaan ja syöttää vitamiineja ja kerjään siltä ekstrahuomiota olemalla hellyyttävän huolestuttava. Se onnistuu AINA!

Me annetaan tää tunnustus eteenpäin kahdelle ihanalle tytölle: Isoveli Musti haluaa muistaa ihanaa Mustaa Musta ja Harmaa -blogissa. Musti kehrää tuolla sängyssä ja unelmoi salaa siitä.
Mä, siis Ransu, haluan ojentaa ihkulle Unna Tuutikki Penninrahalle Tuutusen basaariin tunnustuksen ja pusun! Puks ja muks! Siis miehekäs pusku, tarkoitan.
S'on moro!
RANSU (ja Musti, vähän vaatimattomampana menossa kumminkin mukana)

Helmikuun kalenterityttö

Ohoh, kuu lähenee loppuaan eikä kalenteripoikaa ole vielä esitelty. Nyt onkin vuorossa tyttö: lapinporokoira Lávvi, josta on kirjoitettu aiemminkin, kun tytöt olivat minulla hoidossa ja Ransu irvisteli ja raivosi.

Lávvi asuu äitinsä Vannin kanssa Korppoossa. Näissä viime syksyisissä kuvissa Lávvi on vasta neljän kuukauden ikäinen. Nyt se on kookkaampi kuin äitinsä. Vanni onkin aika matala.

Lávvi ja siskonsa Villa viisiviikkoisina mönkiäisinä kotipihallaan.

Lávvi ja Vanni minun pihallani viime syyskuussa viikonloppuhoidossa. Vanni näyttää todella pulskalta, varsinkin verrattuna honkkelisääriseen tyttäreensä. Taustalla vino saunani, joka on paikallinen Pisan torni -nähtävyys.

Ransu vahtimassa koiria. Jos Ransu saisi päättää, kukaan koira ei astuisi tältä kuistilta sisään. Ransu asettuu koiran lähestyessä keskelle kuistia sähisemään.

Kahden talon loukussa

Tuli toivomus, että selittäisin tarkemmin tätä kahden talon tilannetta, kun se on jäänyt epäselväksi. Tontillani on kaksi asuinrakennusta, tontti on lohkottu viereisestä suuremmasta tilasta 1870, jolloin sen osti merimies Galtbystä Korppoosta. Hänellä oli jo tuolloin perhe ja pienet lapset ja hän rakensi heille talon.
Tontilla on myös vanha, hyvin pieni hirsinavetta, jonka vieressä on ollut talli, kärryvaja ja muitakin vajoja rivissä. Ne ovat hävinneet, vain navetta on jäljellä. Kiviä ja rakennusten kivijalkoja on siellä sun täällä, samoin kuin ehkäpä vanhan kylätien pengerrystä. Tässä on varmasti ollut rakennuksia jo ennen tontin lohkomista.

Talon rakentaneen merimiehen tyttärenpojanpoika rakensi yhdessä veljensä kanssa rintamamiestalon samalle tontille, vanhan talon edustalle, vuonna 1949. Veljekset rakensivat myös toisen, lähes identtisen rintamamiestalon tilansa niittypalstan tuntumaan muutaman sadan metrin päähän. Pienen saaren tilojen maat ovat palstoina siellä täällä; minunkin niittyni ja metsäni ovat toisaalla.

Talosta löytyneestä negatiivista kehitetty kuva. Pariskunnan taustalla näkyy taloni länsipäätyä.

Tässä kunnossa talo oli, kun kävin katsomassa tilaa toukokuussa 2006.
Rintamamiestalon rakentaminen oli samalla harmi ja siunaus. Vanhaa taloa ei uudistuksilla pilattu, vaan siihen jäivät vanhat ikkunat, seinä-materiaalit ja penkit tuvan seinustoille – tilan vanha emäntä, siis rintamamiestalon rakentajan äiti, asui siinä 1960-luvulle saakka, jonka jälkeen taloa ei juurikaan ole muuteltu. Sitä vuokrasi säännöllisesti pariskunta kesäasunnoksi ja he uudistivat hieman sähkövetoja, mutta muuta uudistusta ei ole tehty. Vettä ei ole koskaan vedetty tähän taloon.
Toisaalta taloa ei korjattukaan. Kun ostin paikan, katto vuoti savu-piipun juuresta ja sisään tuleva vesi oli rapauttanut muuria. Ylämäen puolella kasvava vesakko ja puut olivat nostaneet maata niin, että alimmat hirret olivat lahonneet.
Talo on nyt kengitetty ja hieman suoristettu, huonot hirret vaihdettu ja se on kääritty suojaavaan ilmansulkupaperiin. Ikkunat odottavat korjaamista, ne minun pitäisi ehtiä tehdä jossakin vaiheessa. Tänä talvena saan lisää erikoisleveää lautaa ulkovuorausta varten, nyt on vasta talon länsipääty laudoitettu. Yläosan koristeellinen sahalaitainen panelointi pitää myös uusia, se on todella laho. Haluan siihenkin samanlaista tavaraa kuin alkuperäinen; kun asiat kerran ovat niin hyvin, että alkuperäinen on jäljellä. Se on lottovoitto. Paneeleissa on myös nähtävissä vanhempi sininen väri haalistuneen punamullan alla.

