Lähdin ulkoiluttamaan kameraa vähän pidemmälle, en sentään merta edemmäs.
Matkalla laivarantaan on raita, jonka halusin kuvata. Raita kasvaa entisen rakennuksen kivijalan tuntumassa.
Kun biologit kävivät tutustumassa metsääni sen suojelemisen tiimoilta, jäi mieleeni lausahdus: raita kuolee hitaasti, vaiheittain. Siksi se ylläpitää valtavasti elämää. Puun lahot oksat rasahtelevat poikki vuoron perään samalla, kun puu jatkaa eloaan vielä vuosikausia.
Onhan raita eläessäänkin hyvin tärkeä, sillä se on keväällä ensimmäinen kasvi kukassa ja näin ollen elintärkeä aikaisille pölyttäjille, kuten kimalaiskuningattarille.
Mutta kuolemassa raidan ihmeellisyys vasta korostuu. Minun piti palata vielä laajakulmalinssin kanssa, jotta sain koko komeuden yhteen kuvaan.
Vanha rautainen maatalouskone on joutunut uhriksi, mutta valurauta kyllä kestää. Mutta katsopa noita kääpiä!
On vähän kuumottavaa seistä puun alla, josta on katkennut näin monta oksaa, enkä myrskyllä menisikään tuonne seisomaan. Mutta nämäkin oksat ovat katkenneet hyvin monen vuoden kuluessa, ei sitä jatkuvasti tapahdu.
En tunne kääpiä, mutta olen hankkinut hyvän sienikirjan lankojen värjäystä varten. Ruokasienioppaista ei ole siihen hommaan mitään apua. Loistavassa sienikirjassani (Suomen sieniopas, Kasvimuseo ja WSOY) on myös kääpiä – yli 80 lajia.
Siitä sitten tutkimaan. Raidalla on oma kääpänsä, raidantuoksukääpä, mutta sitä tämä ei ole. Eniten tämä näyttää rikkikäävältä. Ilmeisesti sitä voisi jopa syödä, amerikkalaiset väittävät herkulliseksi! En taida kuitenkaan uskaltaa kokeilla. Voisi vaikka ihonväri vaihtua oranssiksi ja tulla kaikenlaisia suuruudenhulluja ajatuksia.
Vastapäätä on niittyaukea, jossa lehmät laiduntavat kesäisin. Aukean laidalla on pikkuisen mummonmökin kivijalka, mutta luulen tämän isomman rakennuksen olleen jonkin suuremman tilan navetta, lato tms.
Palataan takaisin tielle, sillä haluan vielä hakea postit laivarannasta ja roskisten tilannekin täytyy tutkia. Olen niiden tyhjennysvastaava.
Matkalla rantaan näkyy tuulten tekosia. Syksyn kovat myrskyt kaatoivat taas muutaman puun lisää. Kun tätä metsää hakattiin vuosikausia sitten, alkoi jäljelle jääneitä puita kaatua. Se kuuluu asiaan. Ihastelen metsän omistajan luonnonmukaista metsänhoitoa, jossa puustosta kaadettiin vain osa. Sankan metsän harvennuttua tulivat myös korkeat kalliot näkyviin – aiemmin niitä ei voinut aavistaa, ellei lähtenyt metsään samoilemaan.
Laivarantaa lähestyttäessä näkyy hassuin liikennemerkki: auto hyppää uimaan. Mutta juuri nyt se ei tunnu hassulta, kun nuorten kuolema Nurmijärvellä surettaa niin, että sydämestä kouraisee.
Laivarantamme on salmessa. Vastapäisestä saaresta katkesi männyn latva marraskuisessa hirmumyrskyssä. On ihan ihme, ettei tuhoja tullut enempää.
Yhteysaluksemme näyttää enemmän lossilta kuin laivalta. Ihan merikelpoiseksi se on osoittautunut, se on tietenkin jäävahvistettu.
Eipä tässä vielä jäästä ole pelkoa. Toistaiseksi talven kylmin lukema on ollut noin –10 astetta joinakin öinä.
Viime yö oltiin plussalla. Puoliltaöin nukkumaan mennessäni mittari näytti +3, samoin aamulla noustessani. Aamulla satoi vettä ja pihasta onkin taas paljastunut isoja länttejä. Tielle on ihan turha kuvitella menevänsä, se on muhkuraista jäätä vesikuorrutuksella.
Rannassa kasvaa kaunis nuori tervaleppä.
Kotiinpaluu. Tilukseni näkyvät tienmutkan takana.
Raita Salix caprea
Rikkikääpä Laetiporus sulphureus