Riippuvuuksista

Rakastan brittihuumoria. Hyvää brittihuumoria. Nokkelaa, sarkastistakin, sanaleikkejä viljelevää, kielen täydellisesti hallitsevaa... Siihen ei joka britti pysty, mutta Stephen Fry on niitä lahjakkuuksia, jotka pystyvät.
Kun huonoa, huolimatonta kieltä viljellään valitettavan paljon, on mannaa silmille ja sielulle lukea sujuvaa, hyvin kirjoitettua tekstiä. Liian moni britti ei osaa laittaa heittomerkkiäkään oikeaan kohtaan, mutta Frylla ei tätä ongelmaa ole. Hän käyttää kieltä kuin mestarileipuri taikinaa: muovaa ja rakentelee siitä mitä vain. Itse asiassa voin sanoa, että vaikka tässä paasaan oikeaoppisesta englannin kielestä, menee minulta varmaan kolmasosa Fryn nokkeluuksista ohi.

Kirjaa lukevalle on antoisinta, jos englannin kieli, kulttuuri ja kirjallisuus ovat tuttuja, samoin nykybrittinäyttelijät ja ohjaajat sekä Cambridge, sillä siellä Fry opiskeli – kirjallisuutta. The Fry Chronicles on elämäkerta; erittäin henkilökohtainen, tarkkanäköinen, itseironinen ja vaatimaton – vaikka tämänkin ominaisuutensa Fry vaatimattomasti tulkitsee eräänlaiseksi ylpeydeksi.
Kirjasta on turha merkitä yhtä sivua, jolta voisi poimia otteen Fryn mestarillisesta kielenkäytöstä, kiinnostavista ajatuksista tai loistavasta muistista – jonka mahdolliset aukot Fry varmaankin täydentää värikkäällä kerronnalla – sillä niihin törmää vaikka kirjan avaisi umpimähkään. Näin teen.

Sivulla 177 Fry kertoo, kuinka vuoden 1980 kieppeillä (hänen opiskeluvuosinaan) Cambridgeen avattiin ensimmäinen hampurilaisravintola.
"...it was now home of the new Whimbo Burger, two beef patties smothered in a slightly tangy, slightly sweet creamy sauce, topped with slices of gherkin, slapped into a triple decking of sesame seed bunnage and presented on a styrofoam tray to the accompaniment of chips called 'fries' and whipped-up ice-cream called 'milkshakes'. The tills had pre-set buttons on them that allowed the perkily paper-capped assistants to press a button for Whimbo, say, and another for milkshake or fries, and all the prices would be automatically registered and calulated. It was like entering an alien space-ship, and I am sorry to say that I loved it to distraction."

Stephen Fry kertookin yllättävän avoimesti riippuvuuksistaan ja taipumuksestaan kohtuuttomuuteen. Ensin on sokeririippuvuus, joka ehkä osaltaan johtaa yleiseen kapinointiin, koulukarkurointiin, varasteluun, jopa vankilareissuun. Sitten on riippuvuus tupakkaan, teatteriin, poikarakkauteen ja muun muassa hampurilaisaterioihin.
Fryn ensimmäinen elämäkerta, tai sen ensimmäinen osa Moab is my washpot, kertoi lapsuudesta. Opiskeluvuosiin ja varhaiseen uranmuodostukseen keskittyvän Chroniclesin lopussa Fry vihjaa vielä yhden riippuvuuden alkamisesta (C), mutta jättää siitä kertomisen elämäkertansa seuraavaan osaan.
Kirja on riemastuttavaa lukemista, sillä se vyöryää brittidraaman tuttuja nimiä, osa ilmestyy mukaan Fryn elämään jo yliopiston opiskelijateattereissa.

Minullakin on riippuvuuksia. Eräällä kauppareissulla ostoskoriin päätyi pussi Pirun väkeviä pohjalaisia. Ne ovat pieniä pippurisalmiakkinappeja, joita imeskelen kirjaa yöllä lukiessani hammaspeikkoja uhmaten. Pussin takana lukee "Hypäkköhön pöyrälle jollon paree pastilleri! Nämon itte tehty Ilimajoella." Täydellisiä pyjaman ja hyvän kirjan kanssa nautittuna.
Toinen riippuvuus ovat kissapoikani. Joudun heistä eroon muutamiksi päiviksi, ja se on ihan hirvittävää. Minulle, ei heille. Miten voin mennä nukkumaan ilman Ransun iltapusuja? Miten herään aamulla ilman Ransun nenänpuraisua ja Mustin kur-tervehdystä?

Hyvää alkanutta viikkoa!

The Fry Chronicles – love it. Stephen Fry – love him. Words fail; he's a master of laguage, one of the most interesting and talented persons of our age, and what a storyteller. Hugely recommended. The book I mean !