Vanhan talon tupaa ennen hirsille purkua. Listat ja kaikki muu mitä kyettiin otettiin talteen. Kaikki piti purkaa hirsien päältä, jotta niitä pääsi tutkimaan ja vaihtamaan. Tällä hetkellä talossa ei ole edes lattioita, sillä tuvan halkeillut muuri pitää ensin korjata.

Huonoimmat hirret olivat juuri tässä muurin vieressä, niinpä muuriakin piti purkaa siltä kohdalta. Tältä näyttää vanhan talon tuvassa nyt. Siispä asun siinä rintamamies-talossa.
Sitten kun tämä vanha talo on asumiskunnossa, muutan tähän ja vuokraan toista taloa matkaili-joille. Muutama vuosi menee vielä. Tämä muuri on ensi kesänä korjaus-vuorossa.

Näin meillä taittuu matka

Viime matkapostauksen yhteydessä kysyttiin, miten kissat reagoivat moneen eri kulkuvälineeseen ja edestakaiseen reissaamiseen. Jos voisin, pitäisin poikia aina samassa paikassa, mutta en voi jättää heitä yksin saareen esimerkiksi viikoksi. Yllättävän hyvin kissat tottuvat matkustukseen, vaikka persoonaeroja on, ja fyysisiäkin. Viljo esi-merkiksi oli pahoinvoiva mutkittelevilla teillä, vaikka se muuten oli autossa ihan nätisti ja hiljaa. Ransu ja Musti eivät onneksi kärsi matka-pahoinvoinnista.
Ransu on harvinaisen hyvä matkustaja, se ei valita eikä oksentele, eikä koskaan tee tarpeitaan koppaan. Minulla on autossa hiekkavati, ja päästän kissat ulos kopistaan jaloittelemaan auton sisällä pidempien pysähdysten ja laivamatkojen ajaksi, jotta ne voivat käydä vessassa.
Ransun motto on: Kaikki käy, kunhan saan olla mukana! Yksin jättäminen olisi ehkä pahinta maailmassa, tai ainakin samalla viivalla kyljysten ja muikkujen loppumisen kanssa.

Musti purnaa, sillä sen mielestä pantterin paikka ei todellakaan ole koppa. Ystäväni joskus sanoi, että Musti näyttää ihan siltä, että jos sillä olisi kapula, se kalistelisi sitä edestakaisin kaltereita vasten. Musti työntää usein tassuaan ristikon välistä ulos ja on rauhallisempi, jos sitä pitää tassusta.

Pieni tilaihmeeni näyttää matkojen aikana tältä. Kyydissä ovat kissat, tällä kertaa etupenkillä (jossa on helpompi pitää Mustia tassusta), tietokonelaukku, nettikaupan tavaraa matkalla postiin, pyykkikassi ja villaa rehusäkeissä. Tähän mahtuisi vielä näiden päälle vaikka mitä!

Näillä pakkasilla avoimina pidettävät lossiväylät ovat muuten ihastuttavia usvateitä.

Ahvensaaren kaivoksilla

Kuva: Roger Seijo
Tajusin, että aina välillä mainitsen Ahvensaaren entiset kalkkikaivokset, mutta en ole tarjonnut niistä kuvaa tai kertonut sen enempää.
Kaivoksia, tai louhoksia, on kaksi, saaren pohjoisilla niemillä Kirmossa ja Kilamossa. Kummallakin niemellä on jäljellä kalkinpolttouunin piipun tyngät, Kilamon niemellä muidenkin rakennusten raunioita. Louhokset olivat osa paraislaista Partekia, jolla on edelleen suuri kalkkilouhos Paraisilla (nykyään Nordkalk).
Näkymät ovat henkeäsalpaavat, sillä niemillä on korkeita kallioita. Kasvillisuus on runsaan kalkkisuuden vuoksi mielenkiintoista, lisäksi kalkkilaivojen mukana on laiturin kupeeseen tullut joitakin vieraslajeja. Kaivoksilla pitäisikin kulkea varovasti ja luontoa kunnioittaen, mutta valitettavasti kaikki retkeilijät eivät tee niin, vaan jättävät makkarapaketit ja tyhjät tölkit grillipaikan viereen. Pitäisikin muistaa ottaa muovikassi mukaan siivoamista varten joka kerran kun käy kaivoksilla.

