Rikastuminen herättää kysymyksiä

Tässä vähän puutarhanäkymiä: muotopuutarha. Sateen jälkeen puutarha oli ihanan raikas (perjantai oli sadepäivä). Nyt on taas tuullut niin paljon, että kastelukannua saa kiikuttaa pitkin pihaa. Sain ihanan vanhan ison kastelukannun Raakkilasta. Mutta kyllähän koko päivän ja puoli yötä kestänyt sade auttoi todella paljon!

After the rain
We finally had some rain on Friday. That was so awaited, and so gratefully received! And my garden keeps giving me gifts: this time a coin from early 18th century. I wish it could speak the many stories it surely keeps.

Muotopuutarha toisesta suunnasta. Kyllähän tuo punainen parjaamani 'Flammentanz' -köynnösruusu sinne ihan hyvin sopii.

Näkymä muotopuutarhasta pienen kedon yli kompostille. Paahdepenkki on tuossa välissä, mutta ei näy, kun se on alempana, pengermä erottaa sen kedosta. Vain punalehtisen omenapuun latvus näkyy.
Minusta on kivaa, kun heti muotopuutarhan hoidetun säännöllisyyden vieressä on tällainen villi rehotus, joka sitä paitsi tuoksuu taivaalliselta, kun keltamatarat ovat kukassa.

Talon toiselta puolelta niitin kostean kevätniityn, kun viimeisetkin sipulikukkien lehdet alkoivat lakastua. Loppukesän ja syksyn ajan leikkaan sitä nurmikkona, mutta alue on hetken aikaa ruskeana.

Sama näkymä: katajan alustan metsäpuutarhapenkki, mutapuutarha ja taaimpana tien edessä Rohan.

Kitkin eilen oranssin penkin ja sain vähän kuvia ilman liljojen suojaverkkoja. Nyt ne ovat taas paikoillaan, sillä tiikerililja on vielä tulossa kukkaan. Tämä kuvassa näkyvä liljanvarsi taitaa olla se, josta peura söi latvan, siihen ei tule nuppuja. Sen sijaan edessä olevaan ruusuun on tulossa uusia kukkia, onneksi!

Maata kaivettaessa tulee vastaan kaikenlaista. Yleensä lasinsirpaleita, tiilenpaloja ja rikkonaisia astioita. Kalosseja, nappeja ja kruunukorkkeja. Silloin tällöin rahaakin. Tässä tontilta tähän asti nousseet rahat, joista useimmat ovat 1900-luvulta, pari 1800-luvulta. Tähän asti vanhin oli 2 kopeekkaa vuodelta 1813 ja sekin sai mielikuvituksen liikkeelle. Eilen kuitenkin löysin jotain merkittävästi vanhempaa. Se on huonokuntoinen kolikko ylimpänä, jota yritin puhdistaa sitruunalla (vaikka vanhojen rahojen puhdistamisessa täytyisi välttää kaikkea syövyttävää). Kiinnostukseni heräsi nimittäin heti alkuunsa, kun hahmotin toisella puolella kolme kruunun symbolia. Kyseessä on siis Ruotsin raha, ja hetkinen... kauankos siitä onkaan, kun olimme osa Ruotsia?
Raha on niin patinoitunut, että vuosiluvusta on mahdotonta saada selvää. Kuitenkin ne kolme kruunua ja tämän kuvassa näkyvän puolen paremmin erottuva vaakunamainen kuvio ristissä olevine nuolineen vie kolikon varmuudella aikavälille 1719–1778. Kruunujen yläpuolella olevia kuninkaan tai kuningattaren kirjaimia tihrustamalla tulin siihen tulokseen, että tämä on todennäköisimmin Ulrika Eleonoran ajalta 1718–1720.

Tähän asti olen toivonut, että hirret osaisivat puhua. Mitä kaikkea talossani tapahtunutta ne osaisivatkaan sanoa. Nyt on kuitenkin niin, että taloni vanhimmat hirret ovat vuodelta 1805, se vuosiluku sinne on veistetty ja talo koottu kumminkin luultavimmin tälle paikalleen vasta 1870. Joten kenen merimiehen tai matkaajan taskussa kolikko on puolitoistasataa vuotta aiemmin tontilleni päätynyt. Onhan tässä ollut kylä jo 500 vuotta, se on tiedossa, mutta silti. Voi kun pääsisi näkemään välähdyksen siitä, millaista täällä oli tuolloin ja mitä ihmiset tekivät, sekä mitä kaikkea tapahtui, vaikkapa ihan arkipäiväisiä asioita, puhumattakaan jännittävistä matkaajien saapumisista.
Mitä rakennuksia tontillani oli? Silloin tämä oli osa suurta tilaa, jonka entinen päärakennus on naapurissa. Ja oliko niin, niin kuin epäilen, että kylätie kulki tonttini läpi, sillä keskellä tonttiani on järeä penger, joka ei ole rakennuksen kivijalka. Kaikki sanovat, että "tie on aina mennyt tuossa" missä se nytkin on, mutta "aina" on suhteellinen käsite. Se ulottuu niin pitkälle kuin vanhin elossa oleva ihminen muistaa.