Sunday, 14 August 2011

Sisustuspläjäys

Näin suurellisen otsikon jälkeen pitää heti paljastaa, että kysymys on vain makuuhuonepohdinnoista. Huomasin joitakin yhtäläisyyksiä saari- ja kaupunkimakkareiden välillä, vaikka ne hyvin eriluonteisia ovatkin.

Kaupunkimakuuhuoneen yksi seinä on tapetoitu vanhempieni entisen olohuoneen tapetin ylijäämärullilla. Halusin makkariin mustaa ja harmaata, hämyisän pesämäistä tunnelmaa. Pari korkeaa peiliä avartaa tilaa, takaani heijastuu olo/työhuoneen kirjahyllyjä.
Peilin vieressä oleva pieni taulu ja kissanaulakko ovat vähän liian korkealla, minun piti siirtää niitä muutama sentti alemmas mutta se on jäänyt (toistaiseksi). Oli ärsyttävää huomata, että taulun yläreuna on vähän peilin reunaa korkeammalla! Mutta ei niin ärsyttävää kuitenkaan, että olisin tarttunut vasaraan. Vietän kaupungissa niin vähän aikaa, että tuskin mikään ehtii ärsyttää niin paljon, että asialle olisi tehtävä jotakin. Paitsi tämä makkari, se oli niin ruma, että lattia, seinä ja kaapit oli rempattava.

Saarimakkari on ilmava ja sielläkin on suuri peili avartamassa – ja sieltäkin näkyy punasävyiseen olohuoneeseen. Seinissä on vaalean sinertävä 1950-luvun tapetti, katossa valkoiseksi maalatut huokolevyt ajan tyyliin.

Kaupunkimakkarissa tapetti ei ihan riittänyt yhdelle seinälle, joten maalasin jäljelle jääneen tilkun betonin näköiseksi telan avulla kahdella harmaan sävyllä. Kissapotretit ovat mustissa samettikehyksissä. Kitsch viehättää, sopivina ripauksina.
Verhotkin ovat hyvin tummanharmaat beigellä ja kullalla höystettynä, mikä toistuu itse tekemäni kattokruunun killuttimissa.

Saarimakuuhuoneessakin killuu, nimittäin pieni keiju. Kerran Naisten joulumessuilla naapuriosastonani oli äiti ja tytär – Tikankolo – jotka myivät kaikenlaisia tonttuja ja keijuja. Sellaiset eivät koskaan ole puhutelleet minua, mutta niiden viiden päivän aikana aloin katsella vihreällä oksalla istuvaa pientä vihreää tyyppiä ja haluta sitä kotiini. Makkarin katossa oli valmiiksi koukku vaatekaapin yllä, niinpä keiju päätyi siihen. Ransu hyppää joskus kaapin päälle, mutta ei ole tuhonnut keijua, tutkailee sitä vain.

Enemmän Ransua kiinnostaa, miten pääsisi kaapin sisään henkareiden päälle.
Seinällä on vanhemman, merimiehen talon vintiltä löytämäni lasten merimiespaita. Sen on varmaan tehnyt talon emäntä, ompelijatar Elna. Hänellä ja Gunnar-miehellä oli neljä poikaa, joista yksi rakensi tämän rintamamiestalon rintamalta palattuaan. Kuvittelen, että pojat ovat kukin vuorollaan käyttäneet aku ankka -paitaa.
Samanlainen paita on myös isälläni yhdessä sodan aikana otetussa kuvassa, missä isä kahlaa järven rantavedessä pienten serkkujensa kanssa maalla Vihdissä sotaa paossa. Muistaakseni sen kuvan kaikilla muillakin pikkupojilla on merimiespaidat.
Merimiespaidan alla on vanha rippipuku, ehkä isoäitini, tai ehkä jonkun tätini – siitä on pientä epäselvyyttä.

