Suuri suru ja pieni ilonaihe

Viljo, suuresti rakastettu ja rakastettava pikku karvakasa jäi marraskuussa auton alle. Sille ei voinut mitään, kissapojat olivat tutussa hoitopaikassa, joka sijaitsee vilkkaan tien varrella. Tuli ensimmäinen lumikuuro ja liukkaat kelit. Auto ja eläin on niin huono yhdistelmä.

Onneksi Viljo ilmeisesti ei kärsinyt kauaa, toivottavasti ei hetkeäkään. Hänellä oli elämisen arvoinen kissanelämä vapauksineen ja seikkailuineen, halauksineen ja herkkuineen.

Jäi kauhea, kalvava kaipaus joka ei varmaankaan lopu milloinkaan. Taija, ”Viljon suurin fani”, totesi Viljon olevan legenda. Pieni uniikkikappale, suuri persoona pienessä, pörröisessä, sinivalkoisessa paketissa. Viljo sai arvonsa mukaiset hautajaiset, hän lepää kotipihalla, keltamataroiden alla lähellä hyvää piilopaikkaa syreeniaidassa. Viljo nukkuu ikiunta mamman villapaidan sisään käärittynä, punaisella samettipedillä ja leluhiiri kainalossaan. Haudalla on kynttilä, joka sytytetään joka ilta kun saaressa ollaan. Useimmiten se on väriltään vaaleanpunainen, kuten Viljurin polkuanturat – paitsi se yksi, joka oli musta!

Musti-velipoika oli yksinäinen pikkuveljen kuoleman jälkeen. Toinen hyvä ystäväni ajatteli minunkin piristyvän, jos ottaisin pennun. Totta onkin, ettei maailmassa ole juurikaan ihanampaa asiaa kuin kissanpentu.

Niinpä etsiskelyn, tutustumisen ja odottamisenkin jälkeen perheeseen tuli pienokainen, sini”pilkullinen” (omasta mielestäni Tiikeri) Ransu, omaa sukua Cougar’s Franz Sanchez.

Ransu on oikea rotukissa – norjalainen metsäkissa – ja omaa muhkean kaulurinalun, pitkän pörröhännän ja kunnioitusta herättävän kokoiset, karvaiset korvat. Tassutkin ovat valtavat, vaan huolimatta näistä luontaisista lumikengistä Ransu ei mielellään astu lumeen.Hyh, märkää!

Eiköhän se vielä opi. On tietysti vähän väärin olla syyspentu, kun nyt ei voi opetella myyrästystä, linnustusta eikä muitakaan jaloja kissataitoja, mutta kyllä sitä vielä ehtii. Musti näyttää sitten kesemmällä.

Vaikka rakasta lemmikkiä ikävöi ja kaipaa ontoin sydämin, ei se estä rakastamasta pehmoista pienokaista myös. Suuressa surussa auttaa kummasti, kun pieni untuvikko käpertyy kainaloon hohkaten lämpöä ja luottamusta. Aamupusut tuovat hymyn huulille, kun pikku Ransu tulee määrätietoisuutta puhkuen herättämään mammaa, pörrää ja puskee, pesee mamman suun ja sitten sieraimet.