There's two former chalk mines in Åvensor. They are both at northernmost tips of the island, where there are higher rocky hills. There are remains of the chimneys and some other buildings. One of the open quarries forms a freshwater lake – a lovely spot for a summer dip. The views from the hills are spectacular: great for summer sunsets, then the sun really sets in the north, only to rise a couple of hours later just slightly further east.

Kilamon niemen avolouhos jäätyy talvisin, mutta kesällä tässä on upea makeavetinen järvi, jonne on kiva lähteä uimaretkelle. Tämä kuva on muuten otettu 1.1.2009. Tällaisiakin talvia on ollut!
Oikealla näkyy kalkinpolttouunin piipun alaosaa, huippu on rapautunut pois. Tässä on meri aivan vieressä – ylin kuva on otettu tuolta piipun vierestä kalliolta.

Järvi on 30–40 metriä syvä ja kesäisin ihanan turkoosi. Saaren daamit väittävät, että vesi pehmentää ihon, koska se on niin kalkkipitoista. Vesi on pitkään kylmää, sillä syvä järvi lämpenee hitaasti.

Matka Kilamon louhokselle käy pähkinälehdon kautta, joka kukkii toukokuussa täynnä kevätesikoita.

Near the quarry there's a lovely nut grove, filled with cowslips in May.

Kirmon niemellä on saaren korkein kohta. Tämä paikka on minun mielestäni "Ahvensaaren Koli". Edessä näkyy avolouhos, lahden eli suntin takana on Kilamo, jonka niemenkärjestä voi erottaa tiilenpunaisen kalkinpolttouunin piipun. Pikku saaressa suntin suulla on entinen dynamiittivarasto, jonka pieni betonirakennus on edelleen pystyssä.
Kalkinlouhinta loppui 1960-luvulla ja saarella on edelleen asukkaita ja kesäasukkaita, jotka olivat nuorina töissä kaivoksilla. Kun kaivostoiminta oli aktiivista, asui saarella ehkä noin sata perhettä, silloin saarella oli koulu ja nykyisen laivarannan rantavajassa myös kauppa, josta sai ostaa mm. makkaraa metritavarana. Ostokset merkittiin vihkoon.

Kirmon kalkkikalliolla kasvaa ukontulikukkaa, jonka lehtiruusukkeet ovat nukkaiset kuin pupujussin korvat; ja mäkimeiramia, käärmeenpistoyrttiä, ajuruohoa, verikurjenpolvea, taikinamarjaa, kevätesikkoa ja kalliokieloa.

Jännitystä japaninvaahteran takia

Istutin japaninvaahtera 'Osakazukin' pihalleni jo 2006. Joka kevät tarkkailen jännittyneenä sen oksia ja yritän nähdä, ovatko ne eläviä vai kuolleita. Joka kevät osa on paleltunut, mutta osassa turpoavat punaiset silmut.
Vaahtera ei silti minusta ole kasvanut yhtään, ehkä vain vähän tuuheutunut. Se on edelleen polvenkorkuinen niin kuin taimi oli ostettaessa.

The Japanese maple 'Osakazuki' is at the edge of its hardiness here. I've had it since 2006 but it hasn't grown an inch – or perhaps just a little, sideways. It certainly does not make a small tree in my garden! For that purpose I planted an Amelanchier a little further downhill. And every spring I wonder if my little Japanese is still alive.

Japaninvaahtera asuu tässä kiviaidan edessä, huussin vieressä (oikeastaan se on kuvan vasemmassa laidassa ja taitaa vain juuri ja juuri näkyä). Saarni, naapurin liiteri ja kiviaita suojaavat vaahteraa tuulilta ja paahteelta. Olin ajatellut, että vaahterasta tulisi kaunis pari-metrinen siro puu tähän saarnen läheisyyteen, mutta se oli toive-ajattelua. Nyt olen istuttanut muutamaa metriä alemmas sirotuomipihlajan, siitä tulee juuri sellainen siro pieni puu. Japaninvaahtera on päättänyt elää polvenkorkuisena pensaana.

Sen kirkkaan-punaisista nupuista puhkeavat lehdet ovat yksi kevään ihanimmista näyistä. Kasvia ei silti voi vieläkään pitää itsestään-selvyytenä. Nytkin minua kalvaa sama jännitys; selviääkö se tästä talvesta?

Siellä se uinuu lähes metrisen hangen alla.