Myös kaupunkimakkarin seinällä on vanhoja vaatteita: äitini hääpuku ja tanssiaisleninki. Hän luonnosteli sen nuorena naisena Pariisissa Diorin muotinäytöksessä 1950-luvulla ja meni piirroksensa kanssa ompelijattarelle tilaamaan itselleen "Dior-mekon". Se oli sekä siskollani että minulla koulun vanhojentansseissa, mutta se ei enää mahdu päälleni. Äitini on lyhyempi ja mekon vyötärönkohta on minulla kylkiluiden päällä, enkä mitenkään edes ole niin kapeauumainen kuin äitini 50-luvulla. Voi niitä ampiaisvyötäröitä!
Isäni muistaa äidin niiltä ajoilta, sillä he opiskelivat kumpikin Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä, vaikka ihastuivat vasta kymmenen vuotta myöhemmin jollakin arkkitehtien ekskursiolla. Isä sanoi äidistä: "Se oli niitä ampiaisvyötäröisiä opiskelijatyttöjä", ja äiti isästä: "Se oli niitä opiskelijapoikia, jotka aina pelasivat shakkia luentojen välissä"!

Saarimakkarin kirjahyllyssä on muisto isäni vanhemmasta veljestä Sorjosta, joka katosi rintamalla. Koskaan ei saatu tietää, mitä hänelle tapahtui. Sorjo veisti armeija-aiheisen puureliefin vuonna 1944. Katoaminen oli kova pala koko perheelle ja lähes saman ikäinen setäni muistelee vieläkin kyynel silmässä, kuinka veljekset nuorina miehinä rintamalla pelkäsivät yhdessä vierekkäisten puunrunkojen takana.
Tämä on matkalla olohuoneen seinälle, rintamamiestalo on mielestäni sopiva paikka, vaikka Sorjo ei koskaan jälleenrakennusaikaa nähnytkään. Reliefin viereen tulee kunniakirja Suomen entisten sotilaiden yhdistykseltä isoisoisälleni, rakuunan torvensoittajalle, hänen palveltuaan Suomen armeijassa 1881–1902.

27 comments :

  1. Mielenkiintoista lukea näitä historian havinoita. Perheen historia elää meissä. Jos nukun joskus tosi hyvin, saatan juuri tajuihini tullessa eli herätessä luulla olevani vanhan kotini yläkerran vinokattoisessa makuuhuoneessa. Muutin sieltä nykyiseen asuntoon yli viisi vuotta sitten. Kun nukut saarella ja kaupungissa, tajuatko aina heti herätessäsi, missä heräät?

    ReplyDelete
  2. En tosiaan tajua! Joskus kuvittelen olevani toisessa paikassa ja olen hämmentynyt. Tai jos herään keskellä yötä ja katson, että ikkunasta tuleva valo on ihan vääränlaista tai väärässä paikassa! Valveilla ja unessaolon rajamaa on kiinnostava paikka, sitä ei voi hallita.

    ReplyDelete
  3. Tosiaan, makuuhuoneissasi on samaan henkeä. Tykkään tuosta kaupunkimakkarisi hämyisestä tunnelmasta, nyt sitä hämyä alkaa kesän jälkeen taas kaipaanmaankin. Hienoja nuo äitisi puvut ja niihin liittyvät muistot ja koskettava tarina puureliefiin liittyen.

    ReplyDelete
  4. Kai tuo vanha roju tuo omanlaistaan tunnelmaa ;-)
    Kaupungissa tosiaan kaipasin "vuorattua" fiilistä, ehkä siksi, että naapureita on joka puolella, niinpä makuuhuonekin tuntuu enemmän kololta.

    ReplyDelete
  5. Olet kekseliäs sisustaja ja siksipä sinulle on Naukulassa tunnustus!

    ReplyDelete
  6. Meillä juuri keskusteltiin nuorten kanssa lounaalla perheiden historiasta. Omastamme on melko paljon tietoa, mutta Aasiasta adoptoitujen lastemme biologisten perheiden tausta on täysin tuntematon.

    Hienoa kurkistaa sinun muistoihisi!

    ReplyDelete
  7. Kaunis tapetti kaupunkimakkarissasi! Ihania vaatteita ja tarinoita! Pääsisinpä minäkin joskus Pariisiin muotinäytökseen. Mekot maksavat kuulemma siinä 100 000€, mutta ihan katselu riittäisi mulle. :)

    ReplyDelete
  8. Olitpa kirjoittanut ihanan postauksen. Naukulan mamma sanoi sen laittamattomasti: olet kekseliäs sisustaja! Kun itse olen niin tavis silläkin saralla, ihailen kaikkien rohkeiden, luovien ja / tai kekseliäiden ihmisten toteutuksia.

