Illat ponien kanssa rannalla

Kun viime syksynä olin vapaaehtoistyössä Stronsaylla, tutustuin Marioniin, joka kysyi, haluaisinko tulla keväällä istuttamaan puita. No totta Mooses halusin. Niinpä kulkuni suuntautui taas Stronsayn saarelle, joka on kahden tunnin laivamatkan päässä Kirkwallista. Marionin ja miehensä farmi sijaitsee hienolla paikalla mäellä, sisääntulotie on narsissien reunustama.

Evenings with Ponies on the Beach
Also this time I ended up on Stronsay, perhaps the beachiest of Orkney islands. My friends have a lovely farm in a scenic spot with cattle, sheep, hens and ponies. Every morning and evening we went to count the sheep and then to the shore to see and feed the beach ponies. There was usually a seal or several to watch us from the water.

Kun katsoo sisääntulotietä toiseen suuntaan, näkyy meri sielläkin!

Aurinkoisena päivänä pyykit kuivuvat niin nopeasti, että sillä aikaa kun kävin hakemassa lisää pyykkipoikia sisältä, olivat lakanoiden helmat jo kuivat.
Meri on oikeasti joskus tuon värinen, ihan trooppinen! Väri johtunee murskaantuneista simpukankuorista, joista merenpohjan ja rantojen hiekka koostuu. Se on niin vaaleaa.

Aamuisin ja iltaisin kävimme ruokkimassa ja laskemassa kohta karitsoivat lampaat. Sen jälkeen menimme tervehtimään ja ruokkimaan ponit, jotka laiduntavat rannassa.

Biddie-poni aamuauringossa.

Kävelytimme tai ratsastimme ponit mereen, sillä suolavesi hoitaa kavioita. Alussa yöt olivat niin kylmiä, että poneilla oli loimet päällä, ja päivisinkin oli ilkeä viima. Pipot ja hanskat olivat tarpeen. Mutta sitten tuli ihana tyyni sää ja loimet saivat jäädä pois.

Mukaan rannalle tulee paimenkoirasekoitus Floss, ihastuttava koiratäti. Hän osaa hymyillä kauniisti etenkin, jos on taas kerran käynyt karkureissulla. Tottelee kyllä hyvin, mutta käyttää omiakin aivoja...

Vastapäinen asumaton saari on hylkeiden valtakuntaa, niinpä niitä tulee lähes joka kerta uteliaina lähemmäs tutkimaan rannalla kulkijoita.

Marion ja Gabriella-poni. Vedessä oleva piste on hylje.

Kuva: Marion Miller

Minä Gabriellan selässä hyljettä tarkkailemassa. Tästä ei luontoelämys parane!

Yksi hauska juttu reissun alusta jäi kertomatta. Kun saavuin Kirkwalliin, olin lentänyt Heathrow'n ja Edinburghin kautta. Piti nostaa käteistä, mutta en muistanut – edellisyön unet olivat jääneet kahteen tuntiin kiireiden takia.
Kirkwallin pienellä lentokentällä ei ole pankkiautomaattia. Siinä sitten infotiskillä hikoilin: mitä tehdä, kun kaupunkiin on muutama kilometri eikä brittiläisissä busseissa makseta korteilla tai tekstiviesteillä.
Vieressä oli lähtevien jono turvatarkastukseen (lentokenttä on todellakin hyvin pieni). Kaksi mummelia kuuli hätäni, kaivoi kukkaronsa esiin ja antoivat minulle viisi puntaa bussia varten. Kun tuskailin, että en pysty maksamaan heille takaisin, he sanoivat, että laita se hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin vielä huikata, että mihin hyväntekeväisyyteen he haluaisivat. Johonkin syöpäjärjestöön, kuulemma.
Menin bussipysäkille ja tutkin aikataulua. Hämmästyin, kun huomasin, että siinä on 1,5 tunnin tauko, vaikka muuten lentokenttäbussi kulkee puolen tunnin välein. Miten huono tuuri! Sitäkään ei ehtinyt kauaa tuskailla, kun taksikuski käveli luokseni ja sanoi, että koska vuoronsa päättyy, hän ajaa minut kaupunkiin sillä viidellä punnalla.
Vaikka ensin näytti siltä, että joudun kävelemään lentokentältä kaupunkiin, olin lopulta Kirkwallissa ennätysnopeasti. Seuraavana päivänä kävin syöpäjärjestön kirpputorilla laittamassa viisi puntaa rahankeräyslippaaseen.

Joku saattaa muistaa syksyisen jutun Rousayn-laivan paluulipusta, jota en edes tiennyt kadottaneeni. Juttu löytyy täältä: KLIK.