Jouluruusujen pakkasenkesto ja ajatuksia eristäytymisestä

Hommasin edelliseltä, ja toistaiseksi johonkin aikaan viimeiseltä, kaupunkireissulta erittäin viehkoja kerrottuja tarhajouluruusuja. Pistin nämä portaille odottelemaan istuttamista sopiville paikoille.

Siihen ne sitten jäivät, kun tuli ensimmäisenä yönä lunta niskaan ja seuraavana -10,5 asteen pakkanen.
Tulipahan testattua näiden pakkasensieto. Osa nupuista kärsi, mutta varret ovat yhä pystyssä ja kukistakin osa ihan kunnossa. Erikoista, sillä nämä on kasvatettu kasvihuoneessa enkä suonut näille minkäänlaista karaistumisvaihetta; suoraan vain pää edellä syvään päähän, se on mottoni kasviraukkojenkin kanssa.

Avomaan jouluruusuista en ollut huolissani, ne ovat vuosien saatossa tottuneet mihin vain. Niiden varret vain taipuivat lumikuorman alle, mutta ovat jo nousseet.

Ihmeen kaltaisen ylösnousemuksen teki Fritillaria raddeana, josta ei lehdenkärkikään paleltunut. Nyt se on taas kokonaan pystyssä nuppuineen päivineen kuin mitään jääkautta ei olisi ollutkaan. Lumikurjenmiekat ovat kaikkien keväisten pikkuisten kurjenmiekkojen tapaan erittäin pakkasenkestäviä kukkimisvaiheessa, niissä ei ole mitään jälkeä talvivaurioista.

Juuri ennen jääkautta ennätin rakentaa viimeisen puuttuvan pätkän peura-aitaa. Tähän muotopuutarhan eteen en halunnut samanlaista risuaitaa kuin muualle, sillä se olisi niin risuisen näköinen säännöllisen muotopuutarhan vieressä.
Sieluni silmissä näin ihanan rautaisen keveän vanhanajan laidunaidan, jollaisia on Englannissa, mutta mistäpä sellaisen saisi ja vielä kohtuuhintaan?

Kun vuosi sitten katto vaihdettiin, tuli siitä hyvä pino vanhoja kattorimoja. Ne ovat olleet käteviä jo projektiin jos toiseenkin, ja nyt käytin vielä muutamia pitkiä tähän aitaan. Tolpat ovat ihan rautakaupan aidantolppia, metallisiin tolpankenkiin lyötynä.

Siinä se aidan viimeinen pätkä on. Eihän se silmiä hivele, mutta ihmisen on pakko yrittää suojata puutarhansa.
Aitamateriaalit ovat nyt hieman kirjavia, tässäkin kuvassa on ensin vanhaa syreeniaidannetta, sitten uusin aita, sitten risuaitaa. Joissakin kohdissa on pelkkää verkkoa. Toivon, että saan näitä verhoiltua kasvillisuudella vähitellen nätimmiksi. Tontin reunoilla on jo paljon pensaita ja köynnöksiä, kun vain kasvaisivat!

Yleensä peura-aidan jatkaminen on ollut positiivinen asia. Tässä maailmantilassa se on kuitenkin poikinut negatiivisia ajatuksia. Tuntuu kuin rakentaisin aitaa minun ja maailman välille, eikä se tunnu hyvältä. Tunnen itseni lähestulkoon nimeltämainitsemattomaksi Yhdysvaltain presidentiksi.
Ihmismieli on kiehtova ja omituinen.

Positiiviset vaikutukset toivottavasti tulevat, kun kukkia ei enää syödä (niin paljon). Totuus on, että peurat edelleen pääsevät tontilleni monestakin kohdasta, yhdessä nurkassa juuri tukin kohdan, josta ne ovat ryömineet riistaverkon ali, ja muutamasta paikasta ne pääsevät pomppimaan yli. Nyt hommani kuitenkin helpottuu, kun pystyn keskittymään niiden paikkojen tukkimiseen. Jänikset tietysti mahtuvat monestakin kolosta tulemaan, mutta toivon, että niitä laiskottaa eivätkä ne jaksa nähdä vaivaa.
Risut nousevien sipulikukkien päällä pysyvät varmuuden vuoksi vielä paikoillaan.
Paistaa se aurinko risukasaankin. Tilanne huolettaa ja poikii monenlaisia ahdistavia ajatuksia, mutta yritetään muistaa vaikkapa tämä vanha viisaus.


Lumikurjenmiekka – Iris histrioides
Tarhajouluruusu – Helleborus Orientalis-Ryhmä