    Ja kun sinulla esineisiin tuppaa vielä liittymään rakkailta kuulostavia, koskettavia tarinoita, ne ovat kuin suola ja pippuri sisustussopassasi.

    ReplyDelete
  9. Kiitos kommenteista! Nyt kun on niin hieno sää, en sisusta, vaan korjaan navetan hajonnutta ikkunaa. Kuten lähes aina, sekin osoittautui pidemmäksi projektiksi, sillä alapuite oli liian laho - se meni poikki. Piti keksiä, mistä saa uuden puitteen. Navetassa sen ei onneksi tarvitse olla salonkikelpoinen, sillä sellainen siitä ei todellakaan tullut!

    Naukulan Mamma; Kiitos! Jännittävää. Tulen kohta katsomaan!

    Leena K; Perheen historiasta on tärkeää keskustella, sillä jossakin vaiheessa kysymyksiä tulee eikä niille sitten välttämättä ole enää vastaajaa. Luulisin, että adoptoiduille lapsille on myös tärkeää tietää esi-isistä, vaikka ne olisivatkin adoptoituja sellaisia. Tai kai se riippuu luonteesta. Minusta adoptoidun kotitalonikin, josta sukuni ei siis ole tosiaankaan kotoisin, historia on hyvin kiinnostavaa, samoin kuin tätä kautta adoptoitujen "esi-isien" historia.

    Tuire; Niin tai voisit tehdä kuten äitini: piirrä joku hyvä malli ja marssi ompelijalle!

    Intopii; Jaa kiitos vain! Sulla onkin vielä toistaiseksi molemmat sisustukseni tsekkaamatta. Olen vähän hamsteri, kun mitään tärkeää ei voi heittää pois. Antaa voi kyllä, jos esine tuottaa iloa.

    Sirpa ja Kollo; On ne kivoja, muistot olisivat tietysti olemassa ilmankin esineitä, mutta on silti muakva tietää esineiden tarinat.

    ReplyDelete
  10. Mielenkiintoisia muistoja ja kodikkaan näköisiä makkareita:)

    ReplyDelete
  11. Tämä oli varsin erilainen ja hyvin mielenkiintoinen sisustuspläjäys :)

    ReplyDelete
  12. Sä vaan niin osaat. Kaikki ei... se on näpeissä :-)

    ReplyDelete
  13. Kaunista historiaa menneistä ajoista. Missä päin isäsi oli Vihdissä sodan aikana?

    Toiset sisustaa ja toiset mummoilee :)

    ReplyDelete
  14. Kiitos vain, kai kukin tekee niin kuin itse tykkää... Pääasia että itse viihtyy!

    Maiju; Isäni puhui Tervalammen kartanosta (ellei ole jotakin ihan samantyyppisen nimistä ja muistan väärin), siellä asui joitakin kaukaisia sukulaisia. Isän suku on Lohjan Routiosta (tietysti!)

    ReplyDelete
  15. Kiva vierailla makuuhuoneissasi, katsella vanhoja puuhenkareita ja niissä riippuvia vaatteita, kirjahyllyä ja setäsi veistämää puureliefiä, taustalla näkyviä valaisimia, peilejä, kissatauluja, kissanaulakkoa - ja tietysti Ransua kaapin päällä. Virkistävä sisustuspläjäys. Koti ja asuja ja hänen historiansa ja esihistoriansa ovat oikeastaan tärkeämpiä asioita kuin sisustus, joka on tavallaan aika ulkokohtainen asia.

    ReplyDelete
  16. Ensikertaa päädyin blogiisi. Huomasin, että täällähän on "tuttu toimittaja täti" ;). Tykkäsin kovasti kirjastasi. Antoi paljon. Jään usein katsomaan sitä kuvaa, missä kerrotaan rikkaruohoista. Sitä rehevää, vihreää pihaa. Olisi kuva käydä tuolla pihalla. Tai mikä parempaa, juuri tuollasen pihan haluaisin itelleni :D.

