Sisustuspläjäys

Näin suurellisen otsikon jälkeen pitää heti paljastaa, että kysymys on vain makuuhuonepohdinnoista. Huomasin joitakin yhtäläisyyksiä saari- ja kaupunkimakkareiden välillä, vaikka ne hyvin eriluonteisia ovatkin.

Kaupunkimakuuhuoneen yksi seinä on tapetoitu vanhempieni entisen olohuoneen tapetin ylijäämärullilla. Halusin makkariin mustaa ja harmaata, hämyisän pesämäistä tunnelmaa. Pari korkeaa peiliä avartaa tilaa, takaani heijastuu olo/työhuoneen kirjahyllyjä.
Peilin vieressä oleva pieni taulu ja kissanaulakko ovat vähän liian korkealla, minun piti siirtää niitä muutama sentti alemmas mutta se on jäänyt (toistaiseksi). Oli ärsyttävää huomata, että taulun yläreuna on vähän peilin reunaa korkeammalla! Mutta ei niin ärsyttävää kuitenkaan, että olisin tarttunut vasaraan. Vietän kaupungissa niin vähän aikaa, että tuskin mikään ehtii ärsyttää niin paljon, että asialle olisi tehtävä jotakin. Paitsi tämä makkari, se oli niin ruma, että lattia, seinä ja kaapit oli rempattava.

Saarimakkari on ilmava ja sielläkin on suuri peili avartamassa – ja sieltäkin näkyy punasävyiseen olohuoneeseen. Seinissä on vaalean sinertävä 1950-luvun tapetti, katossa valkoiseksi maalatut huokolevyt ajan tyyliin.

Kaupunkimakkarissa tapetti ei ihan riittänyt yhdelle seinälle, joten maalasin jäljelle jääneen tilkun betonin näköiseksi telan avulla kahdella harmaan sävyllä. Kissapotretit ovat mustissa samettikehyksissä. Kitsch viehättää, sopivina ripauksina.
Verhotkin ovat hyvin tummanharmaat beigellä ja kullalla höystettynä, mikä toistuu itse tekemäni kattokruunun killuttimissa.

Saarimakuuhuoneessakin killuu, nimittäin pieni keiju. Kerran Naisten joulumessuilla naapuriosastonani oli äiti ja tytär – Tikankolo – jotka myivät kaikenlaisia tonttuja ja keijuja. Sellaiset eivät koskaan ole puhutelleet minua, mutta niiden viiden päivän aikana aloin katsella vihreällä oksalla istuvaa pientä vihreää tyyppiä ja haluta sitä kotiini. Makkarin katossa oli valmiiksi koukku vaatekaapin yllä, niinpä keiju päätyi siihen. Ransu hyppää joskus kaapin päälle, mutta ei ole tuhonnut keijua, tutkailee sitä vain.

Enemmän Ransua kiinnostaa, miten pääsisi kaapin sisään henkareiden päälle.
Seinällä on vanhemman, merimiehen talon vintiltä löytämäni lasten merimiespaita. Sen on varmaan tehnyt talon emäntä, ompelijatar Elna. Hänellä ja Gunnar-miehellä oli neljä poikaa, joista yksi rakensi tämän rintamamiestalon rintamalta palattuaan. Kuvittelen, että pojat ovat kukin vuorollaan käyttäneet aku ankka -paitaa.
Samanlainen paita on myös isälläni yhdessä sodan aikana otetussa kuvassa, missä isä kahlaa järven rantavedessä pienten serkkujensa kanssa maalla Vihdissä sotaa paossa. Muistaakseni sen kuvan kaikilla muillakin pikkupojilla on merimiespaidat.
Merimiespaidan alla on vanha rippipuku, ehkä isoäitini, tai ehkä jonkun tätini – siitä on pientä epäselvyyttä.

Myös kaupunkimakkarin seinällä on vanhoja vaatteita: äitini hääpuku ja tanssiaisleninki. Hän luonnosteli sen nuorena naisena Pariisissa Diorin muotinäytöksessä 1950-luvulla ja meni piirroksensa kanssa ompelijattarelle tilaamaan itselleen "Dior-mekon". Se oli sekä siskollani että minulla koulun vanhojentansseissa, mutta se ei enää mahdu päälleni. Äitini on lyhyempi ja mekon vyötärönkohta on minulla kylkiluiden päällä, enkä mitenkään edes ole niin kapeauumainen kuin äitini 50-luvulla. Voi niitä ampiaisvyötäröitä!
Isäni muistaa äidin niiltä ajoilta, sillä he opiskelivat kumpikin Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä, vaikka ihastuivat vasta kymmenen vuotta myöhemmin jollakin arkkitehtien ekskursiolla. Isä sanoi äidistä: "Se oli niitä ampiaisvyötäröisiä opiskelijatyttöjä", ja äiti isästä: "Se oli niitä opiskelijapoikia, jotka aina pelasivat shakkia luentojen välissä"!

Saarimakkarin kirjahyllyssä on muisto isäni vanhemmasta veljestä Sorjosta, joka katosi rintamalla. Koskaan ei saatu tietää, mitä hänelle tapahtui. Sorjo veisti armeija-aiheisen puureliefin vuonna 1944. Katoaminen oli kova pala koko perheelle ja lähes saman ikäinen setäni muistelee vieläkin kyynel silmässä, kuinka veljekset nuorina miehinä rintamalla pelkäsivät yhdessä vierekkäisten puunrunkojen takana.
Tämä on matkalla olohuoneen seinälle, rintamamiestalo on mielestäni sopiva paikka, vaikka Sorjo ei koskaan jälleenrakennusaikaa nähnytkään. Reliefin viereen tulee kunniakirja Suomen entisten sotilaiden yhdistykseltä isoisoisälleni, rakuunan torvensoittajalle, hänen palveltuaan Suomen armeijassa 1881–1902.