    ReplyDelete
  17. Hei vaan Multasormi ja tervetuloa! Tarkoitat varmaan sen rikkaruohoista kertovan luvun alussa olevaa suurta kuvaa. Se on aivan ihanalta yksityispihalta Perniöstä, en tiedä avaavatko sen omistajat pihansa portteja yleisölle. Joten pitää kai tyytyä katsomaan kuvaa vain ;-)
    Siinä on paljon: suuret puut kattona, niiden alla rehevää pensas- ja perennaistutusta ja kauniit kivet reunoina, sekä mutkitteleva, osittain kasvillisuuden peittämä sorapolku kohti kaunista taloa... kyllä, minäkin voisin sellaisen pihan ottaa!

    ReplyDelete
  18. Kyllä vaan, sitä kuvaa tarkoitin. Unelmat saavat siivet, kun sitä katsoo :).
    Laitan tähän samaan kommentin tuohon juuri kirjoittamaasi haastevastaukseen. Siinä oli paljon sellasta minkä voisin allekirjottaa. Inhoan ja pelkään matelijoita, jopa niiden kuvia. Sunnuntaista tykkään myös. Silloin on jotenkin vaan rauhallinen aika kierrellä pihalla, koko kylä on yleensä hiljentyntyt.
    Mukavaa elokuun loppua!

    ReplyDelete
  19. Perheiden historia on mielenkiintoista, teen sitä työkseni eli olen piirtänyt monet sukupuut.Ystäväni tutkii oman perheensä historiaa ja on aivan mahtava seurata sitä vierestä, tietysti tutustun hänen sukuunsa, mutta oikeastaan minua viehättää hänen innokkuutensa asiaan..

    ReplyDelete
  20. Multasormi; Tuo kuulostaa minustakin tutulta mitä sanot - minäkin asun kylässä ja yleensä jostakin aina kuuluu pörinää ja pärinää, mutta sunnuntaisin vähemmän. Nautin siitä hiljaisuudesta. Ja kun yhteysaluskaan ei silloin kulje ennen kuin vasta myöhään iltapäivällä, niin tiellä ei ole liikennettä. Sekin on ihanaa.
    Mukavaa elokuun loppupuolta sinullekin!

    Katariina; Minullakin on pari sukulaista, jotka tutkivat sukuja. Se on kiehtovaa, varsinkin, jos saa tietää jotakin edes kuinka pientä vuosisatojen takaa, kun useimmat esi-isistä ovat vain nimiä ja vuosilukuja. Mielenkiintoista tietää, että teet sukupuita!

    ReplyDelete
  21. Hyvä ilmaisu tuo adoptoidut talot ja esi-isät. Sellaiseksi koen nämä seinät ja ne rakentaneet henkilöt. Väkisinkin heistä tulee osa omaa historiaa.
    Kauniita sisustuksia!

    ReplyDelete
  22. Katja; Näin olen blogistasi ymmärtänyt. Olen ihan samoilla linjoilla. Vanhassa talossa ei voi asua menneistä sukupolvista välittämättä ja heitä kunnioittamatta.

    ReplyDelete
  23. Tuo betoninväriseksi maalattu seinä on huippu!
    Huoh, tälläisessä 90-luvun rivitalonpätkässä kun asuu niin kaipaa kyllä talon historiaa ja myös sitä henkeä. Nyyh.

    ReplyDelete
  24. Kaikessa on puolensa. Eipähän kenota talo suuntaan jos toiseen, ei vedä vähän joka nurkasta ja ikkunatkin ovat varmaan tiiviit. Kaupungissa asun 70-luvun lähiökerrostalossa, ja on jopa siinäkin puolensa: koko seinän pituudelta ikkunaa. Ja helppoutta, kun joka ikinen paikka ei huuda kunnostusta, niin kuin täällä saaressa.

    ReplyDelete
  25. Tuo on niin parhautta.. Että on sekä saari- että kaupunkimakkari <3

    ReplyDelete

Kaunis kiitos